Eroaminen on kamalaa. Vaikka ero olisi lopullinen, vaikka
paluuta ei ole, huomaa kuitenkin roikkuvansa vielä jokaisessa,
vihoviimeisessäkin, mahdollisuudessa olla vielä eroamatta. Ollaan vielä yhdessä.
Löydetään se sopu, jatketaan vaan tätä tappelemista. Jos vielä yhden kerran.
Yksikään ihmissuhde ei ole koskaan valmis. Koskaan ei saa
vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Jos saakin vastaukset kaikkiin kysymyksiin,
tulee uusia kysymyksiä. Toinen ei
koskaan sano niitä asioita, jotka toinen haluaisi kuulla. Mene pois. Älä jätä
minua. Jos sinä et rakasta minua, kukaan ei koskaan enää rakasta minua. Minä en
koskaan enää rakasta. Älä mene. Mene jo. Mikään anteeksipyyntö ei auta. Mikään
selitys ei ole riittävä. Ne vain repivät uusia haavoja, tämäkin vielä, olisit
sanonut aikaisemmin, selitä. Jossain vaiheessa tulee se hetki, kun on
päästettävä irti. Hetki, jolloin ei voi enää pitkittää. Hetki, jolloin on
lopulta erottava.
Minä tulin Afrikkaan, koska parisuhteeni päättyi. Minä
erosin, ja samalla vähän sekosin. Erosin joulukuussa 2011 ja sen jälkeen alkoi
elämäni pakoputki. Keväällä 2012 Suomessa en pysynyt paikoillani, juhlin,
reissasin, urheilin, olin yökylässä, töissä, luennoilla. Kesän olin reppu
selässä, joko ulkomailla tai töissä leireillä, vaeltamassa ja purjehtimassa.
Kokoajan edessä siinsi syyskuu ja Kenia, lopullinen, suuri irtiottoni, pakoni
huipentuma. Minua pelotti itseänikin se, että jos pysähdyn, vyöryy ero ja pelko,
yksinäisyys ja häpeä, koko eksymiseni elämääni, ylitseni ja olen taas yksin ja
typertynyt, aina vain vaatimassa vastauksia, mutta tietämättä keneltä. Keniassa
minä viimein pääsin eroon erostani, Keniassa minä viimein erosin. Ja Keniassa
minä rakastuin. Rakastuin kylään. Ja nyt minun on erottava taas.
Kun muutimme kylään syyskuussa 2012 olin häkeltynyt. Olin
äärimmäisen onnellinen. Aina kun avasin talomme oven ja näin sen takana
hymyilevän talonmiehen, oppilaan, lehmän tai kukkulaisen maiseman, sydämeni
sykähti. Nauroin paljon, olin utelias.
Aika pian kulttuurit kolahtivat. Oli väkivaltaa. Itkua ja
turhautumista, huutoa, loukkauksia, mököttämistä. Liikaa ugalia, liikaa
kelistä. Liikaa tekosyitä. Liian vähän puhumista ääneen. Marttyyriksi
heittäytymistä, itsesääliä. Pattitilanne, ei ulospääsyä. Kun jotain sanottiin
ääneen, se kuulosti pahemmalta, kuin mitä todellisuudessa sanottiin. Tahallisia
ja tahattomia väärinymmärryksiä marinoin sielussani.
Kuten jo sanoin, eroaminen on kamalaa. Pettymys, viha ja
itku ovat selkeitä tunteita, ne vievät eteenpäin. Ne repivät irti, antavat jopa
voimaa. Kamalaa on se, kun pitäisi myöntää, ettei kaikki ollut kamalaa. On
hirveää kun muistaa jonkun hauskan hetken, onnen tai rakkauden, ja sille
muistolle ei yksinkertaisesti ole tilaa.
Sille ei voi antaa tilaa, sillä silloin erosta tulee vaikea. Silloin ei
haluaisi erota, vaan haluaisi pitää toisen vielä jonain osana elämää.
Syksyllä olimme vihaisia
ja väsyneitä. Niin väsyneitä, että se imi kaiken ilon. Jos edessä oli jotain
hyvää, näki vain kielteisiä asioita, kaikkeen vastasi vihalla. Koskaan en ole
ollut rumempi, viha ei pukenut minua. Kylästä muodostui pelottava mörkö, jonne
palaaminen joulun jälkeen oli työn ja tuskana takana. Mietin pitkään onko
minusta palaamaan, jääkö minusta mitään jäljelle jos palaan. En minä ole
vihainen ihminen. Minä olen iloinen ihminen. Minne minä katoan siellä? Jos
sanoin ääneen koulujen tai paikallisten nimiä, täytyin inholla ja pakokauhulla.
Mutta jos katselin kuvia oppilaista tai kyläläisistä, en inhonnutkaan. Olin
epävarma yhtäkkiä. Näin iloa, onnea ja naurua kuvista, omilla kasvoillani ja
muiden kasvoilla. Muistin, että olin ollut kylässä onnellisempi kuin vuosiin,
vaikka olin myös ollut onnettomampi kuin ikinä. Yritin tyrmätä hyvät muistot
turhautumisellani, mutta en ollut valmis eroamaan vielä. Annoin kylälle uuden
mahdollisuuden.
Tammikuussa 2013 katsoin peiliin, mietin miten rasittava ja
raskas ihminen minä olen, miten ärsyttävää on yrittää toimia kanssani.
Parisuhteen päättymisen jälkeen tuijottelin peiliin pitkään ja ankarasti.
Totesin, että en ole ihmisenä mikään piknik, minussa on paljon vikaa. Päätin,
että tänä vuonna sanon ääneen, kun väsyn, kun en jaksa enää. En heittäydy marttyyriksi.
Pyydän apua ja otan apua vastaan. Muutan niitä asioita, jotka minua
turhauttavat. Annan anteeksi. Päätin, että keskityn ajattelemaan positiivisesti
ja olemaan takertumatta pikkuasioihin. Päätin, että tämä suhde ei kaadu minuun.
Kaikki meni hyvin. Yhä meillä oli yhä kompastuskivemme,
mutta pääasiassa kaikki meni hyvin. Kasvoin ammattiini, onnistuimme luokassa
molemmat, oppilaat ja minä. Opin vaatimaan asioita, enkä vain murjottanut kun
asiat eivät tapahtuneet toivomallani tahdilla. Pysähtelin enemmän kävellessäni,
jäin juttelemaan, vaikka ei meillä mammojen kanssa ollut yhteistä kieltä. Tein
enemmän oppilaiden kanssa, juttelin ja väittelin, piirsin, joskus vain oleilin.
Yhtenä aamuna seisoin luokassa ja tajusin, että en olisi
enää kylässä kuin neljä viikkoa. Hämmentyen itsekin tästä sanoin sen ääneen
oppilaille. Emme osanneet sanoa mitään toisillemme.
Olimme hetken erossa kun lähdimme Ugandaan vaaleja pakoon.
Ugandassa tapasimme Bumberin, jo muutaman vuoden Keniassa asuneen räävittömän
amerikkalaisen. Kävimme tervehtimässä häntä viimeisenä viikonloppunamme
Kisiissä. Yön pimeinä tunteina, kun Bumberin pää oli sumussa, mutta selkeämpi
kuin koko päivänä, hän huusi baarin parvekkeella korvaani, että "I should
have just loved her and now she will never love me again". Muutamaa tuntia
myöhemmin istuin Bumberin sohvalla katsomassa vuosia vanhoja kuvia tästä
entisestä tyttöystävästä. Bumber, joka on retein jätkä, jonka olen koskaan tavannut,
on hänkin pakomatkalainen. Siinä istuessani katsomassa kuvia Bumberin entisestä
tyttöystävästä mietin, että tänne asti minunkin piti tulla pakoilemaan
epäonnistunutta suhdettani. Olen puhunut siitä paljon, siitä miten pieleen
kaikki meni. Mutta siinä sohvalla tunsin helpotusta. Se on nyt takana, se on
nyt taputeltu.
Kun palasimme vielä sen viimeisen kerran kylään Ugandan
jälkeen ei kylä päästänyt meitä helpolla. Talla oli kipeänä. Minä jäin jumiin
kouluihin sateiden takia, sain aivotärähdyksen. Kaikki halusivat kokoajan
jotain, enemmän kaikkea, olkaa pidemmän aikaa, mene naimisiin täällä, anna,
tee, pelasta. Koska tiesin, että loppu oli jo lähellä, en meinannut jaksaa
enää. En pysty antamaan enempää, en pysty muuttamaan tätä paikkaa vaikka
antaisin kaiken mitä minulla on. Silloin vain menettäisin itseni, ettekä te
silti saisi mitään. Minulta meni niin paljon siihen, että sain minun ja kylän
suhteen toimimaan, mutta en voi rakastaa kylää ehjäksi. Se kylän on tehtävä
itse. Ja totta kai pelkään, ettei se tee sitä. Mutta tekisikö se sen, vaikka
olisin paikalla?
"Kaikki oli niin hyvin", sanoin kun erosin
entisestä poikaystävästäni ja tiesin että valehtelin. Jos kaikki olisi ollut
hyvin, esittelisin varmaan nyt nimetöntäni. Mutta tällä kertaa kaikki meni
hyvin, kaikki oli hyvin. Suhteessamme ei ollut mitään vikaa. Kouluissa,
ympäröivässä todellisuudessa ja maailmassa on paljonkin vikaa, mutta suhteemme
on nyt kunnossa. Se on vilpitön, rehellinen ja avoin. Me tiedämme eroavaisuutemme
ja kummallisuutemme. Kunnioitamme toisiamme. Nyt meidän on kuitenkin erottava.
Laukut on jo pakattu, suunnitelmat on jo tehty. Minä haluan lähteä, minua
odottaa moni asia muualla. Minä haluan jäädä. Olen vasta oppinut olemaan
kylässä. Tuntuu tuhlaukselta lähteä nyt. Syksyllä vain tuhlasin aikaa ja
koteloiduin itseeni. Nyt minulla on jotain annettavaa, nyt minä olen tälle kaikelle
auki. Ilokseni huomaan kuitenkin, ettei minun tarvinnut paeta kylästä. Sanoimme
hyvästit, halasimme, itkin matatussa matkalaukku sylissäni ja jossittelin.
Kuitenkaan minun ei tarvinnut paeta. Tuli aika lähteä, ymmärsimme sen molemmat.
Niin haikeaa ja vaikeaa kuin se olikin, oli tullut aika.
Minä palaan kotiin. Se on outoa. Olen ollut kovin kaukana
kotoa. Minulla on ollut uusi koti kylässä, uudet ihmiset ympärilläni, uusi
arki. Minulle on annettu vaihtoehto, ole täällä, ole yksi meistä. Mutta kuten
Talla sanoi, kylä on koti, mutta se on toinen koti, eikä se koskaan voi olla
ensimmäinen koti. Minä olen muuttunut ja ihmiset kotona ovat muuttuneet, aika
ei ole pysähtynyt Suomessa sinä aikana kun me olemme olleet täällä. Useat sanovat,
että kulttuurishokki kotiin palatessa on vielä pahempi, kuin kotoa lähtiessä.
Katsellessani Bumberia ja monia muita pakomatkalaisia joita olemme täällä
kohdanneet, mietin osaanko enää jäädä, palata, vai lähdenkö uudelleen pakoon.
Onko helpompaa vain olla aina hieman ulkopuolisena jossakin muualla. Olen ollut
uusien ongelmien, uuden suhteen, kiemuroissa, olen selvitellyt niitä tunteita.
Pian minun on kohdattava ne vanhat asiat, joita lähdin pakoon. Ne ovat nyt
kasvaneet uusiksi, jatkaneet matkaansa ilman minua. Ja huomaan pelkääväni
olenko valmis kohtaamaan ja hyväksymään sen. Hetken hengiteltyäni kuitenkin
huomaan, että minun pakoni on nyt juostu loppuun. Haluan palata ja haluan
puhtaan pöydän.
Vaikka haluaisin jäädä kylään, kokeilla jotain uutta,
kysellä ja oppia lisää, pyytää anteeksi ja aloittaa alusta, niin nyt on vain
päästettävä irti. Tämä suhde, niin kuin ei mikään muukaan suhde, ei tule
koskaan olemaan valmis. Se jää nyt keskeneräiseksi, enkä minä tiedä mihin se
kasvaa, jos kasvaa. Minun ei tarvitse paeta tätä suhdetta vaikka se päättyykin.
Minun ei tarvitse pelätä sen kantamista mukanani, ei pahoja muistoja, eikä
hyviä muistoja. Tämä suhde rakensi minusta sen ihmisen jona palaan Suomeen,
jossa voin pitkästä aikaa seistä omilla jaloillani. Ja jalkojeni alla on nyt se
matto, jota kukaan ei voi sieltä vetäistä pois.
Tämä oli nyt tässä.
Alma ja Talla
