ERO - Kotiinpaluu

Eroaminen on kamalaa. Vaikka ero olisi lopullinen, vaikka paluuta ei ole, huomaa kuitenkin roikkuvansa vielä jokaisessa, vihoviimeisessäkin, mahdollisuudessa olla vielä eroamatta. Ollaan vielä yhdessä. Löydetään se sopu, jatketaan vaan tätä tappelemista. Jos vielä yhden kerran. 

 

Yksikään ihmissuhde ei ole koskaan valmis. Koskaan ei saa vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Jos saakin vastaukset kaikkiin kysymyksiin, tulee uusia kysymyksiä.  Toinen ei koskaan sano niitä asioita, jotka toinen haluaisi kuulla. Mene pois. Älä jätä minua. Jos sinä et rakasta minua, kukaan ei koskaan enää rakasta minua. Minä en koskaan enää rakasta. Älä mene. Mene jo. Mikään anteeksipyyntö ei auta. Mikään selitys ei ole riittävä. Ne vain repivät uusia haavoja, tämäkin vielä, olisit sanonut aikaisemmin, selitä. Jossain vaiheessa tulee se hetki, kun on päästettävä irti. Hetki, jolloin ei voi enää pitkittää. Hetki, jolloin on lopulta erottava.

Minä tulin Afrikkaan, koska parisuhteeni päättyi. Minä erosin, ja samalla vähän sekosin. Erosin joulukuussa 2011 ja sen jälkeen alkoi elämäni pakoputki. Keväällä 2012 Suomessa en pysynyt paikoillani, juhlin, reissasin, urheilin, olin yökylässä, töissä, luennoilla. Kesän olin reppu selässä, joko ulkomailla tai töissä leireillä, vaeltamassa ja purjehtimassa. Kokoajan edessä siinsi syyskuu ja Kenia, lopullinen, suuri irtiottoni, pakoni huipentuma. Minua pelotti itseänikin se, että jos pysähdyn, vyöryy ero ja pelko, yksinäisyys ja häpeä, koko eksymiseni elämääni, ylitseni ja olen taas yksin ja typertynyt, aina vain vaatimassa vastauksia, mutta tietämättä keneltä. Keniassa minä viimein pääsin eroon erostani, Keniassa minä viimein erosin. Ja Keniassa minä rakastuin. Rakastuin kylään. Ja nyt minun on erottava taas.

Kun muutimme kylään syyskuussa 2012 olin häkeltynyt. Olin äärimmäisen onnellinen. Aina kun avasin talomme oven ja näin sen takana hymyilevän talonmiehen, oppilaan, lehmän tai kukkulaisen maiseman, sydämeni sykähti. Nauroin paljon, olin utelias.

Aika pian kulttuurit kolahtivat. Oli väkivaltaa. Itkua ja turhautumista, huutoa, loukkauksia, mököttämistä. Liikaa ugalia, liikaa kelistä. Liikaa tekosyitä. Liian vähän puhumista ääneen. Marttyyriksi heittäytymistä, itsesääliä. Pattitilanne, ei ulospääsyä. Kun jotain sanottiin ääneen, se kuulosti pahemmalta, kuin mitä todellisuudessa sanottiin. Tahallisia ja tahattomia väärinymmärryksiä marinoin sielussani.

Kuten jo sanoin, eroaminen on kamalaa. Pettymys, viha ja itku ovat selkeitä tunteita, ne vievät eteenpäin. Ne repivät irti, antavat jopa voimaa. Kamalaa on se, kun pitäisi myöntää, ettei kaikki ollut kamalaa. On hirveää kun muistaa jonkun hauskan hetken, onnen tai rakkauden, ja sille muistolle ei yksinkertaisesti  ole tilaa. Sille ei voi antaa tilaa, sillä silloin erosta tulee vaikea. Silloin ei haluaisi erota, vaan haluaisi pitää toisen vielä jonain osana elämää.

 Syksyllä olimme vihaisia ja väsyneitä. Niin väsyneitä, että se imi kaiken ilon. Jos edessä oli jotain hyvää, näki vain kielteisiä asioita, kaikkeen vastasi vihalla. Koskaan en ole ollut rumempi, viha ei pukenut minua. Kylästä muodostui pelottava mörkö, jonne palaaminen joulun jälkeen oli työn ja tuskana takana. Mietin pitkään onko minusta palaamaan, jääkö minusta mitään jäljelle jos palaan. En minä ole vihainen ihminen. Minä olen iloinen ihminen. Minne minä katoan siellä? Jos sanoin ääneen koulujen tai paikallisten nimiä, täytyin inholla ja pakokauhulla. Mutta jos katselin kuvia oppilaista tai kyläläisistä, en inhonnutkaan. Olin epävarma yhtäkkiä. Näin iloa, onnea ja naurua kuvista, omilla kasvoillani ja muiden kasvoilla. Muistin, että olin ollut kylässä onnellisempi kuin vuosiin, vaikka olin myös ollut onnettomampi kuin ikinä. Yritin tyrmätä hyvät muistot turhautumisellani, mutta en ollut valmis eroamaan vielä. Annoin kylälle uuden mahdollisuuden.

Tammikuussa 2013 katsoin peiliin, mietin miten rasittava ja raskas ihminen minä olen, miten ärsyttävää on yrittää toimia kanssani. Parisuhteen päättymisen jälkeen tuijottelin peiliin pitkään ja ankarasti. Totesin, että en ole ihmisenä mikään piknik, minussa on paljon vikaa. Päätin, että tänä vuonna sanon ääneen, kun väsyn, kun en jaksa enää. En heittäydy marttyyriksi. Pyydän apua ja otan apua vastaan. Muutan niitä asioita, jotka minua turhauttavat. Annan anteeksi. Päätin, että keskityn ajattelemaan positiivisesti ja olemaan takertumatta pikkuasioihin. Päätin, että tämä suhde ei kaadu minuun.

Kaikki meni hyvin. Yhä meillä oli yhä kompastuskivemme, mutta pääasiassa kaikki meni hyvin. Kasvoin ammattiini, onnistuimme luokassa molemmat, oppilaat ja minä. Opin vaatimaan asioita, enkä vain murjottanut kun asiat eivät tapahtuneet toivomallani tahdilla. Pysähtelin enemmän kävellessäni, jäin juttelemaan, vaikka ei meillä mammojen kanssa ollut yhteistä kieltä. Tein enemmän oppilaiden kanssa, juttelin ja väittelin, piirsin, joskus vain oleilin.

Yhtenä aamuna seisoin luokassa ja tajusin, että en olisi enää kylässä kuin neljä viikkoa. Hämmentyen itsekin tästä sanoin sen ääneen oppilaille. Emme osanneet sanoa mitään toisillemme.

Olimme hetken erossa kun lähdimme Ugandaan vaaleja pakoon. Ugandassa tapasimme Bumberin, jo muutaman vuoden Keniassa asuneen räävittömän amerikkalaisen. Kävimme tervehtimässä häntä viimeisenä viikonloppunamme Kisiissä. Yön pimeinä tunteina, kun Bumberin pää oli sumussa, mutta selkeämpi kuin koko päivänä, hän huusi baarin parvekkeella korvaani, että "I should have just loved her and now she will never love me again". Muutamaa tuntia myöhemmin istuin Bumberin sohvalla katsomassa vuosia vanhoja kuvia tästä entisestä tyttöystävästä. Bumber, joka on retein jätkä, jonka olen koskaan tavannut, on hänkin pakomatkalainen. Siinä istuessani katsomassa kuvia Bumberin entisestä tyttöystävästä mietin, että tänne asti minunkin piti tulla pakoilemaan epäonnistunutta suhdettani. Olen puhunut siitä paljon, siitä miten pieleen kaikki meni. Mutta siinä sohvalla tunsin helpotusta. Se on nyt takana, se on nyt taputeltu.

Kun palasimme vielä sen viimeisen kerran kylään Ugandan jälkeen ei kylä päästänyt meitä helpolla. Talla oli kipeänä. Minä jäin jumiin kouluihin sateiden takia, sain aivotärähdyksen. Kaikki halusivat kokoajan jotain, enemmän kaikkea, olkaa pidemmän aikaa, mene naimisiin täällä, anna, tee, pelasta. Koska tiesin, että loppu oli jo lähellä, en meinannut jaksaa enää. En pysty antamaan enempää, en pysty muuttamaan tätä paikkaa vaikka antaisin kaiken mitä minulla on. Silloin vain menettäisin itseni, ettekä te silti saisi mitään. Minulta meni niin paljon siihen, että sain minun ja kylän suhteen toimimaan, mutta en voi rakastaa kylää ehjäksi. Se kylän on tehtävä itse. Ja totta kai pelkään, ettei se tee sitä. Mutta tekisikö se sen, vaikka olisin paikalla?

"Kaikki oli niin hyvin", sanoin kun erosin entisestä poikaystävästäni ja tiesin että valehtelin. Jos kaikki olisi ollut hyvin, esittelisin varmaan nyt nimetöntäni. Mutta tällä kertaa kaikki meni hyvin, kaikki oli hyvin. Suhteessamme ei ollut mitään vikaa. Kouluissa, ympäröivässä todellisuudessa ja maailmassa on paljonkin vikaa, mutta suhteemme on nyt kunnossa. Se on vilpitön, rehellinen ja avoin. Me tiedämme eroavaisuutemme ja kummallisuutemme. Kunnioitamme toisiamme. Nyt meidän on kuitenkin erottava. Laukut on jo pakattu, suunnitelmat on jo tehty. Minä haluan lähteä, minua odottaa moni asia muualla. Minä haluan jäädä. Olen vasta oppinut olemaan kylässä. Tuntuu tuhlaukselta lähteä nyt. Syksyllä vain tuhlasin aikaa ja koteloiduin itseeni. Nyt minulla on jotain annettavaa, nyt minä olen tälle kaikelle auki. Ilokseni huomaan kuitenkin, ettei minun tarvinnut paeta kylästä. Sanoimme hyvästit, halasimme, itkin matatussa matkalaukku sylissäni ja jossittelin. Kuitenkaan minun ei tarvinnut paeta. Tuli aika lähteä, ymmärsimme sen molemmat. Niin haikeaa ja vaikeaa kuin se olikin, oli tullut aika.

Minä palaan kotiin. Se on outoa. Olen ollut kovin kaukana kotoa. Minulla on ollut uusi koti kylässä, uudet ihmiset ympärilläni, uusi arki. Minulle on annettu vaihtoehto, ole täällä, ole yksi meistä. Mutta kuten Talla sanoi, kylä on koti, mutta se on toinen koti, eikä se koskaan voi olla ensimmäinen koti. Minä olen muuttunut ja ihmiset kotona ovat muuttuneet, aika ei ole pysähtynyt Suomessa sinä aikana kun me olemme olleet täällä. Useat sanovat, että kulttuurishokki kotiin palatessa on vielä pahempi, kuin kotoa lähtiessä. Katsellessani Bumberia ja monia muita pakomatkalaisia joita olemme täällä kohdanneet, mietin osaanko enää jäädä, palata, vai lähdenkö uudelleen pakoon. Onko helpompaa vain olla aina hieman ulkopuolisena jossakin muualla. Olen ollut uusien ongelmien, uuden suhteen, kiemuroissa, olen selvitellyt niitä tunteita. Pian minun on kohdattava ne vanhat asiat, joita lähdin pakoon. Ne ovat nyt kasvaneet uusiksi, jatkaneet matkaansa ilman minua. Ja huomaan pelkääväni olenko valmis kohtaamaan ja hyväksymään sen. Hetken hengiteltyäni kuitenkin huomaan, että minun pakoni on nyt juostu loppuun. Haluan palata ja haluan puhtaan pöydän.

Vaikka haluaisin jäädä kylään, kokeilla jotain uutta, kysellä ja oppia lisää, pyytää anteeksi ja aloittaa alusta, niin nyt on vain päästettävä irti. Tämä suhde, niin kuin ei mikään muukaan suhde, ei tule koskaan olemaan valmis. Se jää nyt keskeneräiseksi, enkä minä tiedä mihin se kasvaa, jos kasvaa. Minun ei tarvitse paeta tätä suhdetta vaikka se päättyykin. Minun ei tarvitse pelätä sen kantamista mukanani, ei pahoja muistoja, eikä hyviä muistoja. Tämä suhde rakensi minusta sen ihmisen jona palaan Suomeen, jossa voin pitkästä aikaa seistä omilla jaloillani. Ja jalkojeni alla on nyt se matto, jota kukaan ei voi sieltä vetäistä pois.

Tämä oli nyt tässä.

Alma ja Talla

OPERAATIO JOULUNIHME PIKKUKYLÄSSÄ (...African Time)

Kirjoitin viimeksi siitä, että joskus minusta tuntuu siltä, etten ole antanut oppilaille mitään. Mutta nyt ollaan puhuttu tarpeeksi minusta, minusta, minusta. Puhutaan hieman teistä, teistä, teistä, jotka olette seuranneet meidän matkaamme täällä ja puhutaan vähän sen jälkeen taas meistä, meistä, meistä.

Joulun alla useat ihmiset ottivat meihin yhteyttä. He halusivat antaa meille rahaa, jolla ostaisimme oppilaille jotain, mitä ikinä kouluissa tarvitaankin. Ja tarvehan kouluissa on kova, ihan kaiken suhteen. Annetut rahat, rapiat päälle tuhat euroa, jaettiin kaikkien kolmen koulun välille, keskittyen kuitenkin ensisijaisesti Nyasion tyttökouluun. Tyttökouluun keskityttiin sen takia, että useat pyysivät käyttämään rahat tyttöihin ja toisekseen sen takia, että tyttökoulu on uusi, eikä heillä todella ole koulussa mitään, edes ammattitaitoisia opettajia. Toiseksi eniten suunnattiin Nyamauron sekakouluun. Loput rahoista suunnattiin sitten Nyagokianin poikakouluun. Tämän lisäksi teimme itsenäisesti päätöksen tukea yhtä yksittäistä oppilasta, jonka tarinan kerromme myöhemmin.

Ensimmäinen asia jonka te ostitte, oli jalkapallo. Ostitte jalkapallon pojillemme Nyagokianissa. Kun saavuimme koululle pallon kanssa kiljuivat pojat, joista useat ovat jo aikuisia miehiä, innosta ja pomppivat ympärillämme. Pojat olivat pelanneet siihen saakka pallolla, joka oli kasattu vanhoista muovipusseista ja narusta. Seuraavana päivänä pojat esittelivät palloa, johon he olivat kirjoittaneet "White women love young men so much that they gave us this football". Istuimme kentän reunalla Ennan ja Tallan kanssa ja katselimme kyynel silmässä, kun pojat opettelivat potkimaan OIKEAA palloa, joka toimii hieman toisella tavalla potkittaessa kuin muovipussipallo.

Sittemmin ostitte lisää palloja kaikille kouluille. Nyagokianiin lahjoititte jalkapallon lisäksi lentopallon, Nyamauroon kaksi lentopalloa ja jalkapallon ja Nyasioon kolme jalkapalloa ja lentopallon. Nyasioon lahjoititte enemmän palloja, jotta myös tyttökoulun yhteydessä toimivan alakoulun oppilaat pääsisivät pelaamaan.

Suurimman osan varoista käytitte oppikirjoihin tyttökoululle. Yläkoulu kestää Keniassa neljä vuotta. Hankitte kirjoja ensimmäisille kolmelle vuosikurssille. Jokaiselle kahdelletoista oppiaineelle on oma kirjansa kullekin lukuvuodelle. Hankitte jokaiselle oppiaineelle viisi kirjaa oppilaiden käyttöön. Tämän lisäksi hankitte englannin sanakirjan, kiswahilin sanakirjan, opettajien oppaat kaikkiin oppiaineisiin ja toimistotarvikkeita. Kirjoja tilattaessa vaadimme koululta lupauksen siitä, että kirjoja säilytetään luokissa, jotta oppilailla on todella mahdollisuus käyttää niitä tunneilla. Olemme nähneet täällä, että kirjoja säilötään varkauden pelossa kirjastossa tai opettajanhuoneessa ja oppilailla on joskus vaikeuksia saada kirjoja käsiinsä muuten kuin illalla tai hetkeksi päivän aikana. Tyttökoulussa erityisesti opetuksen taso on vaihteleva ammattitaitoisen opetushenkilökunnan puuttuessa kokonaan, joten halusimme varmistaa, että tarjoamanne kirjat olisivat tyttöjen käytössä erityisesti oppituntien aikana.

Nyamauron sekakouluun hommasitte mikroskoopin. Tämän lisäksi ostitte 137 pakettia värikyniä, 144 lyijykynää ja kuusi pakettia lyijykyniä, 56 kuulakärkikynää, 200 teroitinta, nitojan, niittejä, 11 kappaletta matikkasettiä (harppi, kolmioviivoitin ja muita matikkatarpeita peltioksissa) ja kilokaupalla piirustuspaperia. Nämä kaikki jaettiin koulujen välille, jälleen painottaen Nyasion tyttökoulua ja alakoulua.

Kun palasimme Ugandasta oppilaat Nyagokianissa kertoivat meille kahden oppilaan menettäneen isänsä. Olimme luonnollisesti pahoillamme, mutta emme olleet mitenkään sen suuremmin järkyttyneitä, sillä kylällä ihmisiä kuolee aika paljon, eikä se ole mitenkään harvinaista. Toisen pojan isä oli kuollut yllättäen sairaskohtaukseen. Mutta toisen pojan tarina oli niin sydäntä särkevä, että päädyimme siihen lopputulokseen, että avullanne sponsoroimme pojan viimeisen opiskeluvuoden.

Tämän pojan, Bensonin, isä oli myynyt peltonsa saadakseen rahaa Bensonin koulumaksuihin. Jostain syystä isä oli päättänyt lähteä juomaan viinaa kauppojen jälkeen. Humalassaan hän oli hukannut rahat, jotka hän oli saanut myymistään maista. Tämän tajuttuaan, tajuttuaan hukanneensa rahat, jotka oli saanut ainoasta omaisuudestaan eli maistaa, rahat, joilla hän oli tarkoitus maksaa lastensa koulumaksut, isä oli ilmeisesti kokenut ajautuneensa umpikujaan. Hän ei keksinyt tuosta umpikujasta mitään ulospääsyä ja tappoi itsensä juomalla myrkkyä.

Nyasion alakoulun erityisoppilas

Tiedämme, että näitä tarinoit kuulee paljon ja autettavia on vaikka kuinka paljon. Mutta jostain syystä Bensonin tarina vaivasi meitä molempia Tallan kanssa yötä myöten. Me emme edes tienneet kuka Benson on, sillä emme ole opettaneet hänen vuosikurssiaan ja Benson on ollut päiväkoululainen, joten hän ei ole ollut kentällä viettämässä aikaa kanssamme iltaisin. Aloimme kyselemään Bensonista oppilailta ja opettajilta. Onko Benson hyvä koulussa? Benson on keskiverto koululainen, C+:n oppilas. Haluaako Benson jatko-opiskella? Kyllä, totta kai Benson haluaa jatko-opiskella. Onko Bensonilla paljon sisaruksia? Bensonilla on kaksi veljeä, isoveli ja pikkuveli. Benson on kaikin tavoin tavallinen Bonyakonin kyläläinen. Hän ei nouse oppilaiden joukosta mitenkään. Hänellä on hieman kauhtunut koulupuku. Hän käy koulussa päivisin ja auttaa kotona iltaisin. Se, että Bensonin tulevaisuus koulutuksen suhteen huuhtoutui ensin viinan, ja sitten myrkyn mukana, on vain yksi surullinen tarina lisää. Kaikkineen hänen tarinansa tuntui olevan perinteinen tarina kylässämme, sattumuksien sarja, jota vastaan ei voi taistella, joka on kuin luonnonvoima. Tapahtumasarja, jolle on vain alistuttava. Kohtalo, joka on vain hyväksyttävä.

 Tallan kanssa mietimme Bensonia paljon. Olemme yrittäneet pitää kiinni linjasta, ettemme suosi oppilaita. Aikamme painittuamme, päätimme, että maksamme Bensonin viimeisen vuoden koulumaksut. Talla puhui asiasta Facebookista ja jälleen meihin otettiin yhteyttä. Bensonin viimeisen vuoden koulumaksu on karkeasti pyöristettynä 250 euroa. Tästä 100 euroa saamme yhdeltä herrasmieheltä Suomesta, 100 euroa maksamme Tallan kanssa ja 50 euroa maksatte te.

Olimme tehneet päätöksen maksaa Bensonin koulumaksut ennen kuin olimme edes puhuneet Bensonin kanssa. Viimeisenä päivän kylässä pyysimme yhtä opettajaa pyytämään Bensonia tulemaan juttelemaan kanssamme. Istuimme Bensonin kanssa penkillä ja poika väänteli käsiään hermostuneena. Kysyimme mikä hän haluaa olla isona. Benson haluaa olla kiswahilin ja historian opettaja. Juttelimme hetken. Kysyimme, että jos hän saisi valita olisiko hän päiväkoululainen vai sisäoppilas. Benson haluaisi olla sisäoppilas, mutta sisäoppiluus maksaa enemmän. Kysyimme, että jos Bensonin koulumaksut maksetaan, ja hän saa olla sisäoppilas, antaako hänen äitinsä hänen olla sisäoppilaana, vai vaatiiko äiti hänet töihin shamballe. Kysyimme, että opiskeleeko hän todella, niin että pääsee yliopistoon? Benson lupasi, että jos hän vain saa olla sisäoppilas, hän opiskelee ja keskittyy. Ja että hänen äitinsä ei koskaan tulisi koulutuksen tielle. Benson oli niin hämmentynyt, että vasta kun nousimme penkiltä hän hymyili ensimmäisen kerran. Ja muutamaa tuntia myöhemmin kun sana oli kiirinyt, muistimme taas jotain ihanaa afrikkalaisesta yhteisöllisyydestä. Olimme varautuneet siihen, että kaikki hyökkäisivät päällemme ja pyytäisivät meitä maksamaan heidänkin koulumaksunsa. Mutta niin ei käynyt. Opettajat ja oppilaat tulivat luoksemme ja kiittivät, sanoivat, että me olemme, te olette, tehneet oikein ja olemme, te olette, siunattuja.

Tytöt

Keskiviikkona, viimeisenä päivänämme kylässä, meillä oli läksiäisjuhla. Olimme kutsuneet koulujen oppilaat ja opettajat Nyagokianiin suureen halliin. Nyasion tytöt tulivat muutaman opettajana kanssa. Nyamaurosta ainoastaan rehtori pääsi paikalle, koska sateet olivat muussanneet tiet mutavelliksi. Pidettiin puheita ja oppilaat lauloivat lauluja. Tuli meidän vuoromme puhua. Seisoin hallissa nostattamassa punaa kasvoilleni ja luin puhettani. Katsoin oppilaita. Näin tytöt, jotka on häädetty poikakoulusta sen loputtomalta tuntuvan ylämäen laelle, kukkulalle, tyhjiin luokkahuoneisiin ilman päteviä opettajia, mutta jotka silti menevät kouluun ja joilla on nyt luokassa kirjoja, ja joilla juhlien päätteeksi olisi myös matikkasettejä. Näin Bensonin kasvot ja viimein Bensonkin hymyili vapautuneesti. Monet oppilaat olivat pyytäneet meiltä viimeisinä viikkoinamme ettemme unohtaisi heitä. Aina sanoimme heille ettemme koskaan voisi unohtaa heitä, tämä on ollut elämämme matka ja he ovat olleet meidän opettajiamme. Katsoin oppilaita ja toistin jälleen kerran, en koskaan, koskaan voisi unohtaa teitä. Katsoin heitä. Enkä minä ole ainoa, joka ei unohda teitä. Kaikki ne konkreettiset asiat, jotka olemme voineet antaa teille, olemme voineet antaa ainoastaan sen takia, että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole unohtaneet teitä, vaikka eivät ole edes kohdanneet teitä.

 

Aikamme kylässä on nyt ohi. Viimeksi kirjoitin siitä, että tuntuu siltä, etten ole voinut antaa oppilaille mitään. Se oli selkeästi valhe, sillä kiitos teidän me olemme voineet antaa heille vaikka mitä. Ja kiitos teidän tukenne ja kannustuksenne me jaksoimme palata kylään ja pysyä kylässä. Torstaiaamuna siivosimme kämppäämme ja jakelimme vielä viimeisiä ylimääräisiä tavaroitamme opettajille ja lähinnä oppilaille. Rehtori tuli tarkastamaan talomme ja vastaanottamaan avaimen ovemme munalukkoon. Siinä sähelsimme aamunpöppörössä ja muutenkin lähtöhämmennyksessä. Kun olimme lähdössä sitomaan laukkujamme bodabodien kyytiin Rehtori vielä kiitti meitä, enkä kunnolla sisäistänyt mitä hän sanoi, ennen kuin myöhemmin. Hän sanoi, että viime jouluna loppukokeensa ottaneet olivat koko luokan voimin saaneet hyvät pisteet, paremmat kuin vuosiin Nyagokianissa. Vain viisi vajaasta viidestäkymmenestä viime vuoden oppilaasta palasi kertaamaan neljännen vuosikurssinsa. Mene ja tiedä, mutta ehkä me olimme motivaatio opiskella tai yrittää lujemmin, niin tai näin, se kantoi hedelmää. Rehtori sanoi, että oppilaat viihtyvät paremmin koulussa, ovat iloisempia ja motivoituneempia, ja koska kepittäminen oli vähentynyt sinä aikana kun olimme kylässä, oli kouluun tullut enemmän oppilaita. Rehtori lupasi jo joulujuhlassa, että kepittäminen loppuu kokonaan ja läksiäisjuhliemme jälkeen hän kävi Tallan ja Ennan kanssa läksyttämässä opettajaa, joka on tämän vuoden puolella kunnostautunut kepin kanssa. Vasta Nairobissa monta tuntia myöhemmin ymmärsin mitä Rehtori oli sanonut. Hän oli sanonut, että me emme tehneet nollatyötä. Hän sanoi, että me annoimme. Annoimme aikamme, annoimme sydämemme, annoimme ajatuksemme, ja ne otettiin vastaan.

Seniori ja juniori

Ollaan olemassa toisillemme jatkossakin. Kiitos kaikesta mitä te olette antaneet.

Alma ja Talla

Joulumielellä

Because of the students

Sunnuntaina olimme viimeistä kertaa oppilaiden kirkossa. Virallisen osuuden jälkeen sanoimme kukin jokusen sanasen, kannustuspuheita, kiitoksia. Enna oli tullut kylään kanssamme lauantaina ja kun hän puhui oppilaille, sanoi hän jotain mitä en ollut itse osannut laittaa sanoiksi aiemmin. Niin paljon kun itkimme ja huusimme syksyllä ja jouluna turhautumistamme kyläelämään ja työhömme, niin loppu kuin me olimmekin, jokaisessa tarinassa, jokaisessa valitusvirressä, kuulsi kuitenkin rivien välistä se syy miksi me emme lähteneet kotiin. Because of the students. Yllätyin Ennan sanoista niin paljon, että aloin itkemään. Itkin sille, että kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä oli koko totuus. Ja samalla siinä olivat onnistumiseni ja epäonnistumiseni täällä.

Ihmiset ovat usein kiitelleet meitä tästä työstä jota teemme täällä. Ja usein minusta on tuntunut, etten ole kiitosten arvoinen. Tulin tänne uskonnonopettajana, mutta en pystynyt työskentelemään uskonnonopettajan täällä. En osannut. Enää en ole edes varma pystynkö työskentelemään opettajana, sillä täällä ole ollut huono opettaja. Olen yrittänyt kasvaa ja oppia, olen yrittänyt mukautua. Ja pääasiassa olen epäonnistunut opettajana. Näissä oloissa minä olen lähinnä ollut oppilas.

Olemme tapelleet kepittämistä vastaan ja se on vähentynyt huomattavasti kaikissa kolmessa koulussa sinä aikana jonka olimme täällä. Olimme kolme viikkoa Ugandassa ja kun palasimme, oli kepittäminen lähtenyt uuteen nousuun. Me tiedämme, oppilaat tietävät, opettajat tietävät, ja tekin tiedätte, että kun me lähdemme täältä, kepittäminen jatkuu, elleivät oppilaat perheineen sitä ala vastustamaan. Ja tätä uskallan epäillä.

Kun epäonnistunut opettajana, enkä saakaan oppilasta oppimaan, oli kyse sitten uskonnosta tai englannin kieliopista, minä petän oppilaan. Heillä ei ole kirjoja, heillä ei ole tietokoneita, eivätkä he osaa etsiä tietoa. Kun en osaa opettaa, jätän heidät tyhjän päälle. Olen yrittänyt kyllä. Olen yrittänyt kirjoituttaa muistiinpanoja eri tavoin. Olen yrittänyt rikkoa tuttuja kaavoja ja yrittänyt opettaa uusilla tavoilla. Olen toiminut samalla kaavalla kuin paikalliset opettajat. Mutta en ole riittävän ammattitaitoinen. Kun huoneessa on vain liitutaulu ja minulla ja oppilailla on totaalisen erilaiset käsitykset opiskelusta ja oppimisesta, olen saanut aikaan vain vähän. Olen miettinyt usein listaanko itselleni vain tekosyitä, availenko vasemmalla kädellä takaporttia, "hei, kyllä minä yritin". Samalla koetan olla itselleni armollinen, sillä en halua enää koskaan olla se ihmisraunio, joka olin syksyn jälkeen kun en antanut itselleni mitään anteeksi.

Ja se keppi. Olen niin väsynyt siihen keppiin. Tiedän, että täällä kepittäminen ei ole samanlainen nöyryytys, kuin mitä se olisi minulle, joka en ole kasvanut tässä kulttuurissa. Olen ollut täällä jo sen verran kauan, että näen kyllä mikä oppilaissa opettajia väsyttää ja näe sen, että on vaikea yhtäkkiä keksiä uusia tapoja rankaista oppilaita. Ymmärrän, että täällä ei ole samanlaista keskustelukulttuuria kuin meillä on oppilaiden kanssa. Ymmärrän ja näen sen, että täällä kylässä ei ole samanlaista moraalikoodistoa kuin meillä. Sitä, että jotain ei tulisi tehdä, koska se on väärin, ei aina tunnuta laskevan perusteluksi. Tiedän, että perheet vaativat kouluja kepittämään rangaistuksena, niin hekin tekevät kotona. Ja niin pitkään kuin perheiltä ei tule vastalauseita, ei tilanne tule muuttumaan, vaikka muutama valkoinen tyttö aina silloin tällöin tulisi tänne kylään palloilemaan.

Joten kyllä se "nollatyö" sana on päässä pyörinyt.

En kuitenkaan itkenyt kirkossa sitä, että olen epäonnistunut. Tiedän, että tämä kuulostaa nyt varmasti aika kornilta, mutta minä itkin rakkaudesta. Olen sanonut sen itse niin monta kertaa. Kun joku on kysynyt, miksi edes menet takaisin, ei sinun ole pakko Alma, miksi sinä haluat mennä takaisin? Ja olen sanonut sen itse, menen takaisin oppilaiden takia, because of the students. Kun Enna puhui ja seisoin siinä poikaoppilaiden edessä, muistin sen massiivisen ristiriidan, joka oli sisälläni kun piti palata kylään. Kun kaikki minussa huusi, etten halua takaisin sinne, mutta kun ajattelin oppilaitamme rauhoituin ja palaaminen ei enää tuntunut niin kamalalta. Sama ristiriita joka on sisälläni nyt. Olen valmis lähtemään pois kylästä. Mutta kun perjantaina hyvästelin yhden koulun oppilaat, joita en ehdi enää tällä viikolla opettamaan, olin hämilläni ja en meinannut osata lähteä portista ulos. Sinne ne jäivät. Luokkiin istumaan. Toivottivat turvallista matkaa ja pyysivät tervehtimään ihmisiä Suomessa heidän puolestaan. Perjantaina satoi vettä. Olin jumissa koululla, koska kyytini ei voinut tulla hakemaan minua mutaantuvasta tiestä johtuen. Seisoin opettajanhuoneen oven edessä tietämättä minne mennä. Näin ikkunoista oppilaat, jotka vilkuttelivat. Minua otti päähän suunnattomasti, koska tiesin, että joutuisin pian kävelemään sandaaleissani tunnin mudassa ihmisten huutaessa mzungua tien varrelta ja toinen kuulokkeistani oli kaiken lisäksi hajonnut. Halusin pois koululta, koska en halunnut istua enää sekuntiakaan opettajanhuoneessa, jossa työkaverit puhuvat vain heimokieltä keskenään. Halusin pois, koska on ahdistavaa jäädä jumiin sateen takia useaksi tunniksi. Ja samalla mieleni teki mennä takaisin luokkaan laskemaan leikkiä oppilaiden kanssa ja sanoa, että en minä ole lähdössä yhtään mihinkään.

Kun sanoo, että palaan takaisin oppilaiden takia, ja on opettaja, on oletusarvo, ainakin minulla oli sellainen oletusarvo ihan omista puheistani, että palaan opettamaan. Minun on mentävä takaisin, koska minulla on niin kauhean paljon akateemista annettavaa oppilaille. Mutta kuten tässä nyt olen jo varmaan riittävästi alleviivannut, minulla ei ole ollut juuri mitään akateemista annettavaa näille oppilaille. Oppilaiden takia, koska olen kiintynyt oppilaisiimme. Oppilaiden takia, koska halusin kuitenkin vielä nähdä mihin tämä kaikki menee.

Tänä vuonna leikkasin tuntini minimiin, jotten vain istuisi talossamme valmistelemassa oppitunteja. Tänä vuonna keskityin olemaan oppilaiden kanssa. Ja se on ollut paras ja kaikkia hyödyttävin päätös täällä ollessamme. Olemme olleet tsemppaamassa urheilukisoissa ja oppilaat ovat saaneet olla leuhkoina muiden koulujen oppilaiden edessä, nämä ovat meidän opettajiamme, nämä ovat täällä kannustamassa meitä. Olen opettanut muutamia oppilaita piirtämään. Olemme katselleet tuntitolkulla poikien jalkapallo ja rugbyharjoituksia. Tyttöjen kanssa olemme jutelleet ja laulaneet, vähän tanssineetkin. Ja noin kaikkiaan, olemme vain olleet yhdessä.

Aika usein mietin, että en ole antanut mitään oppilaille ja he ovat antaneet niin paljon minulle. Tiedän, ettei asia ole niin yksinkertainen. Totta kai meistä jää jotain jälkeen. Tuskin oppilaat meitä ihan heti unohtavat, vaikka unohtaisivat kaiken mitä olemme sanoneet. Ja luultavasti joku muistaa vielä kaiken päälle jotain kuitenkin niistä asioista mitä me heille sanoimme. Ja vaikka sanoin, että kepittäminen jatkuu, ehkä me jonkun pienen muutoksen siemenen jätämme jälkeemme jonnekin, vaikka muutoksella kestäisi aikansa. Aina jos rintakehäni punoittaa, muistelee yksi työtoverini sitä, kuinka huusin hänelle puoli tuntia putkeen syksyllä hänen kepitettyään yhtä oppilasta. Hän sanoo ettei koskaan unohda sitä, kuinka huusin hänelle "you could do so much better, you are not that stupid". Oli siinä huoneessa muitakin, ehkä joku toinenkin muistaa pulttini.

Lähteminen tuntuu väärältä, koska mikään ei ole vielä todella muuttunut. Vaikka lupasin itselleni, etten odota enää ihmeitä, tuntuu oudolta pakata laukut ja lähteä, kun asiat tuntuvat olevan yhä samalla tolalla. Koetan muistaa, että muutos ottaa aikansa ja nyt meidän on heitettävä pallo oppilaille, kylälle, katsottava mihin he pystyvät itse. Sillä ei tässä tarvita enää yhdenkään ulkopuolisen apua pakan sekoittamisessa.

On kuitenkin olemassa muutos, jonka voimme nähdä ihan itsekin. Jälleen palaan oppilaisiin. Jo ensimmäisellä viikolla, niin oppilaat, kuin työtoverit alkoivat paukuttamaan "we love you"-mantraa. Suurimman osan ajasta olemme kohauttaneet näille tunnustuksille olkaamme, ette te edes tunne meitä, ette te meitä rakasta. Viimeisen kuukauden aikana me olemme nähneet oppilaista, että kyllä, kyllä he ihan oikeasti taitavat meitä rakastaa (erään oppilaan sanoin kuitenkin ihan in terms of academic vain). Ja kyllä, kyllä he ihan oikeasti tuntevat meidät.

Nyt on enää päiviä jäljellä ja sitten me lähdemme pois. Olen useamman kerran miettinyt ystäviäni Suomessa, jotka sanoivat, että paluusta tulee kamalaa, koska kiinnyn oppilaisiin. He sanoivat, että sydämeni särkyy. Muistan ajatelleeni heidän liioittelevan. Oppilaita tulee ja menee, opettajana ei oikein voi muuta odottaakaan, kuin olevansa heidän elämässään vain hetken. Jälleen ystäväni tunsivat minut paremmin kuin minä itse itseni.

Alma ja Talla