YESU NI BWANA

Jeesus on Herra ja sen täällä kyllä näkee, kuulee ja huomaa. Oppitunnilla pyysin oppilaita pohtimaan, millaisia johtajia he olisivat. Noin 80 prosenttia vastasi olevansa hyvä johtaja, koska Jumala olisi tämän johtajuuden heille osoittanut ja heidän ohjenuoransa näin ollen olisi hänen Sanansa. Samalta aattelliselta pohjalta ponnistavat myös tämän maan poikkeuksellisen korruptoituneet poliittiset vaikuttajat. Jumalaa ei täällä pääse karkuun mihinkään, mutta perusrehdille suomalaiselle teologian opiskelijalle päänvaivaa aiheuttaa se, että nämä kirkasotsaiset toverimme täällä kuitenkin suuren osan ajasta käyttäytyvät tavalla, joka on suuressa ristiriidassa kristinuskon, sellaisena kuin me sen Tallan kanssa ymmärrämme, perussanoman kanssa. Alueen ihmiset ovat pääasiassa luterilaisia tai seitsemännen päivän adventisteja, joitakin herätysliikkeitä myös kuuluu olevan alueella. Joskus, tai aikalailla kokoajan, tuntuu siltä kuin emme edes jakaisi samaa uskontoa, vaikka olemme kuitenkin luterilaisia molemmat Tallan kanssa. 

Joka aamu alkaa sillä kun talonmiehemme Samuel tuo meille lämmintä vettä peseytymiseen ja vastalypsettyä maitoa. Joka aamu käymme myös saman keskustelun: "Good morning madame", Good morning Samuel, "It is indeed a beautiful morning, thank you Lord for letting us see it". Ennen syömistä ruokarukoillaan (btw Word ei edes tunnista tätä sanaa, vaihtoehdoiksi tarjottiin mm. ruokaruhoillaan, ruokarujoillaan ja ruokarunoillaan). Suomalaisina uskonnonopettajina olemme vallan kelpo yksilöitä, mutta täällä joudumme hikoilemaan ennen oppitunteja, sillä nuoriso osaa Raamattunsa ulkoa, eikä opetussuunnitelmassa mitään muuta sisältöä olekaan, kuin oppia mitä Raamatussa tapahtui ja kuinka tämä todistaa, että kaikessa on kyseessä Jumalan suuri pelastussuunnitelma. Kirkkohistoriaa ei tunneta, eksegetiikka aiheuttaa raivareita. Sunnuntaisin saamme muistutustekstiviestejä, että muistammehan nyt varmasti mennä kirkkoon. Jos väittelemme jostain asiasta, saamme vastaamme aina Raamatun. Raamattu on kuin natsikortti, sen jälkeen ei enää saa sanoa mitään. SE LUKEE RAAMATUSSA TAJUATKO EI TÄSTÄ TARVITSE TÄMÄN ENEMPÄÄ NYT JAUHAA. Matatuiden (minibussit, joihin periaatteessa mahtuu 14 matkustajaa, mutta ainakin viimeksi kyydissä oli lähemmäs 22, päälläni makasi kaksi naista ja Tallan jaloissa oli kana) etu- ja takalasit ovat täynnä YESU NI BWANA ja GOD'S POWER tarroja. Tien varrelta mieleeni on jäänyt aaltopeltinen kirkko, jossa ei ollut ikkunoita ja jonka seinässä luki REAL LIFE CHURCH. Kun olimme kipeänä pastori tuli kotiin rukoilemaan parantumisen puolesta. Perinteinen keskustelu, jonka käymme työmatkoillamme päättyy "kiitos kiitos, God bless". 

 

Olemme kiltisti käyneet kirkossa lähes joka sunnuntai. Tämä toimitus on aikalailla koko päivän keissi, sillä kirkko alkaa joskus kello 10.30-12.00 välillä, riippuen siitä, milloin papit kerkeävät paikalle ja milloin kirkko on täynnä. Kajareista pauhaa syntikkasaundia ja kirkkokuorot koostuvat äideistä, nuorista ja lapsista. Alttarilla on peltipurkit joissa on kukkia jos on. Sitten palvellaan Herraa kolmisen tuntia putkeen. Kyläkirkossa toimitus on kisiin kielellä, joten siellä olemme lähinnä antaneet lasten silitellä hiuksiamme ja ottaneet heistä valokuvia ja nousseet seisomaan samaan tahtiin kirkkokansan kanssa ja yhteisrukousten aikana olemme arponeet mikä rukous voisi olla kyseessä ja sitten olemme suomeksi palpattaneet sitä ja yleensä olemme huomanneet olevamme väärässä. Olemme myös koettaneet huudella AMEN kansan mukana, mutta yleensä olemme myöhästyneet sekunnin jollain osalla.

Olemme myös osallistuneet oppilaiden kirkkoon. Oppilaat kokokoontuvat sunnuntaisin yhteen luokkahuoneista. Ensimmäisellä kerrallamme luulimme, että tulimme paikalle myöhässä. Luokka oli tupaten täynnä oppilaita, jotka istuivat Raamatut käsissään ja huudahtelivat aamenta ja hallelujaa ja praise the Lordia kun joku yksittäinen oppilas seisoi luokan edessä lukemassa ja tulkkaamassa Raamattua. Ihanaa, oppilaat täällä saarnaavat toisilleen! Tällaista Raamatun tulkintaa ja uskon ja Raamatun liittämistä ja heijastelemista omaan elämään olisi ihana nähdä oppitunneillakin. Meidät istutettiin eturiviin. Jouduimme ensimmäisen tunnin aikana pyyhkimään kyyneleitä useampaan otteeseen, kun koulun poikakuoro pärähti yksi yllättäen luokan eteen ja lauloi niin täysiä ja täysiä sydämestä, aidosti ja kauniisti ja jammaili vielä sellaisena gospeljonona, että ei siinä voinut kuin olla iloinen, että pojat tykkäävät niin paljon Jumalasta. Toiminta oli toimituksessa hyvin vapaamuotoista. Joku kai toimi jonkinlaisena seremoniamestarina ja huikkaili reunalta, että kenellä olisi puhe valmiina ja mitä biisejä oli toivottu laulettavan. Jos tuli hiljainen hetki, joku oppilas vain marssi luokan eteen ja alkoi laulaa ja sitten muut oppilaat osallistuivat lauluun ja rummuttelivat pulpettejaan. Kahden tunnin jälkeen aloimme jo olemaan aika vessahätäisiä, mutta silloin vasta pappi pamahti paikalle. Vietimme siis vielä tunnin palvellen. Meidät myös nykäistiin yksi yllättäen sanomaan jotain rohkaisevaa kokeisiin valmistautuville koulun vanhimmille oppilaille. Talla tulevan pappina siunasi Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, sitten länkytettiin jotain ja lopuksi laulettiin Tilkkutäkki kun ei muutakaan keksitty.

Kaikki joiden kanssa olemme täällä olleet tekemisissä ovat kristittyjä. Kaikki ovat myös kristittyjä oikein toden teolla, eivät mitenkään vähäsen sinne päin kristittyjä samalla tavalla kuin Suomessa joskus saattaa olla. Kuitenkin täällä jengi valehtelee päin näköä aina kuin mahdollista (esimerkiksi sata prosenttisesti naimisissa olevasta opettajanhuoneesta vain noin kolme miestä on maininnut vaimonsa), oppilaat varastelevat toisiltaan ja ihmiset eivät ole tasa-arvoisia suhteessa toisiinsa. Kirkosta erotetaan jos juo alkoholia tai harrastaa esiaviollista seksiä. Kävimme kaupungilla ja totesimme juoneemme kaljat. Aikuiset miehet juoksivat kuiskuttelemassa kaksi päivää, että minkä merkkinen olut ja olipas hyvä valinta ja supi supi. Koska olemme maininneet, että olemme molemmat asuneet avoliitossa entisten poikaystäviemme kanssa, kysellään meiltä mitä kummallisimpia asioita liittyen seksuaalisuuteemme. Niin hyvässä kuin pahassakin, kristittynä oleminen on täällä vastaus kaikkeen. Miksi sulla sitten ei ole kahta vaimoa? No en voi ottaa kahta vaimoa koska Raamattu. Mun mielestä oppilaiden lyöminen kepillä on väärin. NO RAAMATUSSA KYLLÄ. Miksi muka naista ei voi arvostaa? Se Eeva sen omenan söi. Omaan korvaan selitykset kalskahtavat tekopyhiltä, ulkokultaisilta ja kaksinaismoralistisilta.

Kaksinaismoralismin ohella on tietenkin myös toinen puoli. Nämä ihmiset todella tuntuvat rakastavan Jumalaa, mutta rakastaako Jumala näitä ihmisiä? Tiedän, että ilmaus on aika rankka. Mutta on se nyt kumma, ettei usko täällä horju. Täällä kohtaa ihmisiä, joilla ei ole varaa vaatteisiin. Telkkarissa mainostetaan käsisaippuaa sillä, että autetaan lapsia saavuttamaan viides syntymäpäivänsä. Me olemme eläneet nyt kuukauden ilman jääkaappia, ja jo se on joskus saanut uskon ja luottamuksen yhtään vittu mihinkään horjumaan. Toki sanoma on täällä sen verran tiukkaan istutettu, ettei sitä voikaan länsimaalaistuneisiin käsityksiin sellaisenaan verrata. Mutta kuitenkin itse olen aina allekirjoittanut sen, että usko, joka ei epäile, on kuollut usko. Mutta miksi sitä sitten epäilee? Ei ole mikään vuosituhannen tuorein ajatus, mutta onhan se niin, että kun kourassa on uusi iPhone, tulee kohdelluksi (lähestulkoon) samanarvoisena miesten kanssa ja hermoja raastaa lähinnä seuraavan päivän vaatevalinnat ja se kuinka kauan siellä yliopistossa nyt voisikaan maleksia, ennen kuin keksii mitä HALUAA OIKEASTI TEHDÄ, niin ei Jumalalla nyt kauhean suurta tilausta ole. Sitä niin tottunut saamaan haluamansa, että kun katsoo ihmisiä, joilla on elämässään todellista puutetta, mutta joilla usko on tiukassa, ajattelee vain, en minä jaksaisi uskoa, mihin minä uskoisin? 

Täällä Nyagokianissa on lähellä taloamme oppilaiden asuntolat. Toisin sanoen, tässä lähellä on pari suurta rakennusta, joissa on kerrossänkyjä rivissä ja peltilaatikoita tavaroille, jotka voi lukita, mutta joihin tavan takaa murtaudutaan. Asuntoloissa ei ole sähköjä, harvalla on ollut varaa hyttysverkkoon (ja nämä hyttyset sen kantamansa malarian lisäksi ovat hyvin kovaäänisiä). Silti joka ilta pimeästä asuntolasta kuuluu tasainen hurina, jota pitkään luulin jonkinlaiseksi jalkapalloon liittyväksi kannustusrallatukseksi. Poikien kuoro siellä harjoittelee pimeässä asuntolassa, on top of their voices. AMEN.

Viimeiset tulevat ensimmäisenä.

Siunausta! Alma ja Talla

Kepistä ja vähän porkkanastakin

Kuva on lavastettu

Viime viikon kantavina teemoina ovat olleet ruumiillinen kuritus ja idealismin puute. Keniassa ruumiillinen kurittaminen on lailla kiellettyä ja kuulemma kaupungeissa sitä ei tapahdukaan, mutta täällä maaseudulla pääsimme todistamaan sitä kun yksi opettajista leikki keppisankaria ja pakotti oppilaan, aikuisen miehen, opettajanhuoneen lattialle kaikkien opettajien, ja meidän, edessä ja löi tätä takapuolelle täysillä. Emme ehtineet reagoida ennen kuin keppi oli jo viuhannut ja läjähtänyt, mutta reaktiomme tämän tapahtuessa olivat niin voimakkaat, että muut opettajat käskivät kepin kanssa meuhkanneen lopettamaan saman tien ja poika parka käskettiin matkoihinsa. Siinä me istuimme Tallan kanssa, iltapäiväteet kädessämme, kyvyttöminä edes puhumaan heti. Kollegat katsoivat meitä melkein huvittuneina. "Hei, te ootte nyt täällä, te opitte nyt uusia tapoja meidän kulttuurista." Joo, no kyllä meilläkin on oppilaita lyöty, mutta ei lyödä enää, tässä ei varmaan ole kauheasti opittavaa." Pelästyittekö te? Anteeksi anteeksi. Solly solly." Ei, ei pelästytty, pöyristyttiin, me ei hyväksytä tällaista. "We africans need to be pushed." Kai sitä voi jollain toisellakin tavalla töniä? "Ei ei ei ei, pakko töniä näin, muuten oppilaat ei pelkää, jos eivät pelkää, eivät tee mitä käsketään." No hienoa, siinähän teillä on oikeat vallan avaimet käsissänne. "No niin onkin."

 Tiistaina huonosti nukutun yön jälkeen messusin opettajanhuoneessa aiheesta aamupäivällä päälle neljäkymmentä minuuttia. Keppisankari puolustautui sillä, että menetti malttinsa. Ehdotin, että menee seuraavan kerran lyömään seinää tai lenkille, sen sijaa, että lyö ihmisiä esineellä. Opettajakunta jakautui möyhäykseni aikana kahtia. Osa opettajista oli puolellani ja nyökytteli tyytyväisenä, että anna mennä tyttö, huuda ne seinälle, toinen puoli taas lainasi Raamattua suu vaahdossa. "Joka vitsaa säästää, se lasta vihaa! Mitäs siihen sanot!" No mä siihen sanon, että ei se Jeesuskaan kulkenut kylillä pieksemässä niitä jotka ei toiminut niin kuin hän halusi. "Mutta kun täällä Raamatussa lukee ihan selvästi näin." Joo niin lukee, lukee siellä kaikenlaista muutakin. Talla yritti keskustella yhdessä kouluista kepin käytöstä, mutta sai huudot niskaansa, siitä, että me valkoiset väkivallan tänne olemme tuoneet, kolonialisti perkeleet. Että älkää te tulko länkkärit neuvomaan. Toisessa koulussa Talla katseli ikkunasta kun alakoululaiset makasivat rivissä ja saivat kepistä, yksi lapsi oli laitettu hyppimään kyykkyhyppyjä. "Olisiko se sitten parempi?" kysyi yksi opettaja. Aivan niin, maailman ainoat keinot kasvattaa, lyöminen ja kyykkyhypyt. On kuitenkin muistettava, että nämä ihmiset eivät ole pahoja ihmisiä. He eivät tunnista kepillä kurittamista väkivallaksi, he ajattelevat sen olevan vain osa kasvattamista. Kun käytin ilmausta "lyödä esineellä" kaikki katsoivat minua huuli pyöreänä, että eihän kepillä lyöminen nyt esineellä hakkaamista ole. Itse keppisankari puolustautui sillä, että hän pitää oppilaasta jota kuritti ja halusi rankaista tätä nopeasti. Niin, ettei hän tarvitse erottaa poikaa koulusta, mikä saattaisi vaikuttaa hänen arvosanoihinsa tai pahimmillaan aiheuttaa luokalle jäämisen. Vaikka opettajat venailevat täällä puolet työpäivästä ja kaikki on aina tunnin myöhässä, oli kiire ja ajanpuute yksi syy tähän toimintaan. Nopeita tuloksia pikaisella piiskauksella! Jollain tasolla kuulen ja ymmärrän kyllä mitä opettajat sanovat. He haluavat, että oppilaat saavat tehtyä ne asiat joita heiltä odotetaan. Kirjallisen työn korjaaminen tai henkilökohtainen ohjaus veisivät aikaa. Kepillä opettajat ilmaisevat nopeasti, että eivät hyväksy huonoa käytöstä ja sitten voidaan jatkaa eteenpäin siitä mihin jäätiin.

 Kannatti mölytä, vaikka naisena ei varsinaisesti kai sopisi huudella miehille. Kirjoitan opettajille paperin, jossa on vaihtoehtoisia rankaisutapoja ja keinoja, niin, että lyöminen olisi se VIIMEINEN, ei ensimmäinen vaihtoehto. Ja toivon mukaan sen saa siitä listasta ennen pitkään pyyhittyä kokonaan pois. Ylipäätään huutamisen tuloksena asiasta puhutaan, se kyseenalaistetaan, sitä mietitään, ja jo joissakin henkilökunnan jäsenissä on huomattavissa asenteiden muutosta. Opettajat ja rehtori olivat samaa mieltä kanssani siitä, että ruumiillinen kuritus on pelon valtaa, eikä silloin halu toimia oikein ja itselle edullisesti lähde oppilaista itsestään. Lupauduimme valmentamaan, motivoimaan ja ohjeistamaan oppilaita, niin että he toimisivat lähtökohtaisesti oikein, itseään varten, eivätkä kepin pelossa. Pääsimme siis aamupäivällä näin pitkälle. Lounaalla kaikki sitten olikin jo unohdettu. Rehtori sanoi lapioidessaan ugalia suuhunsa, että katsotaan vaan, puolen vuoden päästä minä ja Talla tuomme oppilaita piestäväksi opettajanhuoneeseen, kun meitä ärsyttämään se, että he ovat laiskoja. Sanoin, ettemme me lyö ihmisiä vaikka meitä ärsyttäisi, varsinkaan oppilaita. "Katsotaan vaan, kyllä lyöt kun alkaa väsyttämään." Ei, en lyö, se on vastoin periaatteitani, uskomuksiani ja arvojani, en usko väkivaltaan. Jos alan lyömään ihmisiä olen hukannut itseni. Tämä lausunto aiheutti naurua.

Koulun jumalanpalveluksessa puhuttiin Jobista ja koettelemuksista

Naurua - koska arvot, periaatteet, uskomukset, ne ovat tyhjää puhetta. Raamattua luetaan ja lainataan, Jeesus on Herra, mutta se olikin sitten aikalailla siinä. Ei saa lyödä, mutta jos ottaa päähän niin sitten saa. Ei saa valehdella, mutta toisaalta, toisinaan on helpompi valehdella. Pitää olla uskollinen vaimolle, mutta olisihan valkoinen nainen aika kiva tyttöystävä.

Vaalit ovat tulossa ensi maaliskuussa. Kaikki puhuvat niistä. Olemme yrittäneet hahmottaa hieman Kenian poliittista kenttää, mutta se ei ole helppoa. Tai tavallaan se on hyvinkin helppoa. On muutama mies, Raila ja Uhuru lähinnä, ja heillä on omat kannattajansa. Uusia puolueita tulee kuin jatkuvasti ja tähtipoliitikot loikkivat puolueesta toiseen mielensä mukaan ja kansa seuraa. Kaikki lupaavat samoja asioita: rahaa ja töitä, vastustavat korruptiota (niin vissiin). Ei oikeistoa, ei vasemmistoa, ei puoluetta kaupunkilaisille tai maalaisille, ei oikein kansallisylpeyttäkään, kukaan ei ole sitoutunut oikein mihinkään.

Yhtenä päivänä olin tulossa kotiin töistä ja tapasin matkalla nuoren naisen peltojen kupeessa. Juttelimme hetken, hän kertoi olevansa kaksikymmentä vuotta vanha ja että hänellä on kaksi lasta. Kerroin, että olen kaksikymmentäkuusi, en ole naimisissa, eikä minulla ole lasta. Hetken hän koetti saada minulta rahaa, sitten hän kehotti minua pyytämään Suomelta rahaa tälle alueelle. Sanoin, että en usko, että minulle annetaan rahaa, olen ulkopuolinen. Ja rahat Keniassa tuppaavat menevän aina samoihin taskuihin, se on sellainen kehä joka pitäisi saada rikottua. Mutta olen täällä auttamassa, jos saisimme yhteisön nostamaan itse itsensä jaloilleen, luomaan työpaikkoja itselleen ja asukkailleen. Hän nyökytteli, kuulostaa järkevältä. Sitten hän kysyi haluaisinko ostaa jomman kumman hänen lapsistaan.

Oppilailta olemme yrittäneet kysyä mielipidettä johonkin joskus, hämmennyksen jälkeen vastauksena joku lukee jotain suoraan kirjasta. Olemme yrittäneet saada heidät työskentelemään itsenäisesti. Olemme yrittäneet saada heidät soveltamaan tietoa. Ohjeistuksen jälkeen meidän edessämme on aina istunut joukko joka on nyökytellyt ja sanonut, että tietävät mitä tehdä. Kun kehotamme aloittamaan, kaikki istuvat paikallaan. Kysymme uudestaan ovatko he ymmärtäneet. "Yesssss madame" kuuluu vastaus. No aloittakaa sitten. Edelleen kaikki istuvat. Kaikki oppitunnit ovat sitä, että oppilaat istuvat paikoillaan ja kirjoittavat taululta vihkoon. Välillä tekevät jonkun tehtävän. Puhuvat kuorossa ulkoa opittuja lauseita. Kaikki mikä poikkeaa tästä toimintamallista aiheuttaa lamaantumista.

Luokan motto

Kysyimme oppilailta miksi he opiskelevat. Kuorossa he vastaavat SKILLS AND KNOWLEDGE, meille itsellemme, emme kellekään muulle, että voimme saada korkeamman koulutuksen. Vastaus tulee HAUKI ON KALA tyyppisellä varmuudella. Vastaushan on "oikea", sitähän me ajamme takaa. Itsellenne, kasvaaksenne persoonina, jotta osaisitte käsitellä tietoa ja rakentaa tiedon päälle. Jotta teillä olisi omia ajatuksia, mielipiteitä. Opiskelette, koska opiskelu on arvokasta itsessään, jatkoitte sitten yliopistoon tai ette. Ja juuri sen vastauksen he antavat. Kuitenkin tuntuu siltä, etteivät oppilaat oikein tiedä mitä he sanovat. Oppilaat vastaavat kiltisti opiskelevansa itselleen, on tärkeää, että he tekevät tehtävänsä, koska niin he oppivat. He eivät kuitenkaan tee tehtäviään. Siinä he sitten luimistelevat. Ihan sama mulle, mä olen jo yliopistossa. En mä lyö teitä. Te ammutte ihan itse itseänne nilkkaan.

Kun tästä keppiasiasta puhuu opettajien kanssa, usein pöydälle nostetaan KUNNIOITUS. Oppilaiden pitää kunnioittaa, jos eivät kunnioita, niin sitten itkevät ja kunnioittavat. Mikä kunnioitus? Minkä kunnioitus? Mitä täällä kunnioitetaan? Sitä keppiä luultavasti. Pitkänlinjan wannabe-käpyläläisenä, vassarina ja ihmisoikeusvaahtoajana, tällainen arvottomuus ärsyttää. Ei mitään idealismia, ei mitään arvopohjaa, ei mitään ylpeyttä. Keppi viuhasi maanantaina sen takia, että oppilas puhui heimokieltään, eikä swahilia tai englantia, jotka ovat virallisia kieliä. Nyt voitte arvata mitä kieltä opettajanhuoneissa puhutaan lähinnä? Että siinä on sitten todella varaa hutkia menemään kepillä.

Miten me tätä maailmaa muutetaan? Asia kerrallaan, opettaja kerrallaan, oppilas kerrallaan. Koulu kerrallaan. Näytämme esimerkillä, että kehu toimii paremmin kuin keppi tai haukku. Ajamme sen läpi ensin siinä koulussa jossa keskustelu on nyt saatu avattua ja sitten toisessa ja lopulta kolmannessa (eikö ole ihailtavaa itseluottamusta suomalaistytöillä nyt ilmoilla, ei vain yritetä, TEHDÄÄN tämä kaikki). Näytämme opettajille, että he pystyvät parempaan, ovat kyllä kykeneviä toisenkinlaiseen kasvattamiseen. Näytämme oppilaille, että on olemassa muutakin motivaatiota kuin keppi. Suurin osa oppilaista ei voinut uskoa, että Suomessa oppilaat tekevät (no tekevät ja tekevät) läksynsä, vaikka eivät saa kepistä. Kysyttäessä oppilaat itse sanoivat, että eivät tekisi töitä ilman kepin uhkaa. Koetamme näyttää, että meidän motivaationamme toimivat meidän arvomme. Ne ovat kantava voimamme. Ja koetamme muistaa african timen. Kaikessa kestää. Hengitellään. Isätkin voivat hengittää.

Pusuja, Alma Vinniina ja Talla Milvikki

P.S. Ollaan tehty kyykyt ja vatsat ja hypyt joka ilta, ollaan edetty siihen, että tehdään myös minuutin lankku treenin päätteeksi! Vähän ollaan opittu lisää swahilia, saatiin alakoulun kirja ja sanakirja lainaan! Ollaan myös ihan kauheessa sokerikoukussa. Veikkaamme tämän johtuvan siitä, että emme ole vielä ihan päässeet yli ensimmäisen kyläviikon nälkäkokemuksesta ja nyt ihan hamstereina kannetaan karkkia kämpille aina kun mahdollista (mikä ei ole kyllä kauhean usein, esim. kerran kahdessa viikossa). Ja syödään niitä verhot ikkunoissa. Pari kertaa ollaan tultu kesken työpäivän kämpille syömään pari karkkia, salaa. Maailmanhalaajien guilty pleasure.

Nya-Looks

Hidasta Dressman kävelyä

Vaurio ja Savikas käyvät nopeasti Nyagokianin alueen muotituulet läpi Pers-Looksin sun muiden innoittamana, vaikka netti ei jaksanutkaan avata koko sivua, joten en tiedä mistä on kyse, mutta paljon se näytti puhuttavan jengiä!

Suurimpina trendsettereinä tällä alueella toimivat UFF ja perinteet. Grungehenkisyys on läsnä lähes kaikkialla, hyvin resaista, repaleista ja reikäistä. Tomuisuutta unohtamatta. Ja mihin kukaan toimivaa vetoketjua tarvitsee?

Vaatteiden peseminen on tomusta huolimatta kuitenkin lähellä paikallisten sydämiä. Joka aamu alkaa pihalta kuulua lorinaa kun naapurinpojat siellä hakkaavat vaatteitaan puhtaiksi. Pesukoneita ei täällä harrasteta, Ariel- ja Omo- mainoksissakin pyykit veivataan puhtaaksi käsipelillä. Alman ja Tallan taidokkaissa käsissä tämä johti ensin siihen, että lähes kaikki valkoiset vaatteet ovat ruostetahraantuneita ja hieman myös lehmänkakassa, koska lehmät kävivät hakemassa vaatteemme kun emme sitä itse tehneet ja pyykkipojat olivat vielä visusti piilotettuina meiltä. Valkaisuainekäsittelyllä saimme vaatteemme a)ruostetahraisiksi, b)reikäisiksi. Mutta hei! Ainakin asusteiden puolesta soluttaudumme nyt siis jengiin.

Keikari Malak

Silitysrauta on täällä myös kovassa höngässä. Miesten kauluspaidoissa, noin kolme per naamari, prässit ovat paikallaan, tuli ukko sitten talosta tai savimajasta. Paidoissa, housuissa ja puvuntakeissa harrastetaan väljyyttä. Usein alueen tomuisuus tuo oman koomisen lisänsä, kun miehet pörhältävät paikalle tuhansine esittelyineen ja virallisuuksineen kallis puvuntakki kauttaaltaan tomussa. Miehet täällä tuntuvat panostavan pukeutumiseensa enemmän, kauluspaidat ovat hyvälaatuisia ja hyvännäköisiä. Puvuista en ymmärrä juuri mitään, muuta kuin, että eivät ole housut täällä yhtä tiukat kuin James Bondilla, mutta samannäköistä, hyvännäköistä kangasta näyttäisivät olevan. Naisilla toisaalta ei taida olla aikaa panostaa omaan pukeutumiseensa, koska kuten koulun pojat meille kertoivat, nainen tekee kotona kaiken, ja kaiken jälkeen ei ehkä värien yhteen sopiminen juuri kiinnosta.

Pojat on ottanut pukeutumisvaikutteita brittiläisestä sisäoppilaitoksesta.

Mitä mammat sitten laittavat päälleen? Napapaidat ja lyhyet hameet täällä voi unohtaa, mutta koska vaatteet käytetään todella loppuun sakka, niin kauan kun on rihman kiertämä, vaatteesta ei luovuta, saattaa silloin tällöin tyttösillä olla olkapäät ja selkä paljaana kun vetoketju ei enää yllä. Vaikka olemme varmaan yhdellä maailman värikkäimmistä mantereista, eivät paikalliset tunne värejä (eivät ainakaan osaa nimetä niitä). Toisaalta lapsien asusteista suurin osa on kokenut jonkinlaisen transformaation ja suurimman osan vaatteet ovat likaisen keltaisia/beigejä/harmaita/ruskeita(?), joten ymmärrettävää, ettei oikeaa termiä löydy.

Muodoilla täällä ei brassailla, vaikka afrikkalaiset miehet kuulemma rehevistä naisista pitävätkin. Naiset pukeutuvat pääsääntöisesti pitkään hameeseen, joka on ommeltu afrikkalaisesta kankaasta. Tähän pelloilla työskentelevät naiset lisäävät usein kauhtuneen t-paidan ja jos Luoja suo, niin rintaliivit. Liivittömyys voi olla melko pysäyttävä kokemus sellaiselle, joka ei ole tilanteeseen varautunut. Opettajattaret täällä tykkäävät käyttää löysiä fleecejä, jotka todella jättävät kaiken mielikuvituksen varaan. Mille nostamme hattua, sillä yhdenvertaisia tässä ollaan mieskollegoiden kanssa. Itse sitä kuitenkin joka aamu vetää ripsarit naamariin täällä, vaikka elää a)keskellä kylää, b)puhuu tasa-arvosta.

Kirkkopäivä on pukeutumisen juhlaa, silloin vedetään ykköset ylle. Ykköset liikkuvat puhtaasta t-paidasta pikkutyttöjen röyhelömekkoihin, jotka ovat kiiltävästä, liukkaasta kankaasta, mutta kuten jo mainittu, vetoketjut harvoin ovat toiminnassa. Aikuisilla naisilla saattaa olla päällään räätälöity kaksiosainen hame ja jakku/paita kombo. Merenneitohelma on suosiossa, ja puhvihihat. Stella aikoo viedä meidät ompelijalle ja kangaskauppaan jotta saamme paikalliseen tyyliin sopivat hepeneet. Yritin kyllä sanoa, että mulla on jo paikallisista kankaista ommellut mekot (KAIKKI HETI POHJOLANKADUN PÄÄTYYN KÄPYLÄSSÄ PARAS OMEPLIMO SIELTÄ LÖYTYY JA MAAILMAN KAUNEIN OMPELIJA VEERA VUORENTO), mutta se ei vielä riitä. Joten kohti puhvihihoja matkamme käy.

Tukkamuotia on naisten keskuudessa kahdenlaista, joko tukkaa on tai sitten sitä ei ole. Pää ajellaan, mikä onkin yksi vaatimuksista tyttöopiskelijoiden keskuudessa, jotta he keskittäytyisivät opiskeluun, eivätkä ulkonäköönsä. Myös lapsilla on lähes kauttalinjan tukka ajeltu päästä. Afroja täällä ei näy, vaan jos tukka kasvatetaan se vedetään joko leteille tai sitten se suoristetaan. Tämä tukansuoristaminen on ilmeisen vaivalloinen toimitus. Meidän suomalainen suora tukkamme herättää huokailuita ja kirkossa aina jossain vaiheessa kiinnostuneet kädet sivelevät takaraivoa.

Hattuja täällä näkyy lähinnä vanhempien miesten päässä, he harrastavat leveää, lerpattavaa lieriä. Naisilla päässä saattaa olla huivi, PIPO, ämpäri tai säkillinen teelehtiä. 

Koulu-univormujen aatteellinen tausta on ymmärtääkseni se, että ei vaatteiden puolesta voisi kertoa, että millainen on perheen taloudellinen tilanne. No voi sen kyllä koulu-univormujen perusteella kertoa, perheiden taloudellinen tilanne on huono. Lapset kulkevat resaisissa koulumekoissa, joiden vetoketjut eivät mene kiinni ja suurella osaa ylipäätään ole mitään koulupukua. Yläkoulun puolella univormut näyttävät kiertäneen muutamia sisarkertoja ja ajan hammas näkyy niissä. Tyttöjen hameiden vetoketjut menevät kiinni, jos menevät. Villapaidat niin tytöillä kuin pojillakin ovat kauhtuneita ja osittain purkautuneita. Kauluspaidoissa reikiä (katso alun grunge-tyyli) ja pienen emolisäyksen tuovat krakat kaulassa, joiden solmiminen suoritetaan vapaalla tyylillä.

Koska opettajuus on white-collar-job, ovat opettajilla kengät nahkaa. Olemme kuitenkin seisseet ylpeinä skeidaisissa Converseissamme, sillä tyttö voi lähteä Helsingistä, mutta ei Helsinki niin vähällä lähde tytöstä. Tennareiden suhteen olemme muutenkin vähemmistössä, sillä kenkäkaari paikallisilla kulkee nahkakengistä sitten flipfloppeihin ja siitä perinteiseen paljasjalkaisuuteen, joita erityisesti nuoriso ja lapset harrastavat. 

Osa väestöstä vetää myös takki päällä, joka säällä. Ihan sama onko viileä ilta vai keskipäivä ja kolmekymmentä astetta lämmintä. Toppatakit ja fleecet ovat kovaa huutoa. Mitä isompi, sen parempi. Erityisesti boda-bodakuskit tykkäävät pukeutua lämpimästi ja mikäs sen mukavampaa kuin kyydissä painautua vasten takkia, joka on päällä helteellä, mutta jota ei ole koskaan pesty. Voi tätä aromien maailmaa täällä!

Muutama ei-hipsteri, vaan itsenäinen pukeutuja Punavuoresta, olisi varmasti myös kateellinen paikallisten pettämättömästä mis-matchäyksen jalosta taidosta. Joskus on ihan joutunut henkeä vetämään, kun paikalle on pölähtänyt joku näistä koulun mister maneista, herroista, jossain aivan huikaisevassa asukokonaisuudessa, joka usein kruunataan lippalakilla. Valitettavasti nämä hetket ovat olleet niin hiljentäviä, ettemme ole edes kuvaa tajunneet ottaa.

Mainos-, bändi-, sarjakuva- ja elokuvapaidat ovat suurkulutuksessa, vaikka usein paidan suitsutuksen kohde onkin tuntematon kantajalleen. Onneksi olin itse varustautunut Leonardo DiCaprio paidallani (rakkaat terveiset Donna Sirenille epäilyksestä pakkauspäivänä) jolla pääsen jälleen kerran soluttautumaan paikalliseen meininkiin.

Leonardo for life

Huomaa sciense-takki!

Luulimme pitkään, että housuja ei saa täällä käyttää, mutta tämä oli kuulemma väärä tieto. Voimme siis kulkea housuissa, mikä oli Tallalle ilouutinen. Itse jätin housuni Suomeen, mutta ehkä menen tuonne suomistailiin vetelemään t-paidassa ja legginseissä. Emme me kyllä pahemmin ole housuja nähneet muuta kuin ukkeleiden päällä. Vaatteisiin ei sinänsä kiinnitetä huomiota, emme tosin ole kokeilleet mitä tapahtuisi jos vetästäs pihan poikki bikineissä. Jos jollakulla on hyvä vaatepäivä tai joku näyttää kivalta, sanotaan "You look smart". Samaa sanottiin kun laitoin rillit päähän. Höhöhöhö. Olemme kulkeneet täällä pitkissä hameissa ja mekoissa, itse olen kunnostautunut kuitenkin huomaamattani muutaman kerran cleavagen suhteen aika roimasti, muuten olemme koettaneet pukeutua siveästi ja neutraalisti. Kynsilakka, tukka ja tatuoinnit ja esim. vaikka ihonväri onneksi ovat sellaisia tekijöitä, että päät kääntyvät katsomaan perään minne menemmekin.

Pusuja, Alma ja Talla

Maailmantuska Vol. YXI

Tuleva tietokoneluokka

Ei varmaan vähiten johtuen vatsataudista (ja siihen määrätystä mystisestä hevoskuurillisesta tuntemattomia tabletteja), jonka kanssa vääntelehdin puolet viikosta on alkanut maailmantuska ja valkoisen miehen taakka alkanut leikkiä mieleni kanssa. Talla sanoi, että yhtenä yönä näytti siltä kuin olisin saanut raivarit moskiittoverkolle keskellä yöllä, kun pörisin siellä menemään. Viimeiset yöt olen käynyt läpi kauhuskenaarioita siitä millä kaikilla tavoilla voin PETTÄÄ KAIKKIEN ODOTUKSET. Koska odotuksia, niitä on kaikilla, eikä vähiten meillä itsellämme. Odotuksia, vaikka emme tiedä mihin pystymme, mihin tämä yhteisö pystyy, mitkä ovat tavoitteemme, mitkä ovat keinomme. Olemme täällä opettajina, joten jo tuntisuunnitelmista tulee hieman paineita, kun meidän niskaamme on heitetty toive siitä, että koulunsa keskenjättävät tulevat kouluun meidän takiamme, että nyt kaikki vain alkavat oppia vaikka eivät ennen olisi oppineet. Meille on nyt annettu tämä valta, laittakaa meidät oppimaan. Ei tällä ihonvärillä aivan loputtomasti voi kuitenkaan ratsastaa, jos se hetken toimiikin houkuttimena tulla kouluun. Ja jos odotukset rajautuisivat vain opettamiseen, mutta ei.

Sitten kun te hommaatte meille tietokoneet tähän kouluun.  No teillä ei ole sähköjä tässä koulussa. Sitten kun te hommaatte sähköt tähän kouluun ja sitten tietokoneet. Joo, mulla on kieltämättä satoja tietokoneita ja useampi rahtifirma, venaa mä soitan. Kun oppilaat pääsee lääkikseen, kun koulutus nousee kansainväliselle tasolle, kun Suomen hallitus antaa tänne sikana rahaa, kun ne kymmenen muuta suomalaista opettajaa tulee (ketkä kymmenen muuta?). Kun sä annat sun tietokoneen mulle ja vaihdat sun puhelimen mun puhelimeen. Kun sä maksat mun lapsen koulumaksut.

Kuvan mamma seuras meitä vinkuen rahaa kilometritolkulla (kuulemma viinaan). Kehitin hänen kunniakseen "sina pesa, hakuna pesa, hapana pesa" tanssin.

 

Mamma Kahara sanoi täällä käydessään, että ongelmia on täällä monenlaisia, mihin niistä tarttua. Ongelmat liikkuvat ympärileikkauksesta, kotiväkivallasta, kouluväkivallasta, seksuaalisesta väkivallasta, alkoholismista, koulun keskeyttämiseen, koska tytöt menevät liian nuorina naimisiin tai lapset joutuvat sadonkorjuunajaksi menemään pelloille ja putoavat kyydistä. Resurssipula. Yrittelijäisyyspula. Tässä pitäisi osata ensinnäkin täsmentää missä voimme olla avuksi ja missä olemme vain haitaksi. 

Kuvan naiset ehkä tulisivatkin kulbbaamaan.

Sanoin Stellalle, että haluaisimme perustaa tyttöjen ja naisten kerhon. Stella sanoi, että ensimmäinen asia jota meiltä kysytään on se, että mitä he hyötyvät siitä että osallistuvat tuohon kerhoon. En osannut vastata mitään. Oppivat itsestään ja meistä? Ollaan naisia yhdessä? He voivat kertoa meille ketä he ovat ja me voimme pyrkiä ratkaisemaan ongelmia yhdessä? Tämä kaikki kuulostaisi heille arvottomalta, siinä ei ole nopeaa, suoraa hyötyä. Nuoret tytöt saamme varmaankin aika varmasti liikkeelle ja kerhoilemaan kanssamme, mutta en tiedä riittääkö ihonvärimme motivoimaan vanhempia naisia liikkeelle kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntuu myös arvottomalta, jos ainoa asia joka motivoi osallistumaan toimintaan, oli se sitten millaista tahansa, on meidän ihonvärimme. Olemme ihonvärimme vankeja. Emme ole kuin nämä naiset, miehet kohtelevat meitä eri tavalla ja naiset kohtelevat meitä eri tavalla. Olemme jatkuvasti jalustalla. Kun sanomme, että haluamme olla osa yhteisöä kaikki hurraavat riemuissaan, mutta vain lapset ja oppilaat käyttäytyvät niin kuin olisimme vain ihmisiä. Joita tietääksemme vain olemme.

Pojat rehaa kentän laidalla

Koska olemme opettajia, olemme koettaneet nyt alkuun ensisijaisesti pyrkineet keskittymään oppilaisiin. He ovat meidän ensisijainen syymme olla täällä, he myös pyytävät meiltä vähemmän kuin muut, he pyytävät meiltä läsnäoloamme ja joskus purkkaa. Voi voi voi, täällä on kokoajan sydän särkymäisillään. Pojat Nyagokianissa. Opiskelemassa ihan tosissaan. Istuvat etukenossa pulpeteissaan, nuhjuisissa univormuissaan, liian isoissa housuissaan, keskittyvät. Kirjaavat vihkoihinsa jotka on päällystetty sanomalehdellä. Tytöt Nyasiossa, ujoina. Vain yksi oppikirja kustakin aineesta käytössä. Yksi kirja, viisitoista oppilasta. Tallan ollessa Nyamaurossa sinne tuli mikroskooppi, josta sitten kaikki kävivät vuorotellen katsomassa miltä näyttää. Nyasion alakoululaiset, jotka hykertävät kun käymme tervehtimässä luokissa. Yksi alakoululainen poika, jonka silmät ovat keltaisena, vatsa pömpällä ja yskä ei lopu. Kuinka kylmäävää kuulla, että opettajista tykätään, silloin kun he eivät lyö. Kuinka koulun pitäisi olla ilmaista, mutta kuitenkin joudutaan maksamaan koulumaksuja, koska korruptiosta edes koululaitos ei ole vapaa.

Nyasion pikkuset aamuparaatissa

Naapuruston pennut <3

Eivät nämä ole uusia asioita, emme me ole vältelleet lukemasta tällaisia uutisia Suomessa ollessamme. Kyllä me tiesimme tänne tullessa, että maailma on epäreilu paikka. Silti nyt ensimmäistä kertaa huomaan pelkääväni. Pelkään koska nyt kaiken luonne alkaa muuttua. Me emme vain saa lahjaksi hedelmiä hymyileviltä kyläläisiltä, me emme vain istu tyhjän koulun opettajanhuoneessa heittämässä läppää miesopettajille, jotka kiertävät kehää ympärillämme kuin kissa kuuman puuron, emme vain kuljeksi kylillä vilkuttelemassa ja kättelemässä. Eivät nuo yllämainitut asiat varmaan lopu. Mutta nyt alamme elää suuren ristiriidan kanssa. Rehevät, vihreät, kauniit kukkulat ja niille sekalaisesti sijoittuneet majat ovat myös jotain muuta kuin kaunis maisema. Niissä asuu ihmisiä ja he eivät elä paratiisissa. Mitä jos joku noista naapurin ihanista lapsista, joiden kanssa leikimme hippaa ja joita kutittelemme ohimenneessämme, kuolee? Oppilaissa on niin paljon potentiaalia, he ovat ihania omia persooniaan, nuoria ihmisiä. Mihin se katoaa? Minne se hukkuu? Näemme heidän vanhempiaan, jotka tarraavat ranteeseen kiinni, vaativat rahaa henki kotipolttoiselle viinalle haisten. Kun nuoria katsoo näkee ne kaikki esteet jotka heidän tielleen on asetettu ja se ihan todella käy sydämeen. Ajatus, toive, paremmasta elämästä, opiskelupaikasta, ammatista. Täällä, missä ihmisillä ei ole varaa rakastaa, eikä unelmoida. Kuinka haluaisin, että kaikilla näillä nuorilla olisi mahdollisuus päästä niin pitkälle kuin heidän kykynsä antavat myöten. Perheyhteisö tukee ja sitoo. Se voi joko mahdollistaa opiskelun tai se voi nousta sen esteeksi. Tytöt saattavat jäädä sisaruksiensa huoltajiksi ja sitten heidät jo naitetaankin jonnekin. Perheen vanhin poika saa usein koulutuksen, koska ei ole varaa kaikkia kustantaa. Sitten poika elättää perhettä, ja kun oikein köykäisesti käy, niin elätettävät dokaavat minkä kerkeävät.

Raha, se tietenkin täällä on kaikkein suurimassa roolissa, kun esteistä puhutaan opiskelun suhteen. Vuodesta, vuosikymmenestä toiseen nämä samat esteet ovat olleet tiellä. Ja se tuntuu katkaisseen niskan yritteliäisyydeltä. Omiin kykyihin luotetaan pinnallisesti, muttei oikeasti. Ymmärretään, että koulumenestyksellä on jotain merkitystä, se edesauttaa jotenkin tulevaisuuden opinnoissa, miten se ei ole aina selvää. Odotetaan jotain ulkoa tulevaa ratkaisua. Stipendi. Rahaa taivaasta. Jotain. Mutta mitäs kun menee pieleen? Sitten annetaan olla. Luovutetaan. Jätetään sikseen, ei nyt lähdetä tavoittelemaan mahdottomia. On sitä ennenkin eletty ilman yliopistokoulutusta.

DALMAS ON IHANA

Building the nation, sanoi yksi opettajista Dalmasista (ihana, ihana Dalmas!) jolla oli yhtenä päivänä enemmän oppitunteja kuin jollain opettajilla koko viikossa. Building the nation. Dalmas on saanut sen stipendinsä (edellään go suomalainen luterilainen kirkko, hyvään osoitteeseen). Nuorissahan se tulevaisuus on. Lauantaina olimme kävelyllä muutaman tyttöoppilaan kanssa ja törmäsimme paikallisiin naisiin. Naiset sanoivat tytöille, että teistä tulee samanlaisia kuin nuo suomalaiset tytöt. Itsenäisiä, työtätekeviä, vapaita naisia. Siihen te nyt pyritte, ettäs tiedätte. Kirjoitin jossain sellaisessa avautumisessani, joita emme julkaise, että täällä pitäisi nyt jengi saada nostamaan leuka pystyyn! Että hei, me ollaan hyviä, me pystytään. Mutta nyt tämän kolmannen tekstini äärellä, niin ehkä se olemme me joiden pitää nostaa leuka pystyyn. Kyllä me saadaan joku näistä tytöistä elämään itselleen. Kyllä me saadaan joku näistä pojista arvostamaan vaimoaan. Kyllä me saadaan johonkuhun näistä oppilaista valettua vähän suomalaista sisua (yörjöögh ilmaisusta, mutta joku sisältö silläkin on).  Masai-oppilas antoi meille nimet, Talla on Nashipae, iloisuus, ja minä olen Naserian, siunaus. Otetaan ne nyt ohjenuoraksi (joo, tiedän cheesy, mut pakko jollain itseään piiskata liikkeelle).

Tulevia itsenäisiä, työssäkäyviä, vapaita naisia.

Pusuja, Alma ja Talla

P.S. Muut opettajat ihmettelevät kun välillä vietämme aikaa keittiössä keittiöhenkilökunnan kanssa, luokkayhteiskunta kun tämä on. Mutta me olemme hyvin kiintyneitä keittiönväkeen, erityisesti talonmies Samueliin. Yksi painajaisistani oli, että sanoin tai tein jotain niin pahasti, että Samuel vain itki ja itki ja itki ja sanoi minulle omalla hassulla englannillaan, että "Madame, I'm mourning so much, Madame, now I'm sad". Siinä on ainakin yksi tavoite tälle reissulle, sellainen jossa aion onnistua, en koskaan itketä Samuelia.

Maailman paras keittiöhenkilökunta, Ekerekekeke (jotain?) oikealla,

 

Samuel keskellä, Micah vasurissa