GENERAL ERECTION 2013

os kyllästyy täällä perinteiseen keskustelukehään - Keniassa on 42 heimoa, Suomessa on kylmä, why can't you marry a kenyan, valkoiset on rikkaita mustat on köyhiä, ugali is our staple food - voi aina ottaa puheeksi päivän politiikan. Puolen vuoden jälkeen mekin alamme olla jo aika syvällä Kenian sisäpoliittisissa kysymyksissä.

Keniassa on vaalit neljäs päivä maaliskuuta 2013. Kyseessä on general election, joka saa huvittavia lisäsävyjä, kiitos paikallisten poikkeuksellisen kyvyn sekoittaa ällä ja ärrä keskenään. Vaaleissa valitaan uusiksi kaikki, presidentti, parlamentti, senaattorit, hela hoito. Vuonna 2007 äänestettiin viimeksi. Tuolloin äänenlaskennassa viivyteltiin ja Kibaki julistettiin presidentiksi, vaikka äänissä nytkin ehdolla ollut Raila Odinga voitti vaalit. Koska vaalituloksen väärentäminen oli ilmeisen läpinäkyvä, oppositio vastusti ja äityi meno väkivaltaisuuksiin, jotka vaativat 1300 ihmisen hengen. Suurimmat kärhämät olivat luo- ja kikuyu-heimojen välillä.

Johtuen vuoden 2007 vaaleista, tämän vuoden vaalit jännittävät. Syksyllä jokainen sanoi, että vaalit tulevat sujumaan rauhallisesti, it must be peaceful. Nyt D-Dayn lähetessä aina vain useampi sanoo ääneen, ettei kukaan tietenkään voi tietää mitä tapahtuu. Tai jos nyt tulee levottomuuksia, niin silloin ne kyllä keskittyvät rajoille, ei täällä kylässä kukaan riehu. Me suomalaiset olemme lähdössä pois maasta (Ugandaan juhuu) kymmentä päivää ennen vaaleja ja palaamme viikkoa ensimmäisen kierroksen jälkeen, mikäli vaalit sujuvat rauhallisesti. Meille on kyllä vakuuteltu, että voimme jäädä kylään, ei mitään hätää. Useampikin ihminen on luvannut piilottaa meidät kotiinsa tarpeen tullen. Sitten luetellaan kaupunkeja joissa riehutaan, jos riehutaan. Älä puhu sisällissodasta, on väkivaltaisuuksia, ei sisällissotaa, Alma. On perustuslaki, on poliiseita, on armeija, niillä laitetaan jengi pakettiin, jos tulee väkivaltaisuuksia. Sisällissodassa näitä tahoja ei ole.  Virallinen, megatättärää kampanjointi on alkanut viime viikolla ja jopas on joka kaupassa vastassa pari vakavaa äijää aseiden kanssa. Mikäänhän ei sano TURVA niin kuin iso pyssy.

Vaalihuuma kylässä näkyy niin, että ihmiset patsastelevat teiden varsilla. Hyvänä päivänä ohi kiitää auto joka on teipattu täyteen vaalimainoksia ja ikkunasta lentää rahaa. Opetusta häiritsee ikkunasta raikaava musiikki ja mikkiin huudetut vaalimölinät. Kirkossa pidetään kiihkeitä vaalipuheita ja alttarilta saa rahaa. Opettajanhuoneissa jokaisesta kisiinkielisestäkin lounaskeskustelusta kuulee nimet Uhuru ja Raila, puoluehuutelua ODM, CORD ja Jubilee.

Joten käydään vähän läpi keskeisiä hahmoja. Raila Odinga on tämän hetkinen pääministeri, miljonääri ja vasemmistopoliitikko, sekä toinen vakavasti otettavista (vakavasti ja vakavasti, tällä tarkoitan sitä, että hänellä on jokunen mahdollisuus ihan oikeasti voittaa) presidenttiehdokkaista. Hänen puolueensa on ODM, Orange Democratic Movement Party of Kenya. ODM kuuluu CORDiin, Coalition for Reforms and Democracy, joka sulkee sisäänsä muutamia muitakin puolueita. Ja tässä poliittisesti tärkeä lisäys, Raila on luo. Presidenttiehdokkaita olisi kaikkiaan yhdeksän, mutta en jaksa esitellä heitä kaikkia, koska en oikeasti tiedä yhtään minkään maan poliittikasta kauhean paljoa, joten nauttikaa täysin rinnoin tästä soperruksesta. Mutta toinen vakavasti otettava presidenttiehdokas on Uhuru Kenyatta, Kenian ensimmäisen presidentin Jomo Kenyattan poika. Uhuru oli ehdolla vuonna 2002 presidentiksi, mutta hävisi Kibakille. Vuonna 2007 hän oli Kibakin kannattajajoukoissa, nyt hän on varapääministerin pallilla. Uhurun puolue on näissä vaaleissa TNA, The National Alliance Party. Uhuru on myös kohtaamassa ICCn, International Criminal Courtin Haagissa, syytteenä rikokset ihmisyyttä vastaan vuoden 2007 väkivaltaisuuksissa. Ja Uhuru on kikuyu.

Minä olen Railan puolella. Olen seissyt kertaalleen luokassa pulpetilla ja huutanut WHAT HAS UHURU DONE FOR THIS CONTRY? WHAT? Olen nauranut päin näköä historian opettajalle, joka tunnustautui Uhurun kannattajaksi, sanonut, että luulisi, että historian opettaja arvostaisi politiikkaa enemmän kuin heimomeininkejä. Suomessa en ole ihan näin ärhäkkä poliittisten mielipiteitteni esilletuomisessa, vaikka olen vasemman laitani valinnut. Täällä kuitenkin näidenkin vaalien kohdalla vallitseva tribelism, heimokeskeisyys, saa vereni kiehumaan. Loppupeleissä Raila lienee vain vähemmän huono vaihtoehto, mutta se kuinka huono vaihtoehto Uhuru on mielestäni, on niin ylitsepääsemätön asia, että välillä ottaa rinnasta ja rehellisesti vain vituttaa. Toissa viikolla Iso-Britannista kajahti, mikäli Uhuru valitaan, he eivät aio ylläpitää kansainvälisiä suhteita,  muuten kuin pakolliset. Itse koin asiakseni julistaa saman asian koko Suomen puolesta.

Jokaisella äänestäjällä on äänensä. Suomalaisena uskon vaalisalaisuuteen ja omaan valintaan. Äänestää joko puoluetta tai henkilöä, mutta äänestää omista lähtökohdistaan, yksilönä. Kuten on jo aiemmin tullut länkytettyä, täällä yksilö ei ole keskiössä, vaan yhteisö. Ehdokkaat kantavat mukanaan koko yhteisöään, heimoaan. Äänestäjät taas eivät muodosta mielipiteitään ainoastaan yksin. Pieni prosentti kansasta kuuluu joukkoon nimeltä heimopäälliköt. Ja tuo pieni prosentti saattaa ohjailla ääniä enemmän kuin voin koskaan ymmärtää. One Kenya, one people?

Levotonta on jo nyt, ennen vaaleja. Martha Karuan, ainoan naispresidenttiehdokkaan, vaalitapahumassa oli ollut terrorismin vaara, mutta terroristi laitettiin päiviltä, ennen kuin hän ehti toteuttaa suunnitelmiaan. Railan vaalitapahtumassa vaalirekkaa ja Railan kannattajia oli heitelty kivillä ja viisitoista ihmistä pidätettiin. Ja mitä luultavimmin levotonta on vaalien jälkeen, oli vaalien lopputulos sitten mikä tahansa. Mikäli Uhuru voittaa, pallo jää samalla heimolle, samalle valitulle jengille, jolla valta on ollut jo itsenäisyyden alusta. Tämä ei ehkä ole mitenkään tyydyttävä tulos loppuporukalle. Uhurun isiäpappa ehti presidenttiytensä aikana hyvinkin räikeästi anastamaan kenialaisilta heidän rahansa, nämä rahat ovat yhä suvussa, tehden Uhurusta yhden maan rikkaimmista miehistä. Uhuru on naurettavan rikas. Millainen johtaja hän olisi maalle, jonka kansalaisista suurin osa on naurettavan köyhiä? Ja mikäli hänet valitaan virkaan, hän saattaa välttyä ICCn tuomioistuimelta presidenttiytensä varjolla. Mikäli Raila voittaa, on olemassa uhka, että kikuyut joutuvat kärsimään. He ovat suurimpana heimona aina olleet vallassa ja heidän aluillaan on kukaties ollut hieman, tai hieman enemmänkin, enemmän tietöitä ja koulunrakentamista, kuin muiden heimojen alueilla. Mikäli Raila voittaa, on siis olemassa sen uhka, että voitonriemu kääntyykin kostonkierteeksi. Vuonna 2007 väkivaltaisuuksiin ei oltu varauduttu, eivätkä johtohahmot ottaneet niihin kantaa ennaltaehkäisevästi, kuten tällä kertaa. Vaalit tulevat olemaan tiukat. On helpompaa hävitä paljolla, kuin vähällä. Jännitys on jo täällä, kysymys onkin, kuinka se laukeaa?

Väkivallan uhka on uusi tilanne minulle. En ole elänyt tällaisessa asetelmassa aiemmin. Yllättävää tästä mahdollisesta yllättävästä väkivallasta tekee sen yllätyksettömyys. Kuten tuossa aiemmin totesin, varmaan joku kurmottaa jota kuta, kävi vaaleissa kuinka tahansa. Toisekseen kaikki tuntuvat tietävän missä kurmotetaan ja missä ei. Kolmannekseen jokaisella tuntuu oleva teoria siitä, miksi väkivaltaisuudet loppuvat nopeasti. They might be fighting for one or two days, we will keep you posted when it is safe to cross the border. Selvä. Nyt on tapeltu kaksi päivää, tähän se loppuu, tulkaa vaan tytöt takaisin sieltä Ugandasta. One Kenya, one people, tietää myös ketä syyttää jos menee tappeluksi. No tietenkin luoja ja kikuyuja. Vaikka molemmat porukat ovat ongelmallisia, luot ovat mahdottoman ylpeitä ja kikuyut varkaita, ovat he kuitenkin hallittavissa muiden heimojen puolesta. Kikuyut ovat kovia kaupankävijöitä varastelun lisäksi, joten heitä on ympäri maata. Jos kikuyut alkavat riehumaan yhdessä paikassa, saattaa se kostautua muille toisessa paikassa. Luojen alue taas on useamman muun heimon saartamana, omat heimoveljemme kisiitkin ovat yksinä naapureina. Joten heidät pidetään aisoissa. Syyt siis siihen, että ei tapella ovat, että muut heimot seisovat tiellä.

Olimme Kisumussa käymässä taannoin. Nimeämiset aiheuttivat tuolloin jonkin verran levottomuuksia. Koska emme jaksa katsoa uutisia televisiosta, kun haluamme mieluummin katsoa sarjoja videotykillä, emme olleet tietoisia siitä, että Kisumussa oltiin enemmän tai vähemmän kotioloissa tuona viikonloppuna, jona vierailimme kaupungissa. Kotimatkalla näimme muutamia palavia kylttejä, pyssyjä ja kundeja kanniskelemassa heitettäväksi sopivan kokoisia kiviä. Seuraavana päivänä luin naama valkoisena lehteä. Ai Kisumussa ollaan oltu ihan vauhti päällä, juuriko me taas katsoimme kuolemaa suoraan silmiin? Päivittelin tilannetta yhdelle työkaverille. Hän hieman naurahti. Kävikö mielessäni lainkaan, että miksi juuri Kisumun alueelta uutisoitiin? Sanoin, että varmaan koska siellä tapahtuu. Levottomuudet nousivat siitä, että Railan sisko nimettiin ehdokkaaksi senaattorin paikasta Nyanzan alueella ja on hälyttävää, että presidenttiehdokkaan sisko yhtäkkiä pärjää nimeämisissä. Kepulipeliä Railalta? Yllättävää oli, että mielenosoittajat olivat Railan kannattajia. En jaksanut ymmärtää. Jos nyt ollaan ODMn puolella, niin miksi sitten ei ollakaan? Työtoveri väänsi rautalankaa. Kuka sen Railan siskon nimesi? Miksi yhtäkkiä tulee kuva, että Raila sörkkii ääniä, väärentää puolueineen vaalituloksia? Kuka tällaisen viestin haluaisi lähettää? Miksi uutisoitiin vain Nyanzan alueelta, kun Nairobissa yksi ehdokas puukotettiin hengiltä ja muuallakin maassa paloivat kyltit?

Ja kuka omistaakaan suurimman osan uutistoimistoista, radiokanavista ja lehdistä? En nyt haluaisi mitenkään osoitella sormella mutta UHURU KENYATTA JA HÄNEN KAVERINSA. Muutamaa päivää Kisumun reissumme jälkeen opettajanhuoneessa kuhisi jälleen. Radiokanavista muutama oli laitettu pois toiminnasta tai taajuuksia oli muutettu. Tässä keskiössä oli yksi ODMn poliitikko, joka aina kertoo, kun ei pysty pitämään lupauksiaan tai jos hän tekee virheen. On siis rehellinen. Juuri nyt rehellisyydelle vain ei ole kauheasti aikaa.

Viikon alussa tulimme kotiin ja ovella seisoskeli joukko naapureita, kärttämässä sisään katsomaan telkkarista Kenian historian ensimmäistä presidenttien vaaliväittelyä. Väittelyssä loistivat ehdokkaat joilla ei ole oikeita mahdollisuuksia voittaa. Kuten Suomessakin väittelyissä, kaksi vahvinta ehdokasta vain varoivat puhumasta ohi suunsa. Tai Uhuru ei edes vastannut kysymyksiin vaan kierteli ja kaarteli aiheen ympärillä, erityisesti kun esille nousivat heimokeskeisyys ja ICC. Eniten laittoivat haisemaan ainoa Martha Karua ja Peter Kennedy. Kun ei ole hävittävää, voi oikeasti sanoa mitä oli sanottavana. Koomista tästä väittelystä teki kuitenkin se, että kun ehdokkaat astelivat lavalla, jännittivät naapurimme, että kättelevätkö ehdokkaat toisiaan. Maassa, jossa kaikki, pikkulapsetkin, kättelevät minkä kerkeävät kokoajan. Pientä jännitystä.

Demokratiaa!

Alma ja Talla

"Paasto" - Kun liha on heikkoa ja sitä on paljon

Me olemme elelleet leveästi viime viikkoina. Joten nyt on tullut aika hieman himmailla ja hävetä.

Päätimme Tallan kanssa, että paastoamme. Emme kuukausikaupalla, mutta viikon. Kylässä mässäileminen on haasteellista, mutta olemme huomanneet, että se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Alkumatkamme nälkäviikkojen jälkeen olimme niin tiltissä, ettemme osanneet muutamaan kuukauteen ajatella mitään muuta kuin ruokaa ja kokkaamista, makuja ja mausteita, karkkia. Hamstrasimme kämpän täyteen mässyä, avokadoja ja chiliä. Kun poistuimme kylästä, koimme olevamme oikeutettuja juomaan kaljaa ja viiniä kokoajan, koska kylässä elämme niin kunnollista elämää. Ja viime aikoina me olemme olleet todella paljon poissa kylästä. Kaikesta tissuttelusta ja reissaamisesta huolimatta JOSKUS ON NIIN TYHJÄ OLO. Kun veimme pojille jalkapallon huomasimme, että NE ON NE PIENET ASIAT joilla on todella väliä. Päätimme paastota, jotta osaisimme nauttia niistä pienistä asioista. Ehkä henkistymme, ehkä ymmärrämme jotain oleellista elämästä. Ehkä vähintään pääsemme irti sokerikierteestä. Ehkä vain pelleillemme viikon.

Meidän paastoomme kuuluu, se että rahankäyttö loppuu nyt, nollabudjetilla mennään, kyläläisten mallilla. Jos joutuu ottamaan bodabodan, kuskille saa tietenkin maksaa, mutta muuten emme tee mitään hankintoja. Toinen osuus paastossamme on ruoka. Viikon syömme samaa ruokaa kuin oppilaat. Koska aamupala tarjoillaan kello 6.30 ja me olemme paastonkin aikaan tappolaiskoja, aamiaisen kohdalla luistamme ja sen valmistamme itse. Pääpiirteissään viikkomme menu on seuraava: aamulla kahvia ja kananmunaa, tomaattia ja leipää. Lounaalla githeriä, keitettyä maissia ja papuja. Illallinen ugalia ja kelistä, toiselta nimeltään sukumawikiä, eli pushing the weak. Mustaa teetä saa juoda ja vettä. Talla pidättäytyy myös hedelmistä, mutta minä olen niin heikkoa tekoa, että saatan sortua ananakseen, jos toiseenkin.

MAANATAI 11.2.2013

Viikonloppumme Nairobissa venähti. Aamulla syömme kananmunaa ja leipää ja juomme kahvia, eli elämme paastosuunnitelman mukaisesti. Siihen se sitten jääkin.

 Pyhitämme bussimatkan paastovapaaksi. Ostamme leivonnaisia ja ranskalaisia ja matkustamme bussissa kuusituntia pää kipeänä rasvasta, suolasta ja sokerista. Tämä ei kuitenkaan vielä kuittaa heikkoa luontoamme vaan Paaston yliherran korkeudessaan laittaa koko päivän kostaen. Bussimatkassa menee kuusi tuntia, kuski ei osaa ajaa, eikä bussissa ole happea. Kisiissä matatuiden sisäänheittäjät roikkuvat hihassa kiinni ja huutavat korvaan. Uhoamme, että tiedämme kyllä mistä matatumme menee, hyppäämme väärään matatuun, jossa istumme parinkymmenen muun ihmisen kanssa, kana jaloissa ja vieras lapsi sylissä. Jossain risteyksessä meitä kehotetaan poistumaan matatusta ja matatumies kertoo "I gave you money to this man". No kiva juttu. This man laittaa meidät toiseen matatuun, jossa istumme penkkien välissä tyhjän päällä ja vastailemme nyökkäillen mzungu tiedusteluihin, juujuu, kyllä, minä olen valkoinen. Yhdeksän hikistä tuntia kaikkiaan kuljemme busseilla, matatuilla ja bodabodilla. Kellon seitsemän illalla. Pihalla seisoo joukko opettajia. "Tervetuloa! toimiiko teidän televisio?" Ihan viideksi minuutiksi miehet tulevat kämppäämme. Koska olemme jo survoneet systeemimme täyteen rasvaa ja sokeria, emme edes yritä pitäytyä paastossa, vaan rupeamme kokkaamaan megadarraa, linssimönssiä, portilta ostimme avokadon. Viisi miestä istuu olohuoneessamme katsomassa presidenttiehdokkaiden vaalivättelyä, Kenian ensimmäistä. Ihan mielenkiintoista, mutta kestää hieman pidempään kuin viisi minuuttia. Ensimmäinen osuus kestää kaksi tuntia. Vähemmän hienovaraisesti pyydämme miehiä poistumaan. Istumme katsomaan elokuvaa ja syömään ihanan tulista perusmättöämme. Kesken huonon elokuvan inhottava tappajamuurahainen puree minua tissistä. Katson sivulleni ja huomaan, että seinä on täynnä näitä ilkeämielisiä muurahaisia. Pian saan kokea, että myös koko penkkini on täynnä samaisia muurahaisia. Kaksi tuntia lakaisemme safarimurkkuja pihalle ja suihkimme huoneen täyteen hyönteismyrkkyä. Murkut eivät taivu taistelutta ja pesiytyvät nilkkoihin, kainaloihin ja alusvaatteisiin. Keittiön ja vessan kattovalot lakkaavat toimimasta. Toinen seinä on täynnä termiittejä. Menen täyttämään vesipulloani. Keitämme juomavetemme, mutta ollessamme Nairobissa hiiret ovat perustaneet vessan kattilaan, jota emme huomanneet aiemmin, koska keittiössä ei ole valoa. Kaadan vedet pois ja päätämme, että tässä konkurssissa alamme juomaan hanavettä. Katsomme paskan elokuvan loppuun.

TIISTAI 13.2.2013

Puen päälleni. Huomaan lattialla höyheniä. Kumarrun. Sänkyni alla on sulkia ja höyheniä ympyrämuodostelmassa. Etsin linnunraatoa tuloksetta. Tyydyn siihen todennäköisyyteen, että sänkyni on käynyt kiroamassa noita sillä aikaa kun olimme Nairobissa. Talla kokkaa meille aamiaista. Kananmunaa ja tomaattia. Kahvia ja maitoa.

Uutisissa puhutaan Paavin erosta ja Pohjois-Korean ydinpommikokeiluista. Uutisissa pohditaan sisällisosdan uhkaa Keniassa. Got it Paaston jumala, hellitä jo.

Töissä kerron, että tämän viikon elämme oppilaiden ruuilla. Miksi? Selitän, että haluamme paastota. Toisekseen haluamme nähdä jaksammeko poikien ruokavaliolla. Toimivatko aivot, toimiiko keho. Nälkäviikot ovat vielä tuoreessa muistissa, silloin ei toiminut mikään. Jos me emme jaksa, miten pojat jaksavat? Heidän päivänsä ovat täysiä koulusta ja kaikenmaailman askareista, he harrastavat kaiken vapaa-aikansa liikuntaa. Ensimmäinen asia, jota minulle opetettiin erityispedagogiikan luennoilla oli, että mikäli oppilas ei käyttäydy, ensimmäiset asiat, jotka tulisi tarkastaa ovat onko oppilas nälkäinen, onko hän nukkunut tarpeeksi ja onko hän peseytynyt. Voisiko monen pojan suoriutumisen taustalla olla ihan näin yksinkertainen asia? Opettajat tuijottavat takaisin. "Ei ne ole nälkäisiä." En kerro nähneeni useamman kerran poikien syövän salaa opettajien lounaiden ylijäämiä, sillä joulujuhlassa annetuista "meillä ei kepitetä enää"-lupauksista huolimatta on keppi viuhannut.

Opettajat juovat teetä ja syövät leipää. Juon hanavettä voitonriemuisena.

Lounaalla saan ugalia ja papuja lautaselle. Pojat eivät uskalla tulla juttelemaan. Istun hallissa ja keskityn papuihin. Talla syö toisessa koulussa lounaalla githeriä, joka saa vatsan menemään kippuralle.

Illallisella kävelemme jonossa poikien kanssa kaltereiden toiselle puolelle. Ojennamme lautasemme, kahvikupillinen sukumawikiä ja lohko ugalia. Yllättävän pehmeää ugalia, suorastaan miellyttävää. Oppilaat näyttävät kuinka ugali pitäisi muotoilla nyrkissä paakuista vapaaksi palleroksi, joka sopii mukavasti poskeen. Terästämme annostamme törkkimällä sitä chilillä. Solidaarisesti jaamme chilin muutaman oppilaan kanssa. Annamme myös ugalin jämämme pojille. Rugbyjoukkue kertoo, että onpa hyvä, että syömme samaa ruokaa kuin he. Nyt meistäkin tulee vahvoja kuten he. Katsomme nuoria miehiä, joiden rasvaprosentti on nolla ja lihakset piirtyvät löysänkin t-paidan alta. Uskallamme epäillä, että sukumawikin voimaa nimestään huolimatta. Toisaalta, jos vastaus poikien hyvään kuntoon on ruokavaliossa, niin ehkä ugali on suitsutuksensa ansainnut. Illalla jumppaamme ja hypimme uudella hyppynarullamme. Voimakas startti, sitten alkaa ärsyttää. Minuutin reisipito seinää vasten tuntuu tunnilta, lankussa koko kroppa vispaa. Se on se sokeri joka poistuu kehostamme.

On tylsää kun ei tarvitse kokata tai keittää juomavettä. Katsomme koneelta Everwoodia (tuttavallisesti Överwood).

KESKIVIIKKO 13.2.2013

Kello soi 6.30, menin vessaan ja palasin sänkyyn ilmoittaen Tallalle etten ole menossa kahdeksaan tänään. "Hyvä", kuului viereisestä sängystä. Nukuimme vielä vajaan tunnin, sitten laahustin koulun keittiölle hakemaan pesuvettä ja maitoa. Aamu kulki slow motion tunnelmissa. Yöllä kurkkuun jumahtanut malarialääke Lariam ärsytti hengittämistä ja nielemistä vielä aamullakin, muutenkin vähän ärsytti, mutta se nyt varmaan meni enemmän aamun, kuin paaston piikkiin.

Facebook on täynnä tuhkakeskiviikkohuokailua ja paastolupauksia. Ihmisillä on yleviä päämääriä ja oikeita ajatuksia. Me paastoamme osittain sen takia, että muuten meillä varmaan olisi tylsää. Hieman hävettää. Oppilaat ihastelevat, että olemmepa me hyviä kristittyjä. Hävettää vähän enemmän.

Lounaalla syön githeriä ja naureskelen kaverin linkkaamalle kuvalle ruokaympyrästä, jossa on kolmasosa githeriä, kolmasosa vettä ja kolmasosa ilmaa. Oppilaat eivät ymmärrä mille nauran. Yksi selventää tietäväisesti, että niin, pitää olla vettä, githeriä ja happea, niin pysyy hengissä. Vaikka niin sitten. Opettajat tyrkyttävät teetä, munkkeja ja jopa limua. Tunnen pientä ylemmyyttä kun kieltäydyn kunniasta. Paaston jumala rankaisee minua moisista ylemmyyden tunteista, lyömällä märällä rätillä naamaan. Kaivan laukustani kyniä ja käteeni osuu kaksi karkkitankoa. Sokeri on ihan kauhean hyvää. Heitän karkit maahan mielenosoituksellisesti.

Kotona Talla tekee paljastuksen. Hän on syönyt lounaalla kohteliaisuussyistä riisiä ja papuja. Sanon että se ei haittaa. Talla vakuuttelee syöneensä vain vähän riisiä ja keskittyneensä papuihin. Myös paljastan itse, että sain yhdeltä oppilaalta papuja. Suunnittelemme jakavamme illalla omenan. On ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nälkä.

Kuudelta kiertelemme jo keittiön ovella ja odottelemme aina yhtä kutsuvan ruokakellon ilmahälytysääntä. Pojat pelaavat koripalloa ja juoksevat. Me rynnimme jonon ensimmäisinä hakemaan sukumawikimme ja ugalimme. Ensimmäistä kertaa koskaan ugali näyttää hyvältä ja tervetulleelta. Nopeasti kuitenkin ugge alkaa tökkiä. Oppilaat kehottavat syömään lautasen tyhjäksi niin ei jää nälkä. Minä haluaisin enemmän sukumawikiä, en niinkään ugalia. Hetken tilitämme ruokaympyrästä. Nirsoilen. Taas hävettää. Oppilas pyytää meitä sanomaan rehtorille, että pojat tarvitsevat monipuolisempaa ruokaa. Voimme sanoa. Mutta onko sillä mitään vaikutusta maailmassa, jossa kaikkeen peruste on raha ja sitä rahaa ei ole.

Mutta ne pienet asiat, joiden merkitys oli päässyt unohtumaan, löytyvät jo mutaman päivän jälkeen. Omaan paastooni on tullut tahtomattani mukaan myös pienoinen nettipaasto, sillä Paaston jumala on käskenyt konettani kieltäytymään yhteistyöstä nettitikkuni kanssa. Itse olen ihan käsi koneiden kanssa ja tekniset tukeni ovat Suomessa, joten nettiroikkumiseni rajoittuu nyt kännykkääni, joka ei ihan yhtä lailla jaksa täällä kukkuloilla nettiä pyörittää ja luuri on muutenkin kehnoudessaan viihteellinen, jos netti toimii, kosketusnäyttö ei toimi, jos kuuntelee musiikkia ja joku soittaa, niin koko puhelin sekoaa ja tähän päälle akku kestää noin kuusi tuntia. Olin jo unohtanut kuinka ihanaa on kun netti ei ole kokoajan auki, tai ainakaan se ei toimi juurikaan vaikka auki olisikin. Syksyllä piirsin ja kirjoitin. Nyt olemme iltaisin keskittyneet katsomaan sarjoja ja elokuvia ja roikkumaan netissä. Nopeasti sitä sormet syyhyävät kirjoittamaan, piirtämään tai vaikka ompelemaan hihamerkkejä reppuun tai lakkaamaan kynsiä. Töissä istuskelen ulkona, kuuntelen musiikkia ja piirrän kun ei ole oppitunteja. Työpäivän jälkeen istumme katsomassa poikien rugbytreenejä. Iltaisin jumppailemme, tosin aika lempeästi. Päiväunelmoin ja haaveilen pitkin päivää, kirjoitan päiväkirjaa. Teen asioita, joita aina uhoan tekeväni, ja joita teen hetken ja sitten katson taas sarjoja ja elokuvia ja roikun netissä.

 Uggen ja keliksen jälkeen pakkasin laukkuuni Lonely Planetin, valkoista paperia ja kyniä ja menin koulun kirjastoon, jossa pojat itsenäisesti opiskelevat. Olin sopinut yhden pojan kanssa, että opetan häntä piirtämään (millä meriiteillä on sitten toinen kysymys). Näytin hänelle joitakin piirustuksiani ja sitten pyysin häntä valitsemaan Lonely Planetista, joka on ainoa kirjani jossa on kuvia, yhden kuvan, jonka hän haluaisi piirtää. Istuimme kylki kyljessä ja piirsimme antilooppeja, leijonia ja buffaloita. Muut pojat alkoivat kerääntyä ympärille. Osa alkoi esittelemään piirustuksiaan, osa kävi katsomassa ja kommentoimassa mitä teimme, osa jatkoi opiskeluitaan ja osa alkoi piirtämään kanssamme. Juttelimme niitä näitä hiljaa hissukseen, vitsailimme, kehuin poikia ja he nolostelivat. Kaksi tuntia olimme poikien kanssa samassa tilassa, ei hässäkkää, ei kilpailua, ei esittämistä. Kun kirjasto meni kiinni pojat toivottivat hyvää yötä ja pyysivät, että tulethan taas huomenna, piirretään taas huomenna. Kun kävelin kirjastonhoitajan kanssa pilkkopimeän kentän poikki takaisin kotiin, hymyilytti niin pirusti. Olin niin onnellinen, että mahaan vähän sattui.

TORSTAI 14.2.2013

Ystävänpäivä! Aamulla ollaan taas torkutuskierteessä. Tyttökoululle kavuttava mäki ei ole puolessakaan vuodessa muuttunut yhtään sen helpommaksi kavuttavaksi. Samanaikaisesti koen suurta riemua, että syvää surua kun laskeskelen, että mäki on kivuttava ylös enää seitsemän kertaa, sillä olemme kylässä enää tämän viikon ja seuraavan viikon ja sitten menemme vaaleja pakoon Ugandaan, jonka jälkeen jäljellä onkin vain kaksi viikkoa.

Unohdan rahapaaston kun käyn kylillä hoitamassa kirjatilausasioita. Lyhennytän mekkoni ja heitän läpyskää mukavan omeplijaukkelin kanssa. Postissa odottaa muutamakin paketti, joista kukaan ei ole kertonut meille. Sakkomaksu on juossut jo viikon verran, kun paketteja ei ole noudettu. Maksan kiltisti. Paaston jumala koettelee lähettämällä ystävän välityksellä Suomesta paketin, jossa on karkkia. Kenialainen karkki on tyhmää. Haaveilemme läskeilyviikkoinakin karkista. Haistelen pusseja ja sieltä huokuvia väriaine huuruja ja kuolaan.

Istun kentällä yksinäni ja ajattelen, että on asioita joita voi katsoa loputtomasti. Juoksevaa vettä, tulta, leikkiviä lapsia ja nuoria poikia jotka pelaavat ja huutavat. Päivällisellä suhtaudumme ugaliin jo suorastaan ystävällisesti. Illalla hengaamme kirjastossa poikien kanssa piirrellen ja pelaillen.

Takaisin talolla katsomme elokuvaa. Olemme päättäneet ystävänpäivän kunniaksi jakaa ananaksen. Jotain himokasta puhetta oli tikkareistakin, mutta pysymme lujina. Ilta sujuu mukavasti, kunnes muistamme kuinka hyvää popkorni on. Popkorni on ihan sika hyvää. Mietimme miksi himoitsemme popkornia, kun lounaalla syömme keitettyä maissia ja illalla syömme maissimönssipuuroa. Mutta silti, popkorni on hyvää. Rupeamme jo juonimaan syövämme popkornia ugalin sijasta, koska sehän on ihan sama asia. Toteamme, että viikko on toisaalta aika lyhyt aika, joten voinemme odottaa vielä hetken ja sitten syömme popkornia, koska popkorni on niin hyvää.

PERJANTAI 15.2.2013

Liha on heikkoa ja sitä on paljon.

Tämä perjantai on spesiaaliperjantai. Kaikista kouluista ollaan vapaalla, sillä kunnassa on TOURNAMENT. Yleisurheilua ja koripalloa tänä perjantaina. Olemme jo muutaman viikon seuranneet kun pojat heittävät suuria kiviä (kuulantyöntö ja kiekonheitto). Tämän viikon pojat ovat myös treenanneet koripalloa. Muutama viikko sitten kun tulin maanantaina töistä kotiin, olivat pojat koko koulun voimin juoksemassa kentällä ympyrää. Sitten lupaavat sällit laitettiin treenaamaan rugbya, koripalloa, pituushyppyä, ja vähemmän lupaavat laitettiin kuokan kanssa merkkaamaan kenttään juoksuratoja ja kentän reunoja ja tasoittamaan tulevaa koripallokenttää.

Aamulla pojat heitettiin kuorma-auton lavalle, ja meidät istutettiin ohjaamoon kuskin ja kahden miesopettajan kanssa. Kuljimme Kisii Highlandsin korkeimmalle kohdalle erään poikakoulun tiluksille. Sieltä kuulemma näkee Kisumuun ja Lake Viktorian. Emme kerinneet tarkastaa tilannetta, sillä meillä oli oppilaita kolmesta koulusta, joita kannustaa, ja oppilaita ties kuinka monesta koulusta jotka halusivat silitellä tukkaamme ja koskea ihoamme ja kysyä veisimmekö heidät Suomeen, tai edes Amerikkaan.

Oppilaat kiskoivat glukoosia pitkin päivää. Lounaaksi kisojen jälkeen heille oli varattu leipää puoli pakettia per naama ja puolen litran limu. Joka toinen oppilas halusi tarjota meille tikkukaramellin. Itse unohdin paasto kisojen huumassa ja nykäisin nyrkillisen glukoosia naamariin. Saman tien olin naama punaisena, "Älkää kertoko Tallalle, me paastotaan." Hetken kiemurtelin tuskissani, kunnes totesin, että säännöt tällä pilipalipaastollamme ovat, että syömme samaa ruokaa oppilaiden kanssa. Tämän oikeutuksen jälkeen hyppäsimmekin sitten yhden opettajan moottoripyörän kyytiin ja menimme syömään lounaaksi kanaa ja riisiä. Kun tulimme takaisin oppilaat tyrkyttivät meille leipää ja limua. Kieltäydyimme kunniasta. Ja totesimme, että olemme heikkoa tekoa, yhtä viikkoa emme pysy ruodussa. Heti rupesi hävettämään, mutta se kai kuuluu paastoon. Ylemmyydentunteesta häpeään. Emme ehtineet jäädä roikkumaan häpeäämme, sillä tunnelma oli katossa. Poikakoulun  pojat pärjäsivät kisoissa äärimmäisen hyvin. He sijoittuivat useammassa lajissa ja jatkavat kisoja provinssin skaboihin. Ensi viikolla luvassa on rugbya, ja koska olemme osoittautuneet oivallisiksi cheerleadereiksi, päätimme, että olemme tuolloinkin paikalla.

Kotona olimme kaksi tuntia lounaan jälkeen kun oli jo illallisen aika. Ajatus keliksestä ja ugalista tökki heti kärkeen. Päätimme, että koska olemme jo lipsuneet, lipsumme loppuun saakka. Menimme pitämään pojille seuraa kun he söivät ja hypimme hyppynarulla heidän kanssaan. Illalla kokkasimme riisiä ja tomaattia ja sipulia ja söimme ananaksen ja katsoimme elokuvan. Jos tässä nyt tekosyitä rupeaa oikein etsimällä etsimään, niin johan me elämme paikallisruualla, ilman tehotuotantoa ja olemme vapaaehtoistöissä.

LAUANTAI 16.2.2013

No niin. Let's cut the crap. Lupaava alku, heikko päätös. Koska perjantaina oli niin mukavaa, päätimme että lähdemme poikien kanssa lauantaina johonkin tapahtumaan, jossa ainakin poikien kuoro esiintyy. Aamulla yksi pojista tuli hakemaan meitä. Kahdenkymmenenkolmen nuoren, nopean, hyväkuntoisen pojan kanssa lähdimme sitten tarpomaan kahdeksalta aamulla kohti Nyarambaa. Koska perjantaina olimme langenneet kanaan, olimme päättäväisiä. Tänään elämme kuin oppilaatkin. No, se tarkoitti sitä, että kieltäydyimme yhden opettajan tarjoamasta moottoripyörä kyydistä ja puolta tuntia myöhemmin koetimme pysyä poikien tahdissa tarpoessamme, valehtelematta ja liioittelematta, tunnin ylämäkeä. Uimme hiessä, mutta luonto ei antanut periksi, että olisimme pysähtyneet vetämään henkeä, kun kundit juttelivat hengästymättä ja kulkivat tasaisella askeleella nahkakengissään.

Kun lähdimme poikien mukaan, luistimme kirkko vierailusta adventistien luo. Tämän teon kosti Paaston jumala. Tapahtuma johon otimme osaa, oli usealle koululle tarkoitettu uskonnollinen tapahtuma. Raamatun lukeminen ja pienryhmissä toimiminen oli ihan okei, mutta kun vieraileva puhuja paasasi yli tunnin, sivuten ainakin sitä, että naisen on oltava lyhyempi kuin miehensä, että muistaa kunnioittaa miestä ja että Jeesus suojelee HIVltä, alkoi päätä kiristää vanne. Tapahtuma päättyi vielä katolisen kirkon messulla, joka kesti toisen mokoman päälle. Messussa puhuttiin paastosta. Paastoajan ei tulisi paastota ruuasta tai juomasta eikä kertoa paastostaan muille. No, me ollaan nyt tehty kaikki väärin.

Tapahtuma loppui neljän aikaan. Olimme syöneet viimeksi seitsemältä, pojat olivat syöneet puoli seitsemältä. Meitä koetettiin saada syömään ugalia, lihaa ja kelistä opettajien ja vierailijoiden kanssa, mutta we stood our ground ja söimme oppilaiden kanssa mauttominta ja kuivinta githeriä kautta aikojen. Otimme kirkola matatun takaisin Nyarambaan, jossa yksi opettajista tarjosi pojille puoli pakettia leipää ja limuta. Tässä vaiheessa se kamelin selkä katkesi. Ensin ollaan syömättä yhdeksän tuntia ja sitten vedetään hiilareita naamaan tunnin välein. Otimme huikat limua pojilta ja kävelimme marketille ostamaan avokadoja. Kävelimme puolitoista tuntia takaisin koululle ja pojat kysyivät tulemmeko syömään heidän kanssaan. Valehtelimme, ettei meillä ole nälkä. Kotona korkkasimme punaviinipöntön, joka meillä on ollut nurkissa jo jonkun aikaan, valitsimme elokuvan ja teimme avokadopastaa (ei sitä mistä Suomessa möyhätään, vaan Alma reggaekeittiön spessu-chili-avokadopastaa). Avasimme vielä karkkipussin to seal the deal.

SUNNUNTAI 17.2.2013

No eiköhän tämä peli ole jo pelattu. Aamulla lähdemme poikien kanssa kirkkoon kylille. Toimitus kestää kolme tuntia, on kokonaan kisiin kielellä ja loppuu poliittiseen kampanjointiin kuvernööriehdokkaan osalta. Käymme tervehtimässä seurakuntaa ja kiitämme oppilaita, koska he ovat opettaneet meille enemmän kuin voimme koskaan opettaa heille. Kirkosta nappaamme bodabodan ja matkaamme markkinoille. Ostamme minulle poikien univormu paidan, tapaamme yhden oppilaan, joka lupaa palata kouluun maanantaina ja tarjoamme hänelle limun. Sitten ostamme seitsemänkymmentä munkkia, jotka jaamme pojille. Munkkisten jälkeen bodaamme heidän kanssaan heidän itse rakentamallaan salilla ja pööpöilemme. Pojat rentoutuivat seurassamme niin paljon, että kertoivat minulle, että ovat pelkäsivät minua viime vuonna, koska kävelen kuin sotilas ja he luulivat, että minulla on laukussani ase.

Eli, ei, meistä ei ole elämää kuin pojat tässä koulussa. Vaikka paasto oli nyt aika heikko esitys meiltä, niin heikko, että mietittiin, että kehtaako tätä tekstiä edes julkaista, oli paastoviikko hyvä kokeilu. Emme pysyneet asettamissamme säännöissä, mutta olimme enemmän oppilaiden kanssa kuin koko tänä aikana. Olemme lähentyneet oppilaiden kanssa yhden viikon aikana niin paljon, että sydämestä ottaa, että tämä vaihe elämästä loppuu aika pian. Urheilutapahtumassa pojat kulkivat rinta rottingilla ja taluttivat meitä paikasta toiseen SHE IS PUR TEACHER. Kun emme kirkkohässäkän jälkeen menneet syömään aikuisten kanssa, vaan jäimme oppilaiden seuraan, totesi yksi oppilas, että nyt hän todella huomaa, että me tykkäämme heistä. Kun kävelimme heidän kanssaan ylämäkeen tunnin, hikoillen kuin pienet siat, pojat puhuivat tasa-arvosta. Munkit saivat pojat heittämään voltteja. Ei meistä saa afrikkalaisen sisäoppilaitoksen oppilaita mitenkään päin, me olemme mukavuudenhaluisia ja tykkäämme hyvistä mauista. Mutta jos tarkoituksemme tällä paastolla oli, että nauttisimme taas niistä pienistä asioista, niin sen me olemme saavuttaneet. Tai ei se ole pientä. Se, että olemme oppilaiden kanssa yhdessä, ihan vain vietämme aikaa, nauramme ja juttelemme, on parasta.

Hyvää mieltä!

Alma ja Talla

Rehtorin uudet vaatteet

Tässä tekstissä ei sanota mitään, eikä oteta kantaa yhtään mihinkään, kuten täällä on tapana.

Kylässä, jossa asumme on useita Secondary Schooleja, eli lukioita. Työskentelemme niistä kolmessa. Kylä ja koko kukkulamme on äärimmäisen köyhä. Tämä köyhyys näkyy kouluissa, erityisesti kahdessa näistä kolmesta koulusta, joissa työskentelemme. Yksi kouluista on taas joskus ollut alueen suurin, vanhin ja tunnetuin koulu. Sittemmin syystä tai toisesta koulun oppilasmäärä on pudonnut ja puitteet heikentyneet.

Olemme oppineet tässä ajan myötä työtovereidemme palkoista. Opettajat tienaavat 4000-5500 shillinkiä kuussa, rehvakkaasti pyöristettynä siis neljästäkymmenestä eurosta vajaaseen kuuteenkymppiin. Keittiöhenkilökunta tienaa 2200 Kenian shillinkiä kuussa, eli noin kaksikymmentä euroa. Yövartijat tienaavat 1800 shillinkiä. Meille onkin usein tuotu esille, ettei pelkällä opettajuudella elä, on oltava sivubisnes, joku toinen tulojen lähde. Kirjastonsetä myy sunnuntaimarkkinoilla housuja, yhdellä rehtorilla on oma pieni kauppa, yhdellä vararehtorilla bensa-asema, jokunen opettaja toimii Mpesa-agenttina, yksi kehittää valokuvia ja valokopioi maksua vastaan. Suurin osa työskentelee shamballaan, peltopläntillään, ja saa sieltä ruokaa perheelleen.

Tämän edellä mainitun isomman koulun rehtori, kutsun häntä tästä edespäin vain Rehtoriksi, on kuitenkin rahankäytössä ilmeisen hyvä. Hänellä ei ole sivubisnestä, mutta hän on silti onnistunut järjestämään perheelleen hyvät puitteet. Hän on lukenut itsensä rehtoriutensa aikana yhdeksi alueen harvoista maistereista, ja saanut lapsensa yliopistoihin opiskelemaan. Monen muun opettajan olen kuullut tuskastelevan koulumaksujen kanssa, ihan vain alakoulumaksujen kanssa, sillä pankista täällä ei voi ottaa samalla tavalla lainaa kuin Suomessa ja vaikka Afrikassa on halpaa, ei neljälläkymmenellä eurolla kuussa hirveästi juhlita. Usein kykeneviltäkin ihmisiltä jää maisterinpaperit saamatta, koska maisterinohjelmat ovat niin kalliita. Rehtorilla on hieno maastoauto alueella, jolla on kaikkiaan ilmeisesti kolme autoa. Auto on niin kertakaikkisen hieno, että suuri osa portinvartijan työpäivästä käytetään sen pesemiseen. Rehtori on myös onnistunut rakentamaan hienon talon, kaksikerroksisen, kukkulamme ainoan kerrostalon. Niin hienon talon, että kun siitä ajaa bodabodalla ohi, kautta linjan on jokainen kuski pysähtynyt talon kohdalla katsomaan muurin takaa siintävää lautasantennia, "This is now the principals house". Rehtori lienee saanut arvokkaita vinkkejä serkultaan, joka vielä ennen maaliskuun vaaleja ainakin istuu kansanedustajana. Rehtorin perheessä vaaleja varmaan jännitetäänkin tällä kierroksella oikein tuplasti, kun on sukulaisia ehdolla toistamiseen. Vaalien lähetessä kun Rehtorin ilme on synkentynyt ja silmäpussit kasvaneet. Jostain syystä Rehtori saattaa joskus tiuskia ja tuppaa tyrmäämään kaikki ehdotuksemme heti alkuunsa. Joskus hän jopa puhuu meistä asioita jotka eivät ole totta, mutta väsyneenä sitä ihminen tekee virheitä.

Kertaalleen on viedotykistä ollut oppilaillekin riemua. Toisenkin kerran tällä viikolla.

Vuoden vaihteen jälkeen huomasimme, että osa oppilaista oli kadonnut, jäänyt jonnekin matkan varrelle tai kotiin, vaihtanut koulua ehkä, joululoman jälkeen. Yllättävää kyllä oppilaat eivät olleet kadonneet niistä kahdesta koulusta, joissa ei ole sähköä ja joissa lattiat ovat mutaa. Oppilaat olivat kadonneet Rehtorin koulusta. Se hieman harmitti, sillä Rehtorin koulussa on varsin mukavaa olla töissä. Aina koulumaksujen aikaan opettajanhuoneessa on limua. Kun Rehtori kuuli, että Suomessa opettaessamme meillä on käytössä yleensä videotykki ja tietokone, hän osti koululle kaksi videotykkiä, joilla on sitten katsottu elokuvia opettajanhuoneessa (ja nyt toinen tykeistä on meidän majassamme ja katsomme sillä elokuvia, oikeuttaen tämän toimen sillä, että parempi kai että se on jossain käytössä). Luokkiin tykki on vaikea viedä, sillä vain muutamassa luokassa on sähköt ja yleensä päivisin sähköt ovat pois päältä. Kouluun on rakennettu uusi labra, jossa olisi puitteet, mutta labran ovi on pääasiassa aina lukossa. Ilmeisesti laboratoriotarvikkeita oli myös ihan riittävästi, kun niistä suurin osa uusista välineistä myytiin muille alueen kouluille. Toisekseen, koululla ei ole tietokoneita, joten tykki tulisi liittää aina omaan henkilökohtaiseen tietokoneeseen, jonka luokkaan tuominen on korkean kynnyksen takana, koska varastelu on täällä enemmin sääntö kuin poikkeus. Nyt opettajanhuoneeseen on tulossa myös televisio! Joka viikko perjantaisin lounaalla saa kanaa, muissa kouluissa kanaa saa vain juhlissa. Kahdessa muussa koulussa olemme kuitenkin huomanneet, että ihmiset yrittävät. He yrittävät kaikkensa, jotta meillä olisi hyvä olla. He kuuntelevat ehdotuksiamme ja suostuvat kokeilemaan uusia asioita. Rehtorin koulussa emme ole tänä vuonna päässeet luokkaan kunnolla edes käymään, kun aikataulut ja lukujärjestys muuttuvat juuri kun olemme astumassa luokkaan, eikä informaatio muutenkaan ota kulkeakseen, ja lopulta olemme viettäneet koko päivän tyhjän panttina koulunalueella. Rehtorin koulu on jo niin vanha ja maineikas, että sellaiset ehdotukset kuten oppikirjat luokassa, läksykerho iltaisin, kuviskerho viikonloppuisin tai apuopettajuus voidaan varmasti kokemuksen syvällä rintaäänellä sulkea pois toimimattomina ehdotuksina.

Yhtenä päivänä istuin katsomassa kun koulun pojat pelasivat uudella jalkapallolla, jonka olimme heille hankkineet. Vieressäni istui yksi oppilas ja juttelimme niitä näitä. Hän harmitteli pienentynyttä oppilaslukua ja veikkaili sen johtuvan siitä, ettei koulussa oikein ole sellaisia vetonauloja, kuten vaikka koulubusseja, urheiluvälineitä, tietokoneita.

"Onko tällä alueella muilla kouluilla sitten koulubussit? Noilla pienemmillä, uudemmilla ja köyhemmillä?"

"On. Niillä voi sitten tehdä vaikka retkiä vaikka Kisumuun. Sellaiset jutut houkuttelisivat tänne varmaan enemmän poikia."

"Niin, niin varmasti houkuttelisi."

"Miksiköhän Rehtori ei ole halunnut käyttää rahoja koulubussiin Alma?"

"Niin, miksiköhän. Rehtorilla on varmaan ollut sellaisia projekteja jotka ovat lähellä hänen sydäntään, jotka hän on priorisoinut sitten koulubussin hankkimisen yli."

"Totta, Rehtorilla on varmasti ollut viime vuosina paljon järjestettävää."

Nyökyttelimme. Istuimme hetken katsomassa kun poikia jotka juoksivat innosta heiluen ja mölisten OIKEAN jalkapallon perässä kenttää miinoittavasta lehmänlannasta huolimatta. Poikien aiempi pallo, muovipusseista, roskista, narusta sun muusta kasaan kursittu pallo pomppi ilahduttamassa naapuruston lapsia jotka iltaisin tulevat kentälle katsomaan kun isot pojat pelaavat palloa. Oppilas kääntyi puoleeni.

"Käykö jos te mzungutytöt säilytätte palloa, tai me oppilaat itse. Jos ette antaisi sitä Rehtorille tai muille säilytettäväksi?"

Nyökkäsin, mitä sitä turhaan muita tällä pallolla vaivaamaan.

Pallo

Myös poikien majoitustilat ovat epätyydyttävät. Joskus, tai joka päivä, olot joissa pojat elävät tuovat mieleen keskitysleirin. En ole ollut tietenkään koskaan toimivalla keskitysleirillä, mutta monet asiat tuntuvat dokumenteista ja Auschwizin (ja anteeksi että tää on varmasti kirjoitettu väärin) vierailusta tutulta. Puoli seitsemältä aamulla kuulemme ilmahyökkäysvaroitukselta kuulostavan kellon hälyttävän pojat aamiaiselle. Pojat kömpivät ulos majoitusrakennuksestaan, jossa on puisia kerrossänkyjä kylki kyljen ja henkilökohtainen omaisuus on lukitussa metallisessa laatikossa. Aamuisin pojille on tarjolla juoksevaa puuroa, ujia, ja lämmintä vettä, johon he voivat lisätä teetä, jos omistavat teetä. Oppilaat menevät luokkaan ja odottavat opettajaa, joka joko tulee tai ei tule paikalle. Joskus he vain odottavat koko päivän. Lounaalla tarjolla on githeriä, eli keitettyä maissia ja papuja sekaisin. Jos jollakulla on oma avokado, he jakavat sen ja lisäävät githerin sekaan. Sitten oppilaat palaavat luokkaan odottamaan. Kun koulupäivä tulee päätökseensä, pojat tekevät manuaalisia töitä, siivoavat pihan, asuinrakennukset ja vessat, pilkkovat puita, kantavat vettä, pesevät opettajanhuoneen lattian. Jos jää aikaa, he pelaavat jalkapalloa siihen saakka, että ilmahälytyskello taas soi ja he menevät hakemaan illallisensa, ugalia ja kelistä, mystisestä pinaatin ja kaalin sukulaisesta väännettyä vihreää hakkelusta. Sitten oppilaat palaavat luokkaan, jossa heidän olisi tarkoitus opiskella, mutta usein he vain istuvat luokassa, juttelevat omiaan ja lukevat sanomalehtiä. Seitsemästä yhdeksään kirjasto on auki, mutta kirjoja ei saa viedä ulos kirjastosta. Lopulta päivä on tullut päätökseensä ja pojat paalaavat pimeään majoitusrakennukseen, jossa he harjoittelevat lauluja pimeässä. Eräs oppilas sanoikin, että mikäli majoitusolot olisivat mukavammat, metalliset kerrossängyt puisten ötököitä keräävien sijaan, saattaisi kouluun tulla enemmän oppilaita. Yhtenä aamuna totesimme, että oppilaat varmaan pestäisiin aamuisin painepesurilla, jos täällä vain olisi painetta vesijohdoissa.

Opettajien lounaalla ugalin ja keliksen kylkeen saa LIHAA

Oppilaiden pateettiset asumusolot saivat ihmiset Suomen päädyssä miettimään, josko pojille tulisi kerätä kolehti, jonka avulla kaikille saataisiin hyttysverkot. Kysyin Rehtorilta kuinka paljon koulussa on oppilaita, jotka ovat sisäoppilaita ja paljonkohan yksi hyttysverkko maksaa. Rehtori ilmoitti oppilaiden määräksi 150. Hyttysverkot taas maksoivat hänen mukaansa noin seitsemänsataa. Rehtori ei varmaan ole kiireiltään kerinnyt käymään kaupoilla hetkeen, sillä halvimmat verkot olivat kyllä parista kolmestasadasta viiteensataan. Oppilaiden ja omien laskujen mukaan sisäoppilaitosoppilaita on noin kuusikymmentä. Nämä heitot tietenkin vaikuttivat aika paljon siihen, että kuinka paljon rahaa tulisi kerätä, että saisi niitä hyttysverkkoja. Kuulimme myös, että koululle oli lahjoitettu suuri summa rahaa, jolla aloitetaan uusien majoitusrakennusten rakentaminen tammikuussa 2013. Nyt toki elämme helmikuuta.

Omatkaan majoitustilamme eivät ole varsinaisesti priimaa. Kuulimme, että ennen tuloamme koululle oli annettu rahaa, jotta talossamme olisi kattopaneelit, keittiövarustukset, kaksi makuuhuonetta käytössä ja suihku. Tähän asiaan nyt mitenkään varsinaisesti liittymättä olemme huomanneet, että vararehtorilla on uusi auto.

Joulun alla saimme useilta ihmisiltä Suomesta pyynnön hankkia jotain oppilaille tällä alueella. Ihmiset siirsivät rahaa tileillemme ja pyysivät meitä tekemään sellaisia hankintoja, jotka parhaaksi näkisimme. Päätimme käyttää rahat uuteen tyttökouluun ja teimme juuri kirjatilauksen, jolla saadaan jokaiseen luokkaan oppikirjoja kaikista oppiaineista kolmelle vuosikurssille. Tilauksen tekeminen vaati muutaman kokouksen. Ensi päätettiin, että kirjat tilataan, sitten päätettiin, että mistä kirjat tilataan, toisin sanoen kilpailutettiin kirjakauppoja. Sitten istuimme opettajien ja vanhempainneuvoston edustajien kanssa alas ja teimme tilauksen yhdessä. Sain tarkat hinnat ja määrät. Kirjahankkija antaa meille laskun ja me maksamme laskun shekillä, joka on osoitettu kirjahankkijalle. Näin vältämme mahdollisen väärinkäytön. Myös Rehtorin kouluun tuli kirjoja ja vihkoja. Toimittaja oli Rehtorin sukulainen. Valitettavasti ennen kirjojen toimittamista Rehtori ei ollut koulussa paikalla ja henkilöstökokous pidettiin vasta kirjojen saapumisen jälkeen, joten ei tullut tilaisuutta kysyä olisiko kyseinen toimittaja tullut vielä halvemmaksi kuin se firma, jota nyt käytimme tyttökoululla.

Nyt vaalien lähestyessä kuulee paljon puhetta muutoksesta. Tuleeko muutosta vai eikö muutosta tule. Olen koettanut kysellä niin opettajilta kuin oppilailtakin, että muuttuvatko asiat täällä, jos vaalit menevät toivotulla tavalla. Oppilaat sanovat pääsääntöisesti, että asiat eivät muutu. Mutta yksi oppilas oli toiveikkaampi. Hän sanoi, että kyllä asiat muuttuvat, vaalien jälkeen me menemme koulubussilla Kisumuun retkelle. Toinen oppilas totesi, että ainoa tapa oppilailla saada äänensä kuuluviin on ryhtyä lakkoon. Opettajanhuoneessa kuulemme joskus pohdiskelua siitä, millaista olisi työskennellä jonkun toisen alueen rehtorin alaisuudessa. Melko pian näiden keskusteluiden jälkeen saimme ilmoituksen opettajanhuoneen televisiosta.

Eräänä iltapäivänä makailin kentällä yhden opettajan kanssa ja puhuimme politiikkaa. Kysyin, että miksi vaaleista vouhotetaan näin paljon, kun kaikki sitten sanovat, ettei täällä mikään muutu. Hän selitti, että täällä, kylässä, kukkulalla, mikään ei muutu. Muutos näkyy ja tuntuu Nairobissa. Kysyin, millä tavalla asiat sitten muuttuisivat, jos vallanvaihdolla ei ole mitään väliä. Hän sanoi, että on tietenkin olemassa mahdollisuus, että jos yhteisöä alkaisi esimerkiksi jonkun vaikutusvaltaisessa roolissa olevan opetushenkilökunnan jäsenen toiminta harmittamaan, he voisivat kaivaa tiehen kuopan, niin ettei siitä sitten pääse esimerkiksi autolla, esimerkiksi kouluun. Voisi myös käydä niin, että oppilaat, vanhemmat ja opettajat ryhtyisivät lakkoon. Tällaista hypoteettista tilannetta ei varmaan koskaan tapahtuisi, mikäli esimerkin henkilöllä olisi suhteita tai sukulaisia hallituksessa tai eduskunnassa, sellaisia ihmisiä, jotka voisivat suojella tällaisia henkilöitä. Jos vaalien jälkeen tällainen suojelutilanne muuttuisi, se saattaisi mahdollisesti näkyä. Esimerkiksi.

Rehtori on mukava ja koulutettu, hengen mies. Hänen lapsensa ovat kauniita ja nokkelia, kuten hänen vaimonsakin. Hän ei lyö perheenjäseniään. Koko perhe puhuu englantia sujuvasti. Rehtori pukeutuu hyvin. Hän tuntee kaikki kylän ihmiset ja kaikki kylän ihmiset tuntevat hänet. Kaikki tietävät milloin Rehtori rakentaa taloonsa uudet rappuset tai lisähuoneita. Kaikki tietävät kun Rehtori on kotona, mutta kukaan ei tiedä missä Rehtori on, kun hän ei ole koululla. Nyt taidamme elää aikoja, jolloin Rehtorikin huomaa, että kaikki tietävät, milloin Rehtorilla on uudet vaatteet.

Alma, Talla ja Enna