Rikas, rakas, KÖYHÄ, varas

Nyt en aio valittaa siitä, että meiltä pyydetään raha jatkuvasti. Tyylilleni uskollisena aion kuitenkin valittaa, ja toki valitan rahasta. Tällä kertaa valitan köyhyydestä.

Käytiin Nairobissa vähän paremmalla asuinalueella

 Mitä tulee mieleen Afrikasta? Sota, sairaudet, köyhyys. Ja köyhäähän täällä on. Kun tulimme tänne melkein kaikki näytti köyhältä. Ja kun kaikki näyttää köyhältä, se herättää levottomuutta ja turvattomuutta. En ole köyhä, en siis kuulu tänne, koska en kuulu tänne saatan olla vaarassa. Nyt näemme missä ei enää olekaan köyhää. Meidän mittarimme sen suhteen mikä on köyhää ja mikä ei, on muuttunut myös. Kotimme, jonka raadollisuus yllätti meidät ja sai meidät miettimään pystymmekö asumaan koko tönössä, tuntuu nykyään ennen kaikkea kodilta, eikä se tunnu sisäkatottomuudesta ja hiiristä huolimatta lainkaan raadolliselta tai kamalalta. Se asunto, jossa ensimmäisenä yönä itkimme pelosta veitsi kourassa, kun tuuli kolisutti peltikattoa, on kukkulamme hienoin kämppä. Ja nyt mekin sen tiedämme ja tunnemme.

Vaikken ole köyhä, enkä rikas, olen nähnyt jotain molemmista ääripäistä, mutta ne ovat minulle vieraita aina vain. En ymmärrä köyhyyttä, en pysty todella eläytymään siihen, mitä olisi olla köyhä. Vaikka elän keskellä köyhyyttä, mutta kun en ole köyhä. Samalla rikkaat ihmiset ja rikkaus saavat minut hermostumaan.

Kun meiltä kysytään onko meillä Suomessa samanlaista köyhyyttä kuin Keniassa, on minun vastattava totuudenmukaisesti, että ei ole, vaikka haluaisin täkäläisten ymmärtävän, että ei Suomessa pelkästään rahassa pyöritä ja on meilläkin köyhyyttä. Mutta ei meillä ole Suomessa tällaista köyhyyttä. Suomi on kaukana, jos meillä olisi Suomessa tällaista köyhyyttä, ei meillä olisi enää lainkaan köyhiä ihmisiä, sillä he olisivat kaikki paleltuneet kuoliaaksi. Silloin kun olimme vastaikää saapuneet tänne, kiersi sosiaalisessa mediassa linkki juttuun, joka kertoi siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa. Juttu oli hyvin mielenkiintoinen ja hienosti kirjoitettu. Olen miettinyt sitä useasti täällä. Ja sitä, mitä köyhyys on ja miten erilaista se on eri paikoissa.

Miten se on samanlaista? Kun on köyhä, kaikki pyörii rahan ympärillä. Rahalla on suuri rooli silloin kun sitä ei ole. Kokoajan on laskettava ja punnittava vaihtoehtoja. Toisekseen, kuten jutussa siitä, millaista on olla köyhä Suomessa, niin täällä myös, köyhyys on vapauttavaa. Köyhänä on vapaa monista haluista. Huomaan sanovani täälläkin, että "sitten kun mulla on ne jenkkibuutsit, niin sitten olen onnellinen, sitten en tarvitse enää mitään". Sehän on sitten valhe. Ja tiedän sen itsekin. Mutta minulla on varaa haluta.

Minä henkilökohtaisesti en ymmärrä rahaa, eikä raha kauheasti kiinnosta minua. Täällä joudun puhumaan rahasta ja ylipäätään olemaan tekemisissä rahan kanssa jatkuvasti. Se turhauttaa ja ahdistaa minua. Älkäämme ymmärtäkö väärin. Tykkään kyllä rahasta ja tykkään käyttää rahaa. Minulla on paljon vaatteita ja juon mielelläni skumppaa ja syön sushia. Matkustelen ja teen heräteostoksia. Mutta en ole koskaan mennyt töihin VAIN saadakseni palkkaa, hyvää palkkaa. Minulle on tärkeää, että minulla on työpaikka, tykkään tehdä töitä. Toki tykkään myös palkkapäivistä. Tykkään myös maksaa veroja, ja saada veronpalautuksia. Stressaan kyllä rahasta, jos siitä on pulaa tai sitä joutuu todella miettimään kokoajan. Ja olen niitä nuivia ihmisiä (tai olin ennen viime kesää), joilla on tilillä aina se satanen, jos tulee hätätilanne. Raha on päivittäinen asia, väline, en pääse sitä pakoon, mutta se ei juuri kiinnosta minua itsessään.

Kiinnostuksenpuutteesta huolimatta en ole siis immuuni rahalle. Sillä on rooli elämässäni, eikä minun ajatusmaailmani veny niin pitkälle, että osaisin kuvitella maailman, jossa rahaa ei olisi. Mutta en vai ymmärrä, en käsitä, yhtään mitään rahasta. En miten se toimii kun sitä on paljon, miljoonia ja miljardeja, mihin se menee ja mistä se tulee, mitä sillä tehdään ja miksi. En ymmärrä sen valtaa, enkä ymmärrä sitä miten se tekee ihmisen sokeaksi. Kuten tekisi varmaan minutkin, jos minulla olisi paljon rahaa.

Meidän hyvinvointihoodsit ja portti, mut ei ees Westlandsista

 Tässä ollessamme Nairobissa kävimme hakemassa mamma Kaharalle sängyn hänen uuteen Nairobin kotiinsa. Sänkyä haettaessa sahasimme autolla edes takaisin Nairobin rikkaita alueita, Westlandsia erityisesti (reilukerho jonne aikoinaan oli pääsy kielletty mustilta). Aitoja, piikkilankaa, varashälyttimiä, valvontakameroita, vartijoita.  Minua alkoi ärsyttää. Seisoin marmorilattialla ja katsoin televisiota, suurta laajaa televisiota ja sängynvälittäjä puhui kuiskaillen brittiaksentilla höystettyä englantia, kosketusnäyttöpuhelintaan näpläillen. Miljoonia ihmisiä slummissa. Ihan tuossa noin, vieressä. Olimme samana päivänä matkustaneet monta tuntia täydessä bussissa kylästämme Nairobiin. Matka kesti kyllä saman verran kaikkiaan kuin lentomme Suomesta Keniaan, ja jälleen tuntui, että olisimme tulleet toiselta planeetalta, toisesta todellisuudesta, vaikka olimme saman maan sisällä. Samalla siinä tiivistyi se, mitä kenialaiset sanovat aina. "Synnyt köyhänä, kuolet köyhänä." Rikkaat ja köyhät ovat valovuosien päässä toisistaan. Ugandassa meille kerrottiin, että suurin luokka Ugandassa on keskiluokka. Keniassa se on häviävän pieni, Ugandan esittelijämme Massipäällikkö sanoi olevansa keskiluokkaa, mutta tienaa kyllä aikamoisia summia ansaitakseen moisen tittelin. Keskiluokka täällä on varakas Euroopassa, joten oikeaa keskiluokkaa, perusmeiningillä pärjäävää, on vaikea löytää. Suurin ihmisryhmä ovat köyhät, luonnollisestikin.  Ja sitten pyöritään taas rikkaassa päädyssä. Johtuen ehkä tästä asetelmasta, Ugandassa ei näyttänyt niin köyhältä kuin osassa Keniaa. Emme tietenkään reissanneet vielä niin paljoa Ugandassa, kuin olemme täällä Keniassa kulkeneet, mutta päällimmäinen kuva oli, että köyhyys ei iske kasvoille samalla tavalla. Tämä siitäkin huolimatta, että Kenian kansantaloustuote on suurempi kuin Ugandan, Ruandan ja Tansanian yhdistettynä. Länsimaissa voimme hieman ummistaa silmämme köyhyydeltä, se on kamalaa, joo, mutta se on muualla. Köyhyydestä kuullaan, mutta rikkaudesta ei olla valmiita luopumaan. Öljyt, kahvit, ihmisoikeudet on mukavampi pitää itsellä. Westlandsissa, tuossa pienessä länsimaiden heijastuksessa on aitiopaikka katsomaan silmiin rujoa, jokapäiväistä köyhyyttä. Silti oma marmorilattia on niin mukavan viileä helteellä, että verhot tulee kuin huomaamatta vedettyä kiinni. Kuulostaako tutulta?

Nairobi herättää kummallisia tunteita. Nairobissa saa kävellä kadulla rauhassa, ei ole ihan niin jännää, että olemme valkoisia. On supermarketteja ja elokuvateattereita, saa meksikolaista ruokaa, kaikki puhuvat englantia, eivät vain äidinkieltään. Täällä on helpompi toimia, sillä täällä toimintamallit ovat melko samanlaiset kuin meillä Suomessa. Kaupasta löytää tuttuja tuotteita, esimerkiksi Floraa ja Strepsilsejä. Mutta täällä saa kokoajan kuumotella milloin jotain ikävää tapahtuu. Kävimme viikonloppuna baarissa ja kun yöllä sitten halusimme lähteä kohden kotia taksilla, portsari pyöri puoli tuntia estäen meitä menemästä milloin minkäkin kuskin kyytiin, koska he olivat huijareita ja vaarallisia. Lopulta yhden seurueemme jäsenen piti tulla samalla taksikyydillä, ettei meille tehdä matkalla pahaa. Mikä rentouttava päätös illalle.

Sisäinen Robin Hoodin sanoo, että ikävää tapahtuu, koska tuloerot, korruptio, luokkayhteiskunta ja vääryys. Tekisi mieli jakaa rahat Westlandsista tuohon slummiin, vaikka se ei nyt tätä köyhyyttä ratkaisisikaan. Samalla syyllisyys painaa. Nairobissa minä nukun porttien takana ja portilla on vartija. Ovia on kaksi ja molemmat ovat lukossa. Jos saisinkin kaikki Westlandsin rahat käsiini, en uskalla mennä koko slummiin. Robin Hoodin urani katkeaa siis jo ennen kuin alkaakaan, en ole mikään Robin Hood, olen pahisten puolella.

Nairobissa olemme kultaisessa häkissä ja siksi en pystyisi Nairobissa asumaan pitkään. Bussia opettelemme nyt käyttämään, mutta jälleen, pimeän tultua kaikkialla on vaarallista. Alle kilometrin matkan leffateatterilta kotiin tulisi taittaa ilta kahdeksalta taksilla, KOSKA VAARALLISTA VÄKIVALTAA VARKAUS MURHA VALKOINEN JA MUSTA. Kävimme tutustumassa lähighettoon muutaman kaverin kanssa. Vain pienen bussimatkan päästä hieman ylemmän luokanalueelta, jossa on sekä mustia, että valkoisia, päädyimme alueelle, missä meitä tuijotettiin jälleen suu auki, silmät täynnä sitä samaa hämmästystä kuin kylämme lapsilla. Olimme väärässä lokerossa siellä, ei meidän pitäisi olla siellä, ei siellä ole... meitä, mitä se sitten pitääkään sisällään.

Kylässämme me osaamme liikkua omin neuvoin, ilman pelkoa. Emme joudu maksamaan turvallisuudesta. Saamme enemmän huomiota kuin muut kyläläiset, mutta loppupeleissä olemme jo kyläläisiä, samanvertaisia. Ei ole pyssyjä ja lukittuja ovia joka puolella. Vartijatkin ovat huvittavia, hieman viinaan meneviä ukkeleita, jotka vetävät kalastajahattu ja saappaat jalassa kirves kourassa ympäri pihaa huudellen meille sekavia sekakielisiä huudahduksia ja tervehdyksiä. Nairobissa iso hattu törröttää vartijan pään päällä, housuissa on prässit ja kädessä pamppu. Pelon ilmapiiri on valloillaan ja joka puolella tuntuu vain turvattomalta. Eikä se Nairobbery lempinimi tyhjästä nousekaan. Kun olin tulossa tänne ensimmäistä kertaa minua varoiteltiin "siellä ihmishenki ei maksa mitään". Kun joku tulee ryöstämään, niin anna kaikki. Jokainen summa, iso tai pieni, on riittävä motivaatio väkivaltaan, tappamiseen. Kuulostaa ylilyövältä, raa'alta, epäinhimilliseltä. Kuulostaa, koska en ymmärrä köyhyyttä. Koska minulle raha on vain rahaa.

Ghettopoikia, kauheen kilttei, paitsi toinen oli kyllä humalassa

Ensimmäisellä kerralla kun oli Keniassa, katselin Mombasan rannoilla kukoistavaa seksiturismia kokien suurta vastenmielisyyttä eurooppalaisia miehiä kohtaan. Ja samalla en voinut olla ihmettelemättä paikallisten hiljaista, ja joskus ihan äänekästäkin, hyväksyntää. Tuolloin yövyimme äärimmäisen kristillisessä hotellissa, ei saanut juoda, ei polttaa, jos nukkui miehen kanssa samassa huoneessa penättiin avioliittostatusta. Samat henkilökunnan jäsenet, jotka katsoivat hieman paheksuen minua farkkushortseissani, juoksivat iloiten kättelemään vanhaa läskiä valkoista miestä, joka marssi paikalle kainalossaan kuvankaunis alle kaksikymppinen kenialaistyttö. Koetin tuijottaa miehen vaikeaksi, mutta sainkin osakseni pahan katseen tytöltä. Tuolloin tajusin ensimmäisen kerran, että kaikilla ihmisillä ei ole varaa rakastaa. Tämä tosiasia on vain terävöitynyt sinä aikana jonka olen ollut täällä. Jos minulla on silmäpeliä jonkun kanssa, joudun aina punnitsemaan tämän tausta-ajatuksia. Raha ja rakkaus kulkevat elämässäni käsi kädessä tällä hetkellä. Ihmissuhteeni määräytyvät aikalailla sen mukaan olenko valmis elämään sen faktan kanssa, että toinen ihminen ehkä ei halua minusta mitään muuta kuin rahaa. Mutta enpä ole silti vielä lahjoittanut kaikkia rahojani Pelastakaa Kissat yhdistykselle, vaikka raha ei minua muka kiinnostakaan ja haluaisin vain rakastaa koko maailman ehjäksi. Rakkaus on hyvinvointia, rakkaus on etuoikeus.

Kuten tuolla aiemmin kirjoitin, ja kuten se nainen kirjoitti jutussaan siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa, ei köyhyys ole yksinkertaisesti paha asia. Suomessa köyhyyteen liittyy häpeää, se loukkaa ylpeyttä, EI TARTTE AUTTAA. Täällä tilanne ei ole samanlainen, koska esimerkiksi kylässämme, kaikki ovat enemmän tai vähemmän köyhiä. Köyhyys yhdistää. Lopulta aina sitä rahaa tuntuu jostain löytyvän, silloin kun sitä on pakko löytyä. Pyytäminen ei ole häpeällistä pyytäjälle (tämäkin fakta tiedostettuna, se käy rassaavaksi ja ärsyttäväksi). Ja köyhyys ei ole suorassa yhteydessä onnettomuuteen.  Ennen kuin tulimme Nairobiin ja matkasimme Ugandaan, emme olleet kertaakaan kunnolla ymmärtäneet kuinka köyhää kylässämme on, vaikka olemme eläneet siellä kuukausia. Tässä yhtenä iltana täällä Nairobissa venkoilimme, että mitä tehdään, on tylsää, vaikka meillä oli kaikki ne asiat joista olemme kylässä iltaisin haaveilleet. Oli sähköä, DVD-kaupalla sarjoja, jääkaappi ja hella - ja me olimme pirun levottomia. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen, ihminen joka kirjoittaa siitä, miten onnellisia köyhät ovat. Luin ennen tätä matkaa varmaan viisi kirjaa, joissa kaikissa jossain vaiheessa joku länsimaalainen hämmästeli köyhien kykyä olla onnellisia, VAIKKA he ovat köyhiä. Se onkin kadehdittavaa. En ole koskaan kohdannut samanlaista kiitollisuutta, oli sitten kyseessä iso tai pieni asia. Innostuminen, nauraminen, pettyminen, hämmentyminen, kaikki, tapahtuu sydämestä. Köyhyys kuulostaa tuomiolta, elämän pilaamiselta, onnettomuudelta. Mutta ei köyhyys vie elämistä pois. Köyhyys on opettanut minulle rauhoittumista, chillaamista, ihan vain olemista itseni kanssa, köyhyys on opettanut minulle onnellisuutta. Olen oppinut ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Olen oppinut TYYTYMÄÄN, joka on aina ollut kirosana korvaani.

Oikeassa elämässäni, mikä ja missä se sitten onkaan, en ole köyhä, enkä ole rikas. Joskus, kun lopetan tämän haahuilemiseni elämässäni, tulen olemaan varmaan keskiluokkainen. Olemme oppineet elämään hyvin yksinkertaista elämää täällä. Maito tulee lehmästä ja ruoka pellolta. Naapurimme innostui kun puhuimme suihkusta ja kertoi kerran olleensa suihkussa, josta tuli lämmintä vettä ja olisi halunnut jäädä suihkuttelemaan loppuiäkseen, niin ihanaa se oli, kuvitelkaa nyt, lämmintä vettä. Me peseydymme lantraamalla vettä ämpäreillä. Kotonamme on kylän ainoa sisävessa. Kuljemme pelloilla, käymme markkinoilla ostamassa länsimaista lähetettyjä käytettyjä vaatteita. Kun nauroimme McDonalds kauluspaidalle ja koko McDonaldsille, valehteli yksi kaverimme hieman nolona meille, että "joo, olen mä kuullut hänestä". Kun koulussa lounaalla on lihaa, kuljeksivat nälkäiset ruokailijat ympyrässä padan äärellä, etteivät jää osingotta. Hiirten tappaminen tallaamalla on arkipäivää. Koko kylässä on kolme autoa. Ja vaikka kylämme onkin köyhä, emme ole edes kohdanneet sitä köyhyyttä, jota esiintyy kuivilla alueilla. Sitä köyhyyttä, kun ei ole peltoa, jolta saada ruokaa, eikä kaivoa, josta saada juotavaa.

Prestigessä on myös ilmainen WLAN

Tavallaan olen Suomessa aika köyhä. Minulla ei ole mitään omaisuutta. Eikä minulla ole takaporttia, jos ryssin raha-asiani, vanhempani varmasti paijaavat ja pitävät kädestä, mutta ei heilläkään ole rahaa. Paikalliset täällä ovatkin kovin huolissaan, kun minulla ei ole omaa peltoa Suomessa, että kuinka ruokin itseni jatkossa. Minulla on velkaa. En tiedä milloin valmistun. Minulla on useita työpaikkoja, joista ainakin osaan saan toivottavasti palata kun tulen takaisin, mutta en tienaa tuhottomasti. Rahaa tulee ja se menee. Täällä Afrikassa olen nuoruusvuosien (go figure) säästöillä, vuokravakuulla ja opintolainalla. En kuitenkaan koe olevani köyhä, Suomessakaan. Täällä taas olen rikas, mutta en koe olevani rikaskaan (vaikka join tässä taannoin skumppaa jossa oli oikeaa kultaa). Minun varattomassakin arjessani on asioita, jotka ovat täysin pois monien täällä kohtaamieni ihmisten elämästä. Kun tulimme kylästämme Nairobiin varasimme Tallan kanssa itsellemme aikaa muutaman tunnin ja menimme Nakumatt Prestigeen, joka on oman elämänsä Sokos Nairobissa. Siellä pyörimme haistelemassa hajuvesiä ja hivelemässä shampoopulloja, tuijottamassa juustohyllyä. Pläräilimme kirjoja ja suunnittelimme huonekaluosastolla sisustusta olemattomaan asuntoomme. Olimme kuin pahaisetkin Stockan turkismummot. Ja se oli ihanaa. Prestigessä on ihanaa. Siellä on luksusta. Kyllä minä Suomessa käyn Sokoksella, palkkapäivänä ja palkattomana päivänä, eikä se ole ihmeellistä. Täällä jo Nakumatt Prestige on rajanvetäjä rikkaan ja köyhän välille, koska siinä välillä ei ole mitään.

Alma ja Talla

Nairobissa tikkaritkin ovat isompia

UGANDA: A Love Story

Rakastumista ja rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi. Joten kerromme nyt rakkaustarinan, rakkaudesta maahan ja kaupunkiin.

Joululomamme on vaatimattomat kuusi viikkoa. Teimme lomamme alkupäässä suuren virheen ja jäimme pyynnöstä vielä yhdeksi viikoksi kyläämme. Se oli kamalaa, järisyttävän tylsää. Yhtenä päivänä ITKIN kun minulla oli niin tylsää. Siis ihan istuin alas, painoin pään käsiini ja aloin itkeä, koska minulla oli niin loppumattoman tylsää. Tylsistymisen ohella jouduimme mitä suurimmaksi iloksemme osallistumaan alakoulun Prayers Day tilaisuuksiin, joissa keskimääräinen pituus oli viisi tuntia, toimitus huutorukoiluna mikrofoniin ja teemana vessahätä, nälkä ja suuren luokan kyrsiintyminen.

Viikon väsyttävän tylsistymisen jälkeen kukaan ei enää keksinyt mitään juhlallisuutta, johon meidän tulisi vielä osallistua, saimme luvan poistua kylästämme. Pakkasimme ja siivosimme hiljaisessa vimmassa, asettelimme rotanmyrkyt ovensuihin ja sidoimme matkalaukkumme bodabodan (moottoripyöriä, jotka täällä näyttelevät julkisen liikenteen virkaa) kyytiin. Takana kuusi viikko kyläelämää, ei edes vierailua Nairobiin tai lähikaupunkeihin. Sellainen ei kannata, ei todellakaan.

Ostimme kolmentoista, eli kuudentoista, tunnin bussimatkalle hyvin kattavat, mutta vähemmän ravitsevat, eväät ja olihan se Lonely Planetkin repussa, mutta ei meillä mitään sen kummempaa suunnitelmaa ollut. Saadaanpahan viisumit uusittua rajalla, siinä oli varmaan meidän suurin motiivimme koko matkalle. Olimme ehtineet jo vaipua tasaiseen väsyneeseen ärsyyntyneisyyden tunteeseen, pieneen vihamielisyyteen. Katselimme kanssamatkustavien nunnien kanssa sateenkaarta ja kommentoimme sitä hieman väkinäisesti. Ensimmäisen kymmenen tunnin ajan torkahtelimme ja söimme, välttelimme katsekontaktia nunniin ja muihin matkustajiin, söimme ja torkahtelimme.  

Tämä sateenkaari tuli vastaan tosin vasta Murchison Fallseilla eikä paikalla ollut silloin nunn

Kävelimme rajan yli, haimme leimamme ja viisumimme, vaihdoimme rahaa. Kävelimme ehkä noin sata metriä, ja tuossa sadassa metrissä jokin muuttui. Kaikesta huomasi, ettemme olleet enää Keniassa. Ihmiset kulkivat fillarilla, naiset matkustivat bodabodan kyydissä jalat vienosti yhdessä toisella puolella satulaa, lehmillä oli erilaiset sarvet, vaatteet olivat meidän silmäämme kauniimpia, ihmiset myivät eri hedelmiä ja illan laskeuduttua joka puodista näkyi kynttilän valo, jotka nekin näyttivät erilaiselta, kuin ne valot joita olemme Keniassa nähneet. Ennen kuin olimme nähneet koko Ugandaa kunnolla valoisaan aikaan, saati sitten Kampalaa, totesimme että nyt on hyvä paikka, täällä on nyt hyvä olla.

Majoittauduimme Kampalassa mini-Euroopassa, hostellissa, jossa paikallisten mukaan kaikki valkoiset asustavat. No sinnehän me siis sovimme. Kylässä vietetyn ajan jälkeen emme oikein tienneet miten päin olla kaikkien valkoisten kanssa aluksi. Yleisesti ottaenhan mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin tavata muita suomalaisia ulkomailla ja alkaa kaveeraamaan, koska HEI ME OLLAAN SUOMALAISIA. Heti ensimmäisenä päivänä tapasimme kaksi ihanaa suomalaista poikaa, jotka olivat olleet Kampalassa jo pidempään. Aikalailla koko Afrikassa olomme ajan olemme Tallan kanssa olleet toistemme ainoat keskustelukumppanit. Ainoat, joista olemme voineet tietää, että toinen ymmärtää mitä toinen sanoo ja tarkoittaa. Meinasimme pyörtyä ilosta kun tajusimme, että voimme käydä keskustelua ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä me tulemme ja millaista Afrikassa on olla kun tulee jostain muualta. Se oli niin ilahduttavaa, ettei se ollut enää ärsyttävää kaveerata suomalaisten kanssa (pojista emme mene tietenkään vannomaan) ja olimme aina vain ilahtuneempia, kun hostelli tarjoili meille vielä kolmannenkin suomalaisen nuoren neitokaisen muodossa.

Koska mini-Euroopan suomalaisedustus oli näin kova, päätimme että lähdemme viettämään SUOMI-ILTAA (mikä ei onneksi ole lainkaan ärsyttävää). Nappasimme kaksi bodabodaa, toisen kyydissä matkasimme minä ja Talla ja toisella neitonen ja poikanen. Suuntanamme oli etiopialainen ravintola, mutta kunnon reissaajinahan me luonnollisesti emme kysyneet ravintolan nimeä, osoitetta tai uusien ystäviemme puhelinnumeroita. Kuskit hukkasivat toisensa ja seuraavaksi meidän bodabodamme seisoi rakennuksen edessä, jossa luki SAUNA. Pienen jankkauksen jälkeen kuski myönsi, ettei kyseessä tosiaan ole etiopialainen ravintola. Hän ajoi meidät hieman edemmäs ja pudotti kyydistä vakuutellen, että tämä on oikea paikka. Seisoimme sitten kenialaisen ravintolan edessä ja katselimme loittonevan moottoripyörän takavaloja. Tämä oli hieman traagista. Olimmehan juuri lähteneet pois Keniasta ja viimeinen asia jota kaipasimme Keniasta oli kenialainen ruoka (strong without ugali!). Koska meillä ei ollut alkeellisintakaan tietoa missä päin Kampalaa olimme, paitsi että kuulemma olimme "Kampalan Kalliossa", eikä meillä ollut karttaa, toisin ei myöskään sitä osoitetta, koetimme kaivella hostellin numeroa, jotta olisimme kukaties voineet saada hukattujen toveriemme yhteystiedot. Mietimme myös siinä pimeällä kadulla, että nyt ei äiti olisi ylpeä. Ennen kuin pääsimme soittelemaan kaksi kenialaista poimivat meidät kadulta hortoilemasta ja pohtimasta, että pitäisiköhän nyt hätääntyä ja kuollaankohan me kohta. Kenialaiset opiskelijat saattoivat meidät etiopialaiseen ravintolaan. Ei sielläkään mitään suomalaisia ollut. Soitin sekavan puhelun hostellin respaan, jonka jälkeen totesimme, ettei tässä mikään auta. Tilasimme siis lisää viiniä ja katselimme toisiamme hysteerisesti hihitellen romanttisessa kynttilänvalossa. Kohtalonamme Tallan kanssa näyttäisi olevan lopulta aina vain, missä vain, istua kahdestaan kynttilän valossa ja odottaa ruokaa.

Siitä se rakastuminen sitten alkoi. Pienessä huppelissa, maha täynnä ruokaa, joka kevyesti parasta mitä olemme täällä ollessamme syöneet, istuimme bodabodan kyydissä viilettäen öisen, meille täysin tuntemattoman, kaupungin katuja. Pieni punaviinipöhnä, lämmin tuuli, liian lujaa ajava kuski ja Kampalan joka puolelle nousevat kukkulat, jotka loistivat valoista ja tulista. Naama vääntyi virneeseen. Tietäen kuinka kornilta kuulostin, sanoin ja ihan todella tarkoitin mitä sanoin, "ONPA IHANAA OLLA ELOSSA". Talla huusi tuuleen, joo, ajattelin ihan samaa, mutta en kehdannut sanoa ääneen, kun on niin kliseistä. Kun tulimme hostellille portinvartija sanoi, että hostelli on jo suljettu, tulkaa huomenna uudestaan. Änkytimme hieman hätääntyneinä, että kun me ollaan kyllä ihan maksettu jo huoneesta. Vartija virnisti "It was a joke". Tuijotimme Tallan kanssa vartijaa hämillämme. Hah! "Humor in Africa! It has been a while! Gotta love Uganda!" (Kylämme virallinen vitsailija on niittänyt mainetta huumorimiehenä, koska hänellä on facebook-kuvassa toinen silmä kiinni. Huumoria! Naurua!) Nauroimme portinsuulla melkein kaksikerroin ja tämä meteli myös laannutti hukatun suomalaispojan sydämessä sykkineen kauhun, että olemmeko enää lainkaan hengissä.

SÄ ET OLE SURULLINEN JA VITTUUNTUNUT Talla sanoi minulle kun katsoin itseäni pelistä ja totesin, etten ole niin kamalan näköinen, kuin mitä kenialaisten ja erityisesti kyläläistemme jatkuvasta vähemmän mairittelevasta kommentoinnista olisi voinut päätellä. Kylässämme on paljon hyvää ja oppilaamme ovat mahtavia. Mutta kuusi viikkoa oli liian pitkä aika ilman hengähdystaukoa. Kuusi viikkoa oli tehnyt minusta surullisen ja vittuuntuneen tylsyyttä, yksinäisyyttä ja ikävää itkeskelevän kyllästyneen mytyn. Emme ole saaneet poistua koulunalueelta seitsemän jälkeen illalla ja oppilaatkin lähtivät asumaan takaisin koteihinsa jo aikaa sitten, joten olemme olleet ihan yksin. Suurin osa ihmiskontakteistamme ei ymmärrä puhettamme, varsinkaan jos olisi ihan oikeasti jotain asiaa. Joten loppumetreillä, sitä on ollut vain kyllästynyt, surullinen ja vittuuntunut.

Olimme kuin kaksi eläintä, jota on pidetty häkissä. Kun meidät oli päästänyt kerran irti, emme edes kerinneet nukkumaan tai väsymään. Elämänjanopistokissa ja onnen aaltojen pyyhkiessä yli emme malttaneet pysähtyä. RAPPIOVIIKKO! Kolmen kuukauden sisäsiistin kyläelämän jälkeen se oli sitten sokka irti BOOM SHAKALAKA. Mini-Euroopassamme saimme kertoa kyläkokemuksistamme, hiirenjahtaamisesta ja rautapyttykokkaamisesta, lehmistä ovensuussa ja kännisistä yövartijoista, ihmisille, jotka työskentelevät myös Afrikassa ja ymmärtävät miksi joskus ottaa päähän (jätteidenlajittelu kun ei ole se ensimmäinen asia joka kaivertaa). Saimme tilata viiniä tai bisseä milloin halusimme, ilman, että siitä puhutaan kylillä tai kuiskutellaan työpaikalla, joskus Nairobissakin asti. Kävimme keskusteluita, jotka etenivät, joissa meidät haastettiin, jouduimme perustelemaan ja joissa opimme uutta. Heitimme läppää. Nauroimme omille ja vähän myös muiden jutuille. Saimme itse opetella liikkumaan kaupungilla ja tinkimään bodabodasta. Kävelimme kadulla ilman jatkuvaa mzungu-huutelua, tuijottamista, rahan pyytämistä ja kädessä roikkumista. Joimme kahvia, oikeaa kahvia, ei pikakahvia, oikeaa kahvia. Ostimme chiliä. Flirttailimme. Söimme snägäriltä ROLEXin, eli oman elämänsä rullakebabin- tomaattia, kaalia, sipulia ja kananmunaa chapattiin käärittynä. Ostimme mitä ihanimpia mekkoja maailman parhaalta marketilta. Kävimme paikallisten kanssa ja jonkun random bisnesmiehen piikkiin paikallisessa diskoteekissa, jonka asiakaskunta koostui lähinnä miehistä ja huorista. (Isä hengitä, raflan vartija kulki perässämme pamppu kädessään hätistellen kaikki epäilyttävät ukkelit pois.)

Loppuviikosta matkustimme ihan luvattoman kamalalla bussilla Guluun tapaamaan Massipäällikköä, kenialaista toveriamme, joka työskentelee kehitysyhteistyöntekijänä ja olemme tavanneet yhteisten tuttujen kautta aikaisemminkin muutamia kertoja. Massipäällikkö ei ole oikeasti mitenkään sairaanloisen rikas, mutta varakas ja sitäkin vieraanvaraisempi. Gulussa meitä odotti huikea hotellihuone ja illallinen keskustelukykyisten, ystävällisten ja fiksujen ihmisten kanssa. Nämä ihanat ihmiset kuskasivat meidät seuraavana päivänä Niilille katsomaan virtahepoja ja krokotiileja sekä Murchison Fallseja. Istuimme veneen kannella siemaillen Nile-oluitamme (Niiliä Niilillä - sata valokuvaa ja laitettiin sanoiksikin varmuuden vuoksi kaikkien paikalla olleitten toimesta, ei vähiten meidän NILE ON THE NILE) ja olimme vain yksinkertaisen onnellisia. Aamulla heräsimme leijonan karjuntaan ja kävimme kastumassa putoukset ylhäältä käsin. Kunnon vasemmistoprinsessana en luonnollisestikaan maksanut mistään mitään, eikä maksanut Tallakaan. Olimme tulleet Ugandaan ihan takki auki. Kun olimme ottaneet Massipäällikköön yhteyttä, ajattelimme, että hän vie meidät kahville ja kertoo missä kannattaa käydä Kampalassa, emme että hän passaa meitä ympäri Ugandaa ja Niiliä kolme päivää. Mutta mikäs siinä. Maittoi.

Kun palasimme Niililtä ja putouksilta Kampalaan päin istuin jeepissä niiden ihanien ihmisten keskellä, joista olin saanut ystäviä. Ystäviä, ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä asioita, joita tekee kavereiden kanssa. Nauraa, heittää läppää, juttelee, on hiljaa, viettää aikaa, jonka olkaa vasten nukkuu. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olemme saapuneet Afrikkaan, saimme uusia ystäviä. Katselin auton ikkunasta apinoita ja ajattelin kuinka pitkästä aikaa tuntuu ihan aidosti siltä, että voisin rakastua ja minuun voisi rakastua. Tietäen kuinka kornilta se(kin) kuulosti, kirjoitin matkapäiväkirjaani MINÄ USKON TAAS RAKKAUTEEN. Sen jälkeen useiden tuntien ajan ajattelin kuinka ihanaa olisi seurustella Seth Rogenin kanssa. Palasimme mini-Eurooppaan ja vietimme vielä muutaman rakkaudentäyteisen päivän Kampalassa, koettaen keksiä hyvää tekosyytä miksi jäädä vielä pidemmäksi aikaa.

Rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi, mutta ei ole helppoa kuvailla myöskään matkalla olemista sanoin, ja siitähän tämä rakkaustarina kumpuaa, matkalla olemisesta, vapaudesta. Olen sanonut olevani pakoputkessa. Pakoilen kaikkea. Pakoilen epäonnistumisia Suomessa, aikuisuutta, yksinäisyyttä, pysähtymistä, valmistumista, heittäytymistä ja uusia epäonnistumisia, elämään hukkumista. En pidä tällaista pakoilua mitenkään kauhean kestävänä polkuna. Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, en ole mikään travellaaja, koko ilmiö suorastaan hieman ellottaa minua - pyöräillään Bulevardia rintakehä kaarella ekologisesta jalanjäljestä mölisten ja sitten lennetään Aasiassa ristiin rastiin, koska se on vaan niin halpaa. Tekopyhäähän tämä ellotukseni on, koska ihan samaa jengiähän minä olen, reppu selässä Afrikassa. Joka tapauksessa, ellotti tai ei, olen ollut keväästä alkaen liikkeellä, pakomatkalla. Suomessa, Euroopassa ja nyt täällä. Matkalla ja paossa, tietämättä edes missä näiden kahden ero on.  Pakeneminen ei ole mitenkään positiivinen termi. Pakenemiseen liittyy vältteleminen ja kyvyttömyys kohdata oma elämänsä. Joten miksi olen laittanut näin kovin negatiivisen termin tämän kaiken päälle? Olen kuitenkin täällä parempi. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan (vaikka olenkin kenialaisten mielestä ilmeisen lihava ja epäviehättävä). Täällä teen asioita, joita Suomessa vain aion tehdä. Kirjoitan, siivoan, elän hetkessä, uskallan nauttia, kysellä, katsella ja olla mieltä asioista.

Olen luonnoltani hyvin vastuuntuntoinen. En ole aina kaikkein tehokkain, mutta kannan herkästi vastuuta, tai ainakin huonoa omatuntoa, ja hätäännyn vastuusta ja odotuksista. Kylässämme meihin kohdistuu paljon odotuksia. Kyvyttömyys niiden täyttämiseen oli varmaan suurin syy surullisuuteeni ja vittuuntumiseeni. Olen kyvytön vastaamaan kaikkiin odotuksiin, sen lisäksi ole kyvytön selittämään, minkä takia olen kyvytön vastaamaan odotuksiin, koska sitä mitä puhun, harvoin kuunnellaan tai ymmärretään. Suomessa taas olen ehkä lopulta itse se ainoa, joka on minulle odotuksia ladannut, mutta jokaisen kohdalla olen onneksi sitten epäonnistunut. (Katso erityisesti kohdat: ei valmistunut nuorena, ei naimisissa, ei lapsia, ei kauneusihanteiden mukainen) Noiden epäonnistumisten summana olen nyt täällä. Ja olen täällä Afrikassa vapaa ainakin niistä Suomen odotuksista, jotka olen itselleni luonut. Mikä on hyvä, kun en niihin näytä yltävän ainakaan kaavailemallani aikataululla. Ja Ugandassa olin vapaa Nyagokianin kylän luomasta odotuksista. Olin vapaa ja aloin ymmärtämään kaikkia reppureissaajia paremmin. Yllättäen, olen niin onnellinen, että tuntuu siltä kuin järki lähtisi. Mutta lopulta, yhtä kaikki, loputonta arkea tai loputonta matkaa, varmaan jokainen hukkuu jossain määrin elämäänsä.

Viimeisenä aamuna Kampalassa jouduimme ihan itkua pidättämään. Keniaan, takaisin Keniaan. Pois Ugandasta, kauniiden ihmisten, hymyjen, värin, musiikin, tuoksujen, makujen ja hedelmien keskeltä, pois vapaudesta. Massipäällikön kyydillä matkustimme sitten sydämet syrjällämme ja ranteemme UGANDA-käsikoruihin verhottuna (vain pikkuletit, rumpu kainalossa ja paljaat jalat puuttuvat) Malabaan. Saavuimme rajalle illan pimentyessä. Massipäällikkö heitti meidät ja matkatavaramme bodabodien kyytiin. Heti kaasutusten aikana hukkasin Massipäällikön ja Tallan, ja kielipuolikuskini viiletti täysiä Kenian puolelle taakseen katsomatta. Talla yritti kysellä maahantulotoimistolla, että missä se Alma on. Hän sai kuulla, että ei mitään hätää, se meni jo Keniaan, mutta palaa varmaan pian takaisin. Massipäällikkö lähti sitten etsimään minua ja Talla vielä varmisteli, että lupaa nyt, että tulet takaisin Alman kanssa. Massipäällikkö kieltäytyi tekemästä moista lupausta ja lähti sitten kävelykeppi tanassa omalla bodabodallaan metsästämään minua. Jotta tilanteeseen olisi saatu hieman vaarantuntua ja ahdistumista, ei yksikään puhelimistani toiminut. Siinä sitten kuljin syvemmälle yöhön, reppuni oli täynnä rahaa ja passi painoi rintaliiveissä ikävästi, ja ahdisti sitä rintaa hieman muutenkin ja koetin mölistä kuskille, että turn, stop, stop, turn, TURN AROUND, TURN AROUND, turn! STOP. Siinä hikoilutti, tähänkö loppuu elämäni paras viikko, tähänkö loppuu elämäni noin kaiken kaikkiaan. Kävin mielessäni kidnappaukset, seksiorjuuden ja muut mukavat skenaariot ja halusin vain lähettää kotiin viestin MÄ RAKASTAN TEITÄ. Oltuani maassa laittomasti viiden minuutin ajan, kuski itsekin totesi, että ei löydä tovereitani tästä suunnasta, eikä myöskään myynyt minua seksiorjaksi. Kumpainenkin nöyränä köröttelimme takaisin Ugandan puolelle hakemaan leimat ja viisumit. Massipäälikkö majoitti meidät vielä yhdeksi yöksi johonkin kristittyjen megalukaalihotelliin, jossa söimme keskellä yötä kalaa huonepalvelusta.

Joten nyt olemme virallisesti ja laillisesti Keniassa. Matkalla nousi jo pieni angsti, ei, me ei haluta mennä sinne takasin, se on tyhmä maa. Mutta ei se ole Kenian vika, että olemme täällä töissä, emmekä lomalla, matkalla, paossa, rappioviikolla. Tunnemme jo Kenian ärsyttäviä puolia, Voimme sanoa että "Aina täällä Keniassa..." ja kerätä ärsyyntymistä jostain pikkuasiasta. Meidän kuherruskuumme on ollut ohi jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme hehkuttaneet Kampalaa ja Ugandaa ja heiluttaneet käskikorukäsiämme, olemme saaneet kilpailuvietin nousemaan ja meidät kuulemma kohta esitellään Nairobille niinkuin ei oltaisi koskaan esitelty! Tosiasiassa ei täällä ole paha olla, mutta huomaamme haaveilevamme omasta talosta Kampalassa, jonka pihalla kasvatamme chiliä. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta, haaveilemme ja hymyilemme typerinä. Olemmehan rakastuneita.

Terveisiä pakoputkesta, Alma ja Talla