Pelottaako?

Olin kerran ohjaajana leirillä, joka oli saarella, jolla kerrottiin kummittelevan. Leirikeskuksen työntekijät  kertoivat haamuneidon hiippailevan aamuyön usvassa heidän valmistaessaan aamiaista. Kummitus ei välttämättä näyttäytynyt, vaan saattoi myös pätkiä sähköjä, joskus heitti takasta savut sisälle taloon, joskus vaihteli tavaroiden paikkoja. Oli kaksi eri tarinaa siitä, kenen henki saarelle oli jäänyt kulkemaan. Kyseessä oli joko mustasukkaisuuden sairastuttaman pirtukuninkaan vaimo, joka oli palanut takassa tai lapsensa traagisesti menettänyt sisäkkö, joka oli hypännyt sillalta. Muutkin kuin saaren työntekijät olivat nähneet tämän henkiolennon liikkuvan saarella. Joku pappi oli kertonut kohdanneensa aaveen ja yrittänyt manata sen pois. Oli syksy. Leirikeskuksen rakennukset olivat ympäri saarta ja poluilla ei ollut valoja. Myrskylyhdyt heiluivat käsissämme, metsän puut viipaloivat valon. Suurimman osan ajasta liikuin kiinni leiriläisissä, tai juoksin henkeäni pidättäen rakennusten välejä. Pelkäsin koko viikonlopun. Olin ainoa naisohjaaja, joten minulla oli oma huone, jossa nukuin yksin. Huoneessani oli ikkunat kolmeen eri suuntaan. Virittelin paitojani ikkunoiden eteen, ettei kukaan näkisi minua, ja etten minä vain näkisi ulos. Suurimmaksi haasteekseni kasvoi vessa, ulkovessa. Samaisen ulkovessan ovella manaaja-pappikin oli kohdannut saaren asukin. Suurin ongelmani tämän kummituksen kohdalla ei ollut se uskoinko siihen, vaan se etten missään nimessä halunnut nähdä sitä. Viimeisenä yönä, aamuyöllä, kauheassa vessahädässä väänsin melkein itkua huoneessani ja mietin onko minulla pokkaa herättää miesohjaajia saattamaan minua vessaan. Aikani vaikeilin. Mietin mitä teen jos näen sen kummituksen? Huudan ja itken? Raivoan? Kuolen? Manaan häntä lähtemään kohti valoa Jeesuksen Kristuksen nimeen? Päätin, että jos näen kummituksen, kysyn siltä mikä sillä on hätänä. En keksinyt mitään muutakaan mitä tehdä, ja vaikka suunnitelmani onkin näin jälkikäteen ajateltuna aika lattea, olin siihen tyytyväinen. Harjoittelin ääneen "Mikä sinulla on hätänä?" useaan otteeseen, koetin saada ääneni kuulostamaan rauhoittavalta, luottamusta herättävältä ja olemaan värisemättä. Viipotin vessaan myrskylyhtyni kanssa, hoidin asiani ja viipotin takaisin huoneeseeni. Kun olin päässyt peiton alle, olin melkein pettynyt etten ollut kohdannut henkeä.

Minä olen pelkuri. Pelkään lähes tulkoon kaikkea - klovneja, yksinäisyyttä, pimeää, Särkänniemen Half Pipea ja Linnanmäen Ukkoa, väkivaltaa, hulluksi tulemista, tuntemattomaan ravintolaan tai kahvilaan menemistä yksin, virastoihin soittamista, yliluonnollisia asioita, verhojen avaamista aamulla sillä minua pelottaa että ikkunan takana on joku kamala olento tai ihminen jota en halua nähdä, suurinta osaa eläimistä ja ötököistä, korkeita paikkoja. You name it ja mä pelkään sitä. Pelko on minulle tuttua, olen koko pienen elämäni pelännyt. Olen myös koko pienen elämäni ajan yrittänyt kohdata pelkojani. Avaan verhot aamuisin, vaikka pelkäänkin ikkunan takana lymyävää pahaa. Kerran seisoin Amsterdamissa jonottamassa tivoli käsittämättömän katapulttilaitteen kyytiin yksin kavereideni istuessa kaljalla. Kyyneleet valuivat naamallani ja värisin kauttaaltani. Laitteen hoitaja sanoi, ettei minun tarvitse nousta kyytiin. Sanoin, että tuuli se vain laittaa silmät vuotamaan. Kun kahdeksantoistavuotiaana lähdin New Yorkiin olin varma, että kuolen, joten kävin hyvästelemässä kaikki ystäväni ennen matkaa. On myös pelkoja joita en ole pystynyt kohtaamaan. En ole suostunut koskaan koskemaan tai vapaaehtoisesti edes katsomaan käärmettä. Olen seissyt usein korkealla kalliolla, jolta muut ovat loikkineet järveen. Aikani seisottuani, olen peruuttanut ja mennyt uimaan rannasta.

Siitä saakka kun olemme tulleet tänne, olen saanut viestejä joissa ihmiset sanovat meidän olevan rohkeita, sankareita. Se on hassua, sillä en koe olevani täällä rohkea. Afrikka on pelottava, varsinkin kun sitä tarkastelee kaukaa. Afrikkaan kohdistuvaa pelkoa ruokitaan. Joskus tuntuu, että se on omanlaista valtaansa. Ja sitähän pelko on. Valtaa.

Täällä ovat läsnä klovneja lukuun ottamatta KAIKKI asiat joita pelkään.  Täällä huomaan kuitenkin, että vedän kentällä pilkkopimeässä puolittain mäsän taskulampun kanssa, eikä minua pelota. Asumme talossa, jossa sähköt ovat poissa päältä puolet ajasta, hiiret viettävät aikaa keittiössä, peltikatolle putoavat lehdet ja pomppivat linnut aiheuttavat kuumottavaa meteliä ja ovet narisevat. Kuitenkin nukun yöni levollisesti. Kun meille kerrottiin noidista, me vain naureskelimme, vaikka nuotioiden kauhutarinat yleensä saavat minut valvomaan yöni. Vaalit lähestyvät ja niihin aletaan nyt varautua, sillä vuonna 2007 vaalit eivät sujuneet kuin Strömsössä, vaan homma lävähti aina väkivaltaisuuksiin ja kuolemiin asti. Meidän tulee varustautua asunnoissamme siihen, että joudumme ehkä olemaan sisätiloissa kolme päivää. Ruokaa, vettä ja lukemista, paremmat lukot oviin. Lähdemme Ugandaan kymmenen päivää ennen vaaleja ja jos vaalit sujuvat rauhaisasti, palaamme viikon vaalien jälkeen. Suurin osa ihmisistä sanoo vaalien menevän rauhallisesti. Mutta jotkut pelkäävät ja jopa sisällissodasta on kuultu puhuttavan. Kun matkasimme matatussa Kisumusta takaisin kotiin päin, pysähtyi matatu yllättäen ja rahastaja nappasi tien pientareelta muutama ratamokasvin, jotka hän heitti etulasiin pyyhkijän alle. Kysyin miksi. "There is people fighting in the otherside". Vai niin. Seuraavaksi näimme ikkunasta poliiseita ja vartijoita pyssyineen, ihmisiä isoissa joukoissa ja sitten tie olikin poikki. Tielle oli kasattu kylttejä ja oksia jotka paloivat. Hieman maaninen mies, jolla oli taskut ja kädet täynnä kiviä, tuli konsultoimaan automme kanssa ja siirsi lopulta osaa palavista oksista ja pääsimme jatkamaan matkaa. "Täällä ei olla tyytyväisiä ehdokasasetteluihin" sanoi vierustoverini ja naurahti, "Funny". Ei minua kauheasti naurattanut (varsinkaan kun seuraavana päivänä sai lukea lehdistä, että mellakoissa oli mennyt ihmishenkiä), mutta ei minua siellä matatussa kauheasti pelottanutkaan, olihan meillä ne kasvit siinä etulasissa turvanamme.

Ennen lähtöämme pelkäsin kyllä todella paljon. Lähinnä kuolemaa. Pelkäsin niin paljon, että minun oli tehtävä pelon kanssa rauha. Kuolema on asia jota pelkään ehkä eniten. Käytin sen ajatteluun suurimman osan viime kesästäni. Kaiken pohtimisen jälkeen päädyin siihen lopputulokseen, että jos kuolen, en voi sille mitään.

Nyt kun perheemme olivat täällä kohtasin uudestaan Afrikkaan kohdistuvan pelon uudestaan. Me olemme jo monella tavalla kasvaneet siitä eroon. Ennen saapumistaan tänne olin perheeseeni paljon yhteydessä ja usein he luettelivat asioita jotka voivat aiheuttaa vaaratilanteita, kertoivat mitkä asiat kuumottavat. Täällä ollessaan perheenjäsenemme näkivät pelottavia asioita siellä mistä me emme edes enää muistaneet niitä etsiä. Suurimman osan ajasta tilanteet jotenkin raukesivat, keskityimme johonkin muuhun, muutimme suunnitelmia. Jäin miettimään asiaa. Olisi varmaan terveellistä pelätä joskus vähän enemmän itsekin. Usein tuntuu siltä, että pelko tulee viiveellä, itse tilanteessa sitä vain on, lähinnä ehkä jollain tavalla pihalla kaikesta. Ne kerrat kun olen pelännyt täällä, on jo ikään kuin ollut liian myöhäistä.

Sillä ole kyllä pelännyt täällä, pelännyt enemmän kuin koskaan elämässäni. Kun olimme juuri saapuneet ja "poliisit" veivät rahamme, pelkäsin niin paljon, että naamani hohkasi punaisena, en pystynyt puhumaan enää englantia ja näin vain mielessäni kaikki pahimmat mahdolliset tulevat käänteet - afrikkalainen putka, väkivalta, raiskaus, suuret summat jotka joutuisimme maksamaan, että pääsemme ulos. En pystynyt edes itkemään. Kun palasimme hotelille, emme uskaltaneet poistua moneen tuntiin huoneestamme. Emme vaikka meillä oli nälkä ja ravintola oli samassa rakennuksessa, alakerrassa, samojen porttien sisäpuolella. Mutta me emme halunneet tulla pois huoneestamme ja se jos jokin on ahdistavaa. Olla loukossa, ei koska ovi olisi kiinni, vaan koska ei uskalla kulkea siitä ovesta. Ensimmäisenä yönämme uudessa kodissamme pelkäsimme niin paljon, että makasimme vain silmät kyyneleissä, keittiöveistä puristaen. Kikatimme hysteerisesti pelon purkautuessa, kun tajusimme metelin tulevan pihan lehmistä ja katolle putoilevista lehdistä. Olin myös täysin vakuuttunut, että kuolen, kun bodaboda-kuski vei minut Kenian puolelle Ugandasta, enkä tiennyt missä maassa olen, kuski ei puhunut englantia ja mikään puhelimistani ei toiminut. Mielessäni pyörivät taas kaikki worst case scenariot - näin itseni pahoinpideltynä seksiorjana häkissä, ilman virallisia papereita, tietämättä missä olen. Näin äitini ja isäni itkemässä, kun ruumista ei koskaan löytynyt.

Tämän vuoden puolella me lähdimme Tallan kanssa kyläämme ennen Ennaa. Enna tuli muutamaa päivää myöhemmin. Ensimmäinen yritys katkesi heti alkuunsa, sillä Ennan kaikki tavarat varastettiin bussiaseman viereen parkkeeratusta autosta, sillä välin kun Enna oli ollut aamiaisella mamma Kaharan ja muutamien muiden kanssa. Tilanteeseen ei liittynyt väkivaltaa, kaikki vain vietiin. Vaatteet, passi, päiväkirja, kaikki. Luonnollisesti Enna oli hyvin järkyttynyt. Ja kun järkytys alkoi helpottaa, tilalle tuli pelko.

 Huvipuistolaitteeseen nouseminen ja kauhuelokuvan katsominen ovat omia, henkilökohtaisia valintoja, tietynlaista pelon tavoittelua. Ja ennen kaikkea pelon voittamisen tavoittelemista. Onko mitään ihanampaa, kuin se, että kauhuelokuva viimein loppuu tai nousee huvipistolaitteen kyydistä pois hepuloiden ja hihittäen, vertaillen kaverin kanssa kenen käsi tärisee eniten. Tai kun kaiken kuumottelun jälkeen viimein istuu lentokoneessa, ja ennen matkaa vaivannut ahdistus on jäänyt jonnekin turvatarkastuksen tietämille.

Suomessa minulla on enemmän tilaa pelätä. Minulla on ympärillä ihmisiä, jotka naureskelevat hyväntahoisesti typerille peloille. On sylejä joihin mennä värisemään, puhelimella voi soittaa äidille milloin vain. Poliisi on ystävä. Linnanmäelle ei kuole. Täällä pelko on kohdattava yksin ja sen kanssa on joko opittava elämään tai sen yli on päästävä. Joskus ei vain yksinkertaisesti jaksa enää pelätä. Ja jos pelon on tarkoitus suojella meitä, niin miksi pelätä hetkellä, jolloin pelkääminen ei enää muuttaisi mitään.

Pelko vie kaiken mukanaan. Kun pelottaa, ei ole mitään muuta kuin pelko. Kun ahdistaa, ajatukset kiertyvät sen asian ympärille, mikä luo ahdistusta. Mutta kun pelottaa, ei ole ajatuksia, on vain tyhjää, kylmäävää, valkoista pelkoa. Täällä ne kerrat kun minua on pelottanut, olen pelännyt juuri niin, niin ettei ole mitään muuta. Täällä on vaikea löytää turvaa. Meille on sisäänrakennettu luottamus yhteiskuntaan, mutta täällä yhteiskuntaan ei voi luottaa. Oven voi sulkea, mutta kaikki ovat myöntäneet, ettei lukko pidä. Voin mennä nukkumaan veitsi kainalossani, mutta vielä pelottavampi on ajatus minusta lyömässä jota kuta veitsellä. Joten jälleen, ainoa turva on oma itse ja niin kornilta kuin tämä kuulostaakin, kohtalo. En ole keksinyt mitään muuta tapaa, jolla toimia kuin tavallaan luovuttaa. En voi kontrolloida kaikkea. Voin tehdä valintoja, jotka edesauttavat mahdollisimman hyvää lopputulosta, mutta jos minulle käy bussissa, bodabodalla tai kadulla huonosti, en luultavasti voi tilanteelle mitään.

Täällä pelolla ei ole samanlaista valtaa. Sillä ei mässäillä, eikä pelkoa ruokita. Kun kerroimme talomme ulkopuolelta kuuluneiden äänien pelottaneen meitä, harva paikallisista ymmärsi miksi pelkäsimme ääniä. Miksi ihmeessä kuvittelimme, että talon ulkopuolella hiippailee mielipuolinen paha ihminen, joka aikoo vahingoittaa meitä? Kylässämme on kokoajan hautajaiset. Kuolema on osa arkea, eikä kukaan puhu kuolemanpelosta. Poliisit kieroilevat ja ihmiset vain tyynesti antavat mitä pyydetään ja jatkavat eteenpäin, asia ehkä ärsyttää, mutta se ei jää vaivaamaan. Enna sanoi, että ryöstön jälkeen oli tyhjä olo, kuin joku olisi lyönyt ilmat pihalle, häväissyt. Työkaverimme harmittelivat, että ryöstön kohteeksi joutui Enna, eikä joku heistä, hehän ovat jo tottuneet ryöstöihin. Yhden työkaverimme kotiin oli murtautunut yöllä huppupäisiä miehiä, jotka olivat viillelleet hänen vaimonsa kädet ja työkaverimme jalan macheteilla. Kaverimme kertoi tapahtuneesta hymähdellen ja sanoi, että joutuu vielä hetken toipumaan, etteivät haavat tulehdu. Sitten hän kalppi lounaalle kävelykeppinsä kanssa. Oppilaat nukkuvat pilkkopimeässä rakennuksessa ja karkailevat koulun alueelta öisin, kun eteen ei näe metriäkään. Jos puhumme siitä, että emme halua liikkua Nairobissa pimeän tultua, on meitä katsottu hieman kummeksuen. Ainoa kerta, kun olen nähnyt jonkun sanovan pelkäävänsä, oli keskustelumme alueen noidista. Kun sanomme poistuvamme maasta ennen vaaleja, kaikki nauravat, ettei täältä minnekään tarvitse lähteä.

Viime keväänä olin katsomassa Euroviisuja Ennan kotona Oulunkylässä. Viisujen jälkeen lähdin kävelemään kotiini Koskelaan. Kello oli paljon, oli yö. Kävelen Helsingissä aika usein yöllä, pidän siitä. Kuuntelin musiikkia ja käyskentelin verkkaisesti tuttuja katuja pitkin. Ohitseni ajoi auto. Auto pysähtyi, odotti että tulin rinnalle. Kuski huuteli minulle jotain ikkunasta. Otin kuulokkeet pois, mutta en saanut selvää mitä hän sanoi. Auto kiihdytti pois. Hetken päästä se ajoi takaisin, mies katsoi minua ikkunasta ja nauroi. Koetin näyttää välinpitämättömältä. Mies venkoili autonsa kanssa vierelläni. Hermostuin, minua alkoi pelottaa. Nopeutin askeleitani. Pienen matkan päässä oli lauma humalaisia nuoria. Ylitin kadun, kuulin kiihtyvän pulssini korvissani, tuijotin teinejä kohden, mutta tahtomattanikin pälyilin sivuilleni missä mies autoineen oli. Seisahduin nuorten kohdalle. Aion olla nyt hetken tässä teidän kanssa, sanoin. Heitä se ei juurikaan kiinnostanut. Notkuin lauman liepeillä ja kun en ollut nähnyt autoa hetkeen päätin kävellä kotiin. Päätin kävellä kotiin, koska niin olin aikonut tehdä alunperin. Päätin kävellä kotiin, koska minulla on oikeus siihen. Päätin kävellä, koska on väärin, että tuntemattomalla ihmisellä on niin paljon valtaa. Valtaa vaikuttaa siihen, missä minä kävelen, miten minä kävelen. Tuntematon ihminen oli saanut minut levottomaksi, pelokkaaksi. Päätin kävellä, koska en halua pelon tekevän päätöksiä puolestani. Kun kävelin, meinasin kokoajan kiihdyttää askeleeni juoksuksi, mutta pakotin itseni kävelemään. Käteni tärisivät, säpsähtelin äänistä ja valoista, sydämeni hakkasi. Lopulta olin kotona.

Vastaavan päätöksen olen tehnyt täällä ja huomaamattani siitä on tullut totta, minun ei tarvitse päättää pimeällä olla pelkäämättä pimeää. Ugandalainen ystävämme sanoi minua pelkuriksi kun sanoin, etten uskalla seisoa tuolilla, koska pelkään korkeita paikkoja. Huomasin yhtäkkiä nostavani ääntä "I am afraid of many things but I am not a coward!" Tulen varmasti kyllä pelkäämään aina ja ikuisesti jotain, pelkääminen on osa sitä kuka olen, mutta ehkä täällä kasvan eroon pelkuruudesta. Pelko on kuitenkin vastenmielistä valtaa, jota en halua luovuttaa heppoisin perustein. Pelko pääasiassa kohdistuu vieraaseen. Kun olin Suomessa ja luin, että Nairobissa oli joku pommittanut kirkkoa, minua ahdisti suunnattomasti. Kun olin kylässämme ja kuulin muutamaa päivää ennen Nairobiin lähtöä, että siellä on taas pamahtanut, harmittelin asiaa ja jatkoin pakkaamista. Toisaalta, kun Aleksanterinkadulla pamahti putki vain muutamaa päivää ennen lähtöämme tänne, ei kukaan kieltänyt minua liikkumasta Helsingin keskustassa. Ei kotonaan voi pelätä kokoajan.

Kun olin kirjoittanut tämän tekstin ja kuljin kämpässämme rinta rottingilla pelosta vapaana. Yhtäkkiä kuulimme Ennan kanssa ääneen, räjähdyksen. Pysähdyimme ja olimme hiljaa. Räjähtikö kaasukeitin? Ei, ei räjähtänyt. Räjähtikö jossain pommi? Kaatuiko jossain auto? Pulssi alkoi taas hieman nousta. Kurkin takaovesta pihalle ja kyselin ääni väristen "What was that explotion sound?" Naapurimme tuijotti minua huvittuneena. Hän oli heittänyt jonkin roskan joka oli osunut rautaiseen pyykkilankaan, joka on sidottu aaltopeltikattoomme. Tärähtäneestä langasta oli kuulunut ääni, jonka olimme tulkinneet emme sen enempää, emmekä vähempää, kuin räjähdykseksi. Joten pelkuri tai ei, kai sitä aina vähän pelkää.

Herran haltuun!

Alma, Talla ja Enna

Palatako takaisin kylään vai paetako Captain Bob Marley Fishin veneelle?

Me ollaan kuulkaa oltu lomalla. Ollaan oltu niin lomalla ettei koskaan tässä elämässä ole oltu niin lomalla. Ennen kaikkea, olemme olleet järkyttävässä loman tarpeessa.

Harva varmaan jaksaa lukea siitä mitä teimme lomalla, joten jätetään yksityiskohtainen selostus väliin ja tiivistetään tämä homma pääkohtiin ja tähtihetkiin. Ugandasta onkin jo täällä pitkä tilitys, siellä oli ihanaa. Enna Alina Torvi saapui sulostuttamaan tätä mannerta kanssamme joulukuun puolessa välissä. Loppukuusta saimme jouluksi perheemme tänne. Olimme perheiden voimin Mombasassa, surffattiin, syötiin kalaa, uitiin, käytiin Malindissa, nähtiin tosi paljon erilaisia apinoita, tavattiin kauheesti kapteeneita muun muassa Captain Nero ja Captain Bob Marley Fish, otettiin aurinkoa, snorklattiin, bongattiin delfiineitä, syötiin kalaa ja mereneläviä, vähän levää kanssa, halittiin rakkaita, juotiin ja nukuttiin, tietenkin vähän tapeltiin perheenjäsenten kanssa, istuttiin bussissa ympäri Keniaa. Minun perheeni tuli muutamaksi päiväksi ihmettelemään kyläämme ja Talla kävi siskonsa ja äitinsä kanssa safarilla Masai Maralla. Nyt sitä ollaan, Teneriffa-mummon näköisenä, naurettavan värisinä ja viinan pöhöttäminä, takaisin sorvin äärellä.

Olimme kuukauden lomalla. Reissasimme ja viihdyimme, vähän rakastuimme Ugandassa ja saimme olla perheidemme kanssa, purimme murheemme, pidimme hauskaa ja koimme paljon uutta. Nostimme jalat ilmaan ja olimme niin loputtoman vapaita kokonaisen kuukauden.  Kuukauden loma noin yleisesti saa minut ainakin kyllästymään ja sitten on mukava palata töihin. Nyt kuitenkin töiden kynnyksellä yöunet loppuivat kuin seinään. Vaikka olin vanhempieni kanssa käynyt kylässämme ja tutustumassa kouluihimme ja ihmiset olivat iloisia ja toivottivat tervetulleeksi nähdessään meidät, yritimme lykätä palaamista kylään. Yritimme vältellä koko paluun ajattelemista.

Marraskuun lopussa olimme väsyneempiä kuin koskaan. En ollut nukkunut viikkoihin ja Talla taas oli nukkunut viikkoja. Olimme yksinäisiä, vihaisia, pettyneitä, epäonnistuneita, surullisia ja stressaantuneita. Mikä meni pieleen?

No vaikka mikä. Meillä oli liikaa töitä ja meihin kohdistui liikaa toiveita ja pyyntöjä. Meillä ei ollut missään vaiheessa aikaa päättää mitä olemme täällä ensisijaisesti tekemässä. Odotimme itseltämme ja muut odottivat meiltä liikaa ja jäljelle jäi vain epäonnistumisen katkera maku. Jouduimme konflikteihin opettajien kanssa liittyen oppilaiden kepittämiseen. Meiltä loppuivat keinot tilanteiden purkamiseen ja keskustelun eteenpäin viemiseen. Kommunikointi ei toiminut työpaikoilla, eikä Nairobiin päin, Suomi oli kauhean kaukana. Välit työkavereihin olivat vaikeat, oppilaat ja heidän onnistumisensa eivät jaksaneet enää ilahduttaa. Pienet asiat ärsyttivät kohtuuttoman paljon. Emme saaneet tukea, emmekä osanneet pyytää sitä. Tuntui kiittämättömältä voida huonosti, koska meillä oli niin moni asia hyvin kyläläisiin verrattuna. Tuntui epäreilulta oirehtia kun Suomessa ihmiset kannustivat ja fiilistelivät. Oli huono omatunto väsyä, koska aurinko paistaa ja olemme Afrikassa. Arjen pyörittämisestä tuli selviytymistehtävä, aika pysähtyi. Aamulla heräsi, teki aamiaisen, söi sen aamiaisen, käveli töihin, opetti, huomasi tiuskivansa oppilaille, söi lounaan, lähti kotiin, nyrkkipyykkasi, lakaisi, tiskasi jatkuvasti, sytytti jikoa itkua pidätellen, kokkasi tunteja, valmisteli oppitunteja aiheista joista ei tiedä mitään, katsoi läppäriltä jotain elokuvaa pienen todellisuuspaon toivossa, makasi sängyssä silmät auki, odottamatta edes unta enää ja aamulla kaikki alkoi alusta. Kroppamme tilttailivat. Itkeskelimme, sulkeuduimme ja kiukuttelimme.

Paha olo johtui pattitilanteesta, joka ei purkautunut. Vaikka kävimme yhdessä kouluista ennen lukuvuoden loppua kehityskeskustelua ja saimme monet asiat avattua, jäi paljon kytemään, marinoitumaan kohti katkeruutta. Ja vaikka olimme olleet kuukauden lomalla, jonka aikana olimme keskittyneet ennen kaikkea nollaamiseen, emme saaneet nollattua.  Kuukausi on pitkä aika ja silti emme olleet saaneet itseämme takaisin raiteille. En edes saanut kirjoitettua mitään. Emme olleet edes kunnolla alkaneet ajattelemaan mihin palaamme, jos palaamme. Ja kun paluu olikin yhtäkkiä edessä, se oli ihan kamalan pelottava.

Loman ja työn välissä mietin ensimmäistä kertaa onko minusta tähän. Onko minusta enää palaamaan? Onko minusta muutamaan sitä tapaa toimia, jonka olemme antaneet vakiintua kylässä? Löydänkö itseni pian taas samasta tunnelukosta? Loukosta, jossa ei ole edes aikaa miettiä ulospääsyä? Nyt me olemme takaisin kylässä ja arki on alkamaisillaan. Ihan rehellisesti en tiedä pystynkö tähän, mitä se sitten onkaan. En tiedä onko minusta tähän.

Samaan tilanteeseen minusta ei ainakaan ole palaamaan, ja sen myöntäminen lienee ainoa asia jolla vältämme samaan joutumisen. Olemme sanoneet jo viime vuoden puolella, että emme voi jatkaa opettajina samalla tavalla kuin viime vuonna, vaan meidän pitää muuttaa työskentelyämme. Haluaisimme kouluttaa opettajia, pitää kerhoa tytöille, konsultoida oppilaita ja toimia apuopettajina luokassa ja auttaa läksyissä. Uskoisimme, että tällä tavalla koulut hyötyisivät meistä eniten ja meidän osaamisestamme olisi jotain hyötyä sen sijaan, että koetamme osaamisemme äärirajoilla opettaa meille vieraita aineita samoilla metodeilla kuin paikallisetkin opettajat, tuomatta mukanamme juurikaan mitään. Olemme antaneet itsestämme paljon, mutta voisimme antaa paljon enemmän, jos löytäisimme jonkinlaisen tasapainon. Nyt sitten koetamme saada rehtorit saman pöydän äärelle, jotta saisimme tästä sovittua virallisesti. Tämän kokouksen kasaaminen kestänee varmaan tuttuun tapaan muutaman viikon, mutta pidetään se lippu korkealla.

Muina selviytymiskeinoina aiomme pyytää, että kaikissa opettajahuoneissa kokoontuisimme yhteen muutaman viikon välein ja puhuisimme siitä mikä on huonosti ja ennen kaikkea siitä mikä on hyvin.  Enna tulee olemaan kanssamme kylässämme, joten jo se varmaan estää meitä valahtamasta samoihin toimintatapoihin. Olemme saaneet videotykin lainaan opettajanhuoneesta ja olemme ostaneet Nairobista naurettavan paljon sarjoja ja elokuvia mukaamme. Annamme oppilaiden auttaa ehkä joskus ruuanlaitossa ja pyykkien pesemisessä. Pyydämme enemmän ja pysähdymme useammin. Lähdemme kylästä pois joka viikonloppu ainakin yhdeksi päiväksi. Ja pidämme linjat auki äiteihin.

Toinen vaihtoehto on lopettaa ja paeta, lähteä pois. Olen sanonut, että koko Afrikkaan lähteminen on ollut osa suurta pakoputkeani ja Ugandassa ollessa mietin paljon sitä, mitä edes tarkoitan pakenemisella. Nyt minusta tuntuu, että tiedän mitä sillä tarkoitan. Muutama päivä sitten minun teki vain mieli kääntyä kannoillani ja ottaa bussi Lamuun, istua Captain Bob Marley Fishin veneessä seuraavat neljä kuukautta ennen kuin palaan Suomeen, kookosviiniä lipitellen, notkuen reggaen tahtiin ja kalaa nuotiolla paistaen. En halunnut ajatella, saati sitten kohdata, koko kylää, sen ihmisiä, oppilaita ja opettajia, haasteita. Olin niin lukossa, etten edes halunnut ajatella mitään hyvää kylästä. Kun koetin miettiä millainen kaari tällä työllä on en osannut edes hahmotella mikä on lopputulema, mihin tämä kaikki päättyy minun osaltani. Halusin unohtaa, lopettaa, työntää pois, halusin vain pois. Halusin vain olla lomalla.

Palaaminen on ollut samanaikaisesti vaikeaa ja helppoa. Mielipaha oli niin pinttynyt meihin, että jo ennen paluutamme kaikki työhön liittyvä sai meidät varpaillemme, jännittyneiksi. Kannamme kaunaa. Mutta kukaan kylässä ei kanna meille kaunaa. "Kwamoka na Moraa! Tervetuloa takaisin, me kaivattiin teitä."

Luontomme eivät varmaan antaisi periksi sille, että olisimme jättäneet kesken tämän työn. Mutta nyt luontojemme on annettava periksi sille, että päästämme vanhasta irti ja aloitamme alusta. Ensimmäisen rupeaman lopputulos tuntuu mahalaskulta, mutta lähinnä se tuntuu siltä vain meistä. Oppilaat eivät näe aikaamme täällä niin, opettajat eivät näe aikaamme täällä niin. Olemme yrittäneet niin paljoa, ettemme näe muuta kuin hutimme. Ja ehkä se on ollut myös suojautumiskeino. Listaamme asiat jotka menivät pieleen, sen sijaan, että onnittelisimme itseämme siitä missä onnistuimme. Suomalaiseen tapaan olemme keskittyneet vain huonoihin puoliin. Se on tapa josta ei ole helppo päästää irti.

Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä edessäni istuu neljä oppilasta jotka koputtivat oveen usb-tikku kädessään ja pyysivät, että pääsisivät kuuntelemaan musiikkia. Ja tuossa he istuvat edessäni ja kuuntelevat Backstreet Boyseja Tallan koneelta ja laulavat mukana. Sydämeni sulaa. Kun sanoin opettajanhuoneessa, että jouduin miettimään onko minusta palaamaan kylään, tuijottivat kollegamme minua suu auki BUT WE LOVE YOU. Suomessa lukuisat toverimme ovat kiinnostuneita oppilaistamme ja kylästämme, ja ovat pyytäneet meitä hommaamaan tänne tarpeellisia koulunkäyntitarvikkeita. Koska tovereita on monia, on mahdollista, että saamme rakennettua tytöille vessan heidän koululleen, tai ostettua muutaman lehmän. Saamme pojille oikeita jalkapalloja ja lapsille värikyniä.

Tämän vuoden ensimmäinen tavoite on karistaa harteiltamme pelko siitä mikä kaikki menee pieleen ja keskittyä siihen mikä on hyvin ja missä on toivoa. Ehkä meistä sitten on tähän. Kun muistamme, ettei kehitys ole sama asia kuin nopea ja näkyvä muutos, niin ehkä me jaksamme ja näemme mihin asti me pääsemme. Ehkä me pääsemme pidemmälle kuin Captain Bob Marley Fishin veneelle. Anteeksi antaminen pitää aloittaa itsestämme.

Hyvää rakkauden vuotta 2013!

Alma ja Talla