MAKUSAFARI

Ensinnäkin, yli 2000 vierailua tällä sivulla, voi pojat tuntuu kivalta! Ihan kuin olisi lukiossa ja olisi tosi suosittu! 

Käytiin kylillä ravintolassa

Yleisön pyynnöstä aiomme hieman esitellä ruokaympyräämme. Keskiviikkoiltana, oltuamme täällä noin puolitoista viikkoa, jumppasimme kotonamme ja mietimme miksi punnertaminen tuntuu niin raskaalta. Totesin Tallalle, että ruokavaliomme on romahtanut. Toisaalta tästä voimme syyttää vain itseämme, heti kun pyysimme kananmunia, lupasi saman tien kaksi miestä tehdä järjestelyitä, jotta saamme niitä ja muutenkin täällä tuo keskusteluyhteys, on sen luominen sitten kuinka vaivaannuttavaa tahansa, on hyvinvoinnin tae. Joten jotta jii-haa, täältä tullaan lihasmassa! Mutta sukelletaan hieman Kisii Highlandin ruokatarjontaan.

Veitsi, katsos näin, ja sitten leikataan, LEI-KA-TAAN.

Täällä Nyagokianissa ruokaa on, täällä ei kuolla nälkään. Mitä tahansa laittaa maahan, se kasvaa. Kaikilla on oma maaplänttinsä, jota he viljelevät. Paikalliset ovat hyvin huolissaan suomalaisista, kun ovat kuulleet ettei siellä voi kasvattaa kahvia, teetä, banaaneja, mangoja, ananaksia eikä oikein mitään muutakaan. Kylmyys ei oikein aukea näille ihmisille, sillä he eivät ole sitä koskaan kokeneet. Hei eivät oikein ymmärrä, että ruoka ostetaan kaupasta. Koska tuijotimme keittiömme rautapyttygrilliä melko pitkään tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä, luulevat paikalliset ettemme me osaa tehdä mitään ruokaa, emmekä tunne mitään kasviksia tai hedelmiä. Meille on esitelty suurella paneutumisella perunat, porkkanat ja kaalit. Naapurinpojat ovat meille usein kokkailleet ja saamme aina vieraillessamme katsoa suurella paneutumisella kuinka sipuli on tässä ja näin sitä leikataan ja tämä on sitten tomaatti, TO-MAAT-TI, ja sekin nyt laitetaan palasiksi. Sen jälkeen on vuorossa ugaliuhoaminen.

Ennen kuin saimme keittiöömme kaasukeittimen toi koulusihteeri Stella meille ruuat kotiimme. Koska emme olleet osanneet varsinaisesti pyytää ruokaa, vaan olimme vain syöneet ostamiamme hedelmiä ja juoneet hätäpäissämme kaikki saamamme teet, kyselivät Stella ja Jospeh, että syömmekö me valkoiset ruokaa, FOOD, ylipäätänsä. Silmät jo suurina nälästä nyökytimme minkä kerkesimme, kyllä me syödään ruokaa, kiitos saadaanko ruokaa. Onneksi kuitenkin tämä ruuan-tuonti-kotiin-järjestely ehti olla voimassa vain yhden päivän, sillä jos se olisi jatkunut vielä kauan olisimme molemmat Tallan kanssa pamahtaneet kappaleiksi tasaisena lautaselle valuneesta hiilarivirrasta. Ensimmäinen aamupalamme täällä oli keitettyjä perunoita ja chapatia, eli pannukakkuhenkistä leipää. Stella läimäisi lautasellemme seitsemän perunaa per naama. Aamulla, kello kahdeksalta, perunoita. Niitä siinä sitten koetettiin työstää ja heitettiin potut takaisin hotpottiin heti kun Stellan katse vältti. Aamiaisen jälkeen kävimme kirkossa ja palasimme sitten kotiimme, jonka ovella odotteli jo suuri joukko ihmisiä. Saimme viisi ananasta tulevalta oppilaaltamme ja Nyagokianin varareksi Frank toi meille riisiä, perunoita, sokeria ja linssejä. Stella ilmoitti valmistavansa ruokaa. Tämä tarkoitti, että hän keitti riisiä ja lämmitti aamulta jääneet perunat. Kylkeen saimme avokadoa. Luojan kiitos Frank oli tuonut meille kaasukeittimen riisien mukana niin pystyimme sanomaan, että voimme valmistaa ruokamme jatkossa itse. Illalliseksi olisi varmaan ollut kilo ugalia nassua kohden.

Some serious ugalibusiness

Pääsääntöisesti täällä syödään hiilareita. Jengi kiskoo äärimmäisen sokerisen teen, joka on keitetty vastalypsettyyn maitoon (ajatus punaisesta maidosta tuntuu kovin kevyeltä) kanssa esimerkiksi pari viipaletta valkoista leipää, toisinaan keksejä ja Nyasion opettajanhuoneen väki ovat kovia paistamaan ja syömään munkkeja. Mutta se mahtavin hiilaripommi, kaksi kertaa päivässä, on tuo paljon puhuttu ugali. Jos nämä ihmiset eivät saa ugaliaan he ajattelevat, etteivät he ole syöneet. Riisi on kuulemma sama asia kuin joisi vettä. Naapurin pojat ovat koettaneet opettaa meille kuinka ugalia tehdään, se ei ole kauhean vaikeaa, sotketaan kiehuvaan veteen maissijauhoja. Haaste on vain siinä, että ugali on hyvin jämäkkää kamaa, joten sen työstäminen vaatii hartiavoimia ja näyttää siltä että sitä tulee veivata tietyn koreografian mukaan tai muuten se ei ole syötävää. Uskon myös vakaasti, että kun palaamme toukokuussa Suomeen, tai ihan sama minne menemme ja vaikka vasta viikon päästä, niin ugalia tuskin tulemme kaipaamaan. Täällä ugaliin suhtaudutaan melkein intohimoisesti, mikä on outoa, koska se ei maistu yhtään miltään. Se on jämäkkää valkoista mössöä, joka vain saa meidät haaveilemaan riisistä. Ylipäätänsä mausteita täällä ei juuri käytetä. Ravintoloissa olemme saaneet ruokiimme tuoretta korianteria, mutta paikalliset eivät edes tienneet mistä puhuimme kun kysyimme saisimmeko sitä täältä. Ainoat mausteemme täällä ovat olleet suola ja tomaatti, koska tomaatista tulee sitä jotain yybermakua, joka ei ole suolainen eikä makea. Nyt saimme onneksi Suomen vieraamme, mamma Kaharan, mukana pippuria ja paprikaa ja chiliä ja masaloita.

Lounaaksi opettajanhuoneessa on yleensä tarjolla vihreää mönssiä, mystistä kasvia nimeltä kelis, jota on paistettu tomaatin kanssa. Tämän lisäksi sivussa saattaa olla muutama palanen lihaa. Ja ugalia. Ihan sama kuinka paljon sitä ugalia ottaa lautasella, sitä on kuulemma aina ottanut liian vähän. Minulla ja Tallalla ei ole mitään massiivista ruumiillista eroa, mutta Talla on pienempi kuin minä. Tästä hyvästä saan joka päivä useita iloisia onnitteluita lihavuudestani ja Tallalle huomautellaan hänen pienuudestaan. Toivomme, että tämä tilanne muuttuu, sillä muuten me molemmat alamme kärsiä jonkinlaisista syömishäiriöistä.

Munakas, itkua, munakas.

Herkuteltiin työpaikalla

Olemme melko nopeasti tottuneet siihen, että syömme päivässä kaksi kertaa ugalia jonkinmoisen nokareen ja sitten sitä vihreää kelismönssiä. Olemme myös melko nopeasti alkaneet haaveilemaan ruuasta. Täällä kylässä on hedelmiä ja hedelmiä ja ugalia. Vasta viikko takana ja olimme jo ihan hätää kärsimässä, että täältä tullaan ihan keripukkisina takaisin. Keskiviikkoiltana menimme nukkumaan ja haaveilimme munakkaasta ja kypsistä avokadoista, juustosta puhuimme melkein tunnin. Alkavan viikon tähtäimessä on, että menemme ensi viikonloppuna Kisiihin ja syömme siellä ranskalaisia ja jäätelöt. Kun torstaina sitten olimme Nyamaurolla tutustumassa muihin opettajiin ja oppilaisiin, alkoivat kätemme täristä ja melkein aloimme itkeä kun saimme lounaalla munakasta ugalin ja kelishässäkän lisäksi. Sen jälkeen aloimme melkein itkeä, kun meidän eteemme heitettiin mukilliset "sour milkiä". Hapanta, käynyttä, lämmintä maitoa. Keitettyä, lypsettyä maitoa joka on jätetty pariksi päiväksi käymään johonkin astiaan. Ja kaikki olivat tästä ihan riemuissaan. Harvoin kaipaa jääkaappia yhtä suuresti kuin täällä, silloin kun joutuu diilailemaan maitotuotteiden kanssa. Toverimaikat tuijottivat meitä silmät kirkkaina, tämä on hyvää, jugurttia. Mukeissa oli keltaista nestettä ja valkoisia kokkareita. Hysteerisen naurun saattelemana join omani, Talla hivutti omansa salaa Dalmakselle. Loppupeleissä se ei ollut kauhean pahaa, mutta en ehkä sitä nyt jää kaipaamaankaan palattuani e-koodattujen jugurttien luo.

Kypsyvät avokadot joita puristellaan toiveikkaana joka päivä

Aamiaiseksi olemme yleensä syöneet ananaksen tai papaijan. Yleensä päivän mittaan saamme myös jostain passionhedelmiä ja semmoisia hassuja pikku hedelmiä, jotka ovat semmoisen lehden sisällä.  Innostuin avokadoista ja avokadopuista pihallamme (olen kaikki nämä vuodet luullut että avokadot kasvat maassa, tyyliin pensaissa) ja pudottelimme niitä naapurin poikien kanssa kymmenkunnan kypsymään. Paikallisia on naurattanut niin paljon se, että innostuimme avokadoista, että olemme saaneet niitä myös paljon lahjaksi. Sokeriruoko on myös kova sana paikallisten keskuudessa, mutta me emme ole vielä oppineet sen suuriksi faneiksi. Dalmas lupasi viedä meidät joskus kotiinsa poimimaan banaaneita. Hieman koomista, että olemme Tallan kanssa molemmat huolella rahdanneet tänne mukanamme kalsiumtabletteja, ja juomme enemmän maitoa päivässä kuin koskaan, ja multivitamiineja, ja syömme vähintään ananaksen päivässä.

Poitsut lounaalla

 Myös kouluruuasta emme ehkä aio koskaan enää valittaa kun pääsemme Suomeen. Hengailemme aika paljonkin koulun keittiössä, koska sen työntekijät ovat maailman ihanimpia ukkeleita. Oppilaat saavat aamulla vähän puuroa, päivällä ja illalla ugalia ja kelistä ja papuja. Joka päivä.

Maailman paras keittäjä ja ämpärillinen ugalia

Syömme täällä hyvin tuoretta ja käsittelemätöntä ruokaa, luomuruokaa. Lehmät, kanat, vuohet ja muut lihat hengaavat ihmisten pihoilla, joten tehotuotannosta ei varmaan voi oikein puhua. Olemme myös kuulleet huhuja, että joessa olisi kalaa. Ne harvat kerrat kun olemme lihaa täällä syöneet, olemme tehneet sen hyvällä omatunnolla. Syntymäpäiväni kunniaksi sain teurastaa kanan. Paikallisia viihdyttää suuresti se, että emme ole koskaan ylipäätään teurastaneet mitään. Isäni serkun kehotuksesta yritin saada kanan pyörtymään pyörittelemällä sormea sen naaman edessä. Ei onnistunut, enkä varsinaisesti ainakaan kunnioitusta niittänyt tällä toiminnallani. Muutenkin nössöilin enkä osallistunut tappotoimiin, muuten kuin hiljaisella hyväksynnällä.

Juhlakana

 Kasvikset ja hedelmät kasvavat ihmisten omilla pihoilla ja he myyvät ne omissa kojuissaan. Olemme välistä olleet täällä hyvin nälkäisiä kun emme ole osanneet tehdä/pyytää/valmistaa ruokaa. Hiilarihomma alkaa nyt olla turhankin hyvin hallussa, ja kun saamme kananmunia niin eiköhän tämä protskutuska ala helpottaa. Mamma Kahara myös puhutteli miehet ja nyt olemme melko varmoja, ettemme ole hetkeen nälkäisiä. Olemme myös syöneet ihania safkoja guest houseissa, ravintolassa ja katukeittiössä. Lääkärit kehottivat meitä olemaan syömättä porkkanoita tai mitään kasveja jotka tulevat maasta. Tämän lisäksi ei saisi syödä kananmunia. Eikä mitä katukeittiöstä. Ollaan me aika rebeleitä, ollaan rikottu kaikkia sääntöjä. Vatsatautien mahdollisuus on jatkuvasti läsnä, mutta toistaiseksi olemme niiltä välttyneet. Oletusarvona olisi kuitenkin muutama ameeba tuoda masuasukkina mukanamme kun palaamme Suomeen.

Pus, Alma Vinniina ja Talla Milvikki

P.s. Meidän ihana talkkari melkein alkoi itkeä kun se kuuli, että mä olen syönyt etanoita.

P.p.s. VAROITUS TÄÄLLÄ PYYDETÄÄN TAVARAA NÄILLE KOULUILLE, ÄLÄ LUE JOS SE ALKAA ÄRSYTTÄÄ. :):) Ne jotka haluaisivat lahjoittaa tänne kouluille jotain, niin laittakaa mailia osoitteeseen vilma.vuorio@gmail.com. Tavaran postittaminen on ihan törkykallista, mutta jos on luottoa meihin, voi laittaa tilille rahaa ja me käydään sitten Nairobissa ostamassa tarvikkeita, esim. kyniä ja erittyisesti karttoja, koska ne on täällä joltain kahdeksankymmentäluvulta. Myös jouluntienoilla tänne on tulossa meidän perheet, joiden mukana voisi laittaa jonkin verran tavaraa tulemaan, silleen et ne saa lomakamansa kuitenkin tänne myös ilman ylimääräisiä kuluja, ei tässä varmaan masseissa kukaan pyöri. Esimerkiksi kaunokirjallisuutta englanninkielellä voisi kerätä, koska nää ei oo kauheesti noita mielikuvitusnystyröitään pääseet treenailemaan, ja se voisi olla aika arvokasta. Lupaamme ja vannomme tässä samalla, ettemme koskaan enää pyydä tai vingu tässä blogissa tänne mitään tavaraa Suomesta.

Ettekö te piiskaa oppilaita? Ettekö edes vähän?

Lakko on nyt ohi ja voidaan siis aloitella työnteko. Tai sitten ei. Opetettavien aineidemme ympärillä on tanssittu kohta puolitoista viikkoa. Historia, englanti, uskonto ja tietokoneet ovat ne oppiaineet, jotka on heitetty pöydälle. Jos tarjoudumme opettamaan niitä aineita, joissa on opettajista pulaa, ja opiskelemaan tätä varten, kaikki pudistavat päätään ja toistelevat vain, että haluavat meidän olevan mahdollisimman comfortable. Luultavasti tulemme olemaan historian huonoimmat uskonnonopettajat tässä maassa, sillä nämä ihmiset toden totta tuntevat Raamattunsa. Kaksi kirkkohistorioitsijaa tuijotteli nolona nurkkiin kun tutustuimme oppimateriaaleihin Nyagokianin poikakoulun kirjastossa. Jokainen uusi kappale alkoi Raamatun jakeilla, summauksissa korostettiin sitä, että tästä opimme, että Jumala on suuri ja kaikkivoipa ja kaikki mitä jakeissa tapahtui on todistus suuresta suunnitelmasta. Ja Shem meille lupaili, että täällä on samanlainen uskonnonopetus kuin Suomessa... Emme ole myöskään pahemmin saaneet nauttia naisseurasta. Nyagokianin poikakoulussa, jonka tiluksilla asumme, on pelkästään miesopettajia, peräti kahdeksantoista kappaletta. Opetamme myös Nyasio Girls Secondary Schoolissa, jossa on tällä hetkellä viisi opettajaa, joista yksi on nainen, ja Nyamauro Mixed Secondary Schoolissa, jossa on onneksi kaksi naista. Nyasion yhteydessä on kuitenkin alakoulu, jonka opettajat ovat pääasiassa naisia. Ainoa kunnon naiskontaktimme on toistaiseksi ollut Stella, Nyagokianin sihteeri, joka on auttanut meidät alkuun uudessa kodissamme. Kämpillä pyörii myös aika paljon lapsia, tyttöjä ja poikia, mutta heidän kanssa nyt emme käy kovin syvällisiä keskusteluita aiheesta naiseus. Nyagokian on aiemmin ollut sekakoulu, jonka viimeiset tyttöoppilaat valmistuvat tänä vuonna, sitten Nyagokianista tulee kokonaan poikakoulu. Täällä sukupuolien segregointi on ihan paikallaan, sillä kuulemma kuusitoistavuotiaana ihmiset ovat seksuaalisesti aktiivisimmillaan (naiset tosin ovat sitä 40-50-vuotiaina, mutta täällä mennään miehen mukaan) ja tuolloin aloitetaan aviopuolison/puolisoiden etsiminen. Tämä tekee Nyasiosta merkittävän väylän naisille kohti koulutusta.

Ei liian pitkä, eikä liian lyhyt ylämäki

Olimme Tallan kanssa heti maanantaiaamuna virkeinä pihalla ja soittelemassa rehtoreille, että mihin kouluun mennään töihin ja milloin. Useiden soitettujen puheluiden ja sekaannusten jälkeen saimme selville, että käymme tutustumassa Nyasioon ja Nyamauroon ja sitten Chief vie meidät Kisii-kaupunkiin. Lähdimme siis kävelylle kirjastonhoitaja-Josephin ja matikkamaikka-Joashin (ei se ollutkaan Charles niinkuin viime tekstissä väitimme) sekä Nyasio Girls Secondary Schoolin rehtorin, jonka nimeä en pysty ääntämään enkä kirjoittamaan, kanssa. Miehet lupailivat, että Nyasio Girlsille olisi "not too short and not too long" matka. He jättivät kertomatta, että koko matka kuitenkin on suoraa ylämäkeä. Kun pääsimme viimein koululle me olimme Tallan kanssa naamat punaisena, mekot hiestä märkänä, puhuimme puuskuttaen ja koetimme kuoriutua kaikista yhtään ylimääräiseksi luokiteltavista vaatteista. Tyttökoulun reksi kulkee kepin kanssa, mutta oli huipulla ennen meitä ja puhui haukkomatta henkeään. Jospehilla ja Joashilla oli takit päällään.

Pedagoginen riemuvoitto

 Huipulle perustettu Nyasio Girls on vasta rakennettu. Tilat ovat hyvin yksinkertaiset. Lapsilla on pulpetit ja luokassa on liitutaulu, mutta emme ole ihan varmoja onko koulussa edes sähköjä. Toisessa rakennuksessa on alakoulun tilat. Täällä alakoulu kestää kahdeksan vuotta ja yläkoulu neljä vuotta, eli opetamme periaatteessa lukiolaisia. Nyasiossa on vasta yksi luokka-aste, sillä se on niin tuore koulu. Vuoden vaihteessa kun alkaa uusi lukuvuosi, tulee kouluun toinenkin luokka. Tapasimme maanantaina muutamia oppilaita, jotka olivat opiskelemassa valtakunnallisiin kokeisiin, vaikka opettajat eivät vielä olleet koululla. Oppilailla oli päällään koulu-univormut, jotka loivat aika suuren kontrastin luokkien karuun olemukseen. Tapasimme kollegoitamme, nuoria poikia jotka toimivat opettajina tyttökoulussa. Pojat olivat paistaneet meille munkit ja keittäneet teet. Juttelimme vaihteen vuoksi aiheesta Keniassa on 42 heimoa ja Suomessa on kylmä. Sen jälkeen pojat esittelivät meille ylpeinä "I'm a thief"-kyltin, jollainen ripustetaan sellaisen oppilaan kaulaan, joka on varastanut vaikka kynän joltakulta toveriltaan. Ei tarvitse sitten piiskata kepillä, eikös olekin hienoa. Siinä istuttiin Tallan kanssa teemukit kädessä ja tuijotettiin lattiaan. Lopulta saimme sanottua, että Suomessa oppilaisiin koskeminen on laitonta. Huoneeseen laskeutui syvä hiljaisuus. Viisi miestä tuijotti meitä epäuskoisena. Eikö edes vähän saa kepillä läimäyttää? Ei. Eikö edes vähän. Joo ei. Ja vaihdetaan aihetta.

Kevyt puna poskilla työmatkan jäljiltä

Seuraavaksi suuntasimme sekakoululle, Nyamaurolle. Matkaan lähti joka pellolta uusi saattaja ja pysähtelimme tasaisesti kättelemään lapsia ja vaimoja. Miehet kertoivat meille, että kuljemme koululle oikotietä. Pompittuamme neljäkymmentä minuuttia peltopläntiltä toiselle saavuimme viimein Nyamaurolle. Opettajat katsoivat meitä iloisena, nyt tiedätte missä tämä koulu on. Vastasimme, että me emme todellakaan tiedä missä tämä koulu on. Sitten kaikki nauroivat ja alkoivat osoittelemaan kukkuloille "näetkö tuo talo tuolla", "joojoo" me valehtelemme, "no siitä vain sinne ja tänne ja siellä on sen ja sen pelto ja siinä onkin Nyasio sitten vieressä, ymmärrätkö", hiljaisuutta. Rehellisesti, me emme löytäisi täällä minnekään. Majat näyttävät kaikki aivan samalta, täällä on joka puolella tuhat kukkulaa, peltoja, ihmisiä, vihreää. Nyamauron pihalla kuljeksii lehmiä, niinkuin Nyagokianinkin. Nyasiossa ruoho oli päässyt kasvamaan, kun lehmät ovat olleet lomilla. Nyamauroon myös hyvin yksinkertainen ja pieni koulu, jossa istuskeli oppilaita odottelemassa opettajia saapuvaksi. Oppilaat olivat iältään varmaan 15-20 ja tuijottelivat meitä ujoina kulmiensa alta. Tuntui oudolta jättää jo toinen luokallinen univormuissaan odottelevia oppilaita vain olemaan yksinään, odottamaan.

Luokkahuone Nyagokianissa

Maanantaina ei siis tapahtunut mitään työn suhteen. Nyagokianin rehtori lupaili, että tiistaina pitäisimme Nyasion ja Nyamauron rehtoreiden kanssa kokouksen ja sopisimme, että missä koulussa opetamme minäkin päivänä ja mitä ainetta. Olimme siis taas tiistaiaamuna kärppänä hereillä ja valmiina kello kahdeksalta Josephin ja Joaeshin ovella, kärttämässä, että joko mennään staff meetingiin. Menimme staff meetingin sijaan teelle keittiöön. Keittiöstä siirryimme opettajienhuoneeseen, jossa rehtori heilui yksinään. Hän sanoi ettei meillä ole mitään tapaamista muiden rehtoreiden kanssa tänään, mutta huomenna sitten. Tänään voimme vaikka tutustua muihin opettajiin. Sitten hän käskytti koululle jo saapuneet oppilaat siivoamaan opettajanhuoneen ja kertoi, että jos haluamme apua pyykkiemme kanssa voimme kyllä käskeä oppilaat pesemään vaatteemme. Aloimme kikattaa ajatukselle siitä, että pyytäisimme suomalaisia kasiluokkalaisia pyykkaamaan vaatteemme, ja kieltäydyimme kunniasta. Yksi oppilaista esitteli ohi mennessään oksista väsäämänsä harjan. Rehtori totesi, että kun resurssit ovat näin vähäiset, on improvisoitava.

  

Opettajia ja oppilaita valui koulualueelle pitkin päivää. Me istuimme ensimmäiset kaksi tuntia Tallan kanssa asennossa, valmiina perehdytykseen tai tuntisuunnitteluun. Opettajat pörräsivät ympärillämme haistellen tunnelmia ja kysellen Suomi-juttuja. Koulun molemmat swahiliopettajat innokkaasti toimimaan opettajinamme ja ottivat jopa pientä kyynärpääskabaa, että kumman palveluiden puoleen käännymme. Alkupörräyksen jälkeen miehet menivät opettajienhuoneeseen heittämään läppää ja lukemaan lehtiä. Me jäimme ulos istumaan ja odottamaan ja viihdyttämään milloin ketäkin herraa. Joash sanoi meille, että afrikkalaiset tykkäävät "waste time". Todettuaan tyytyväisenä oloonsa, että ajan tuhlaaminen vain on heidän juttunsa, hän palasi sanomalehtensä pariin. "We consider this working" kertoi Dalmas, koulun entinen oppilas, joka aloittaa yliopisto-opintonsa ensi vuonna (suomalaisen luterilaisen kirkon tarjoamalla stipedillä, ei paha) ja toimii tätä ennen apuopena ja esimerkkinä koulussaan. Ja ihana ihana Dalmas ansaitsee stipendinsä, vaikka täällä aikaa tuhlataankin. Kolmen tunnin odottelun jälkeen keskityimme Tallan kanssa ruskettamaan sääriämme (lopputulos oli tosin äärimmäisen palanut niska, heikko suoritus). Kaksi vanhempaa miesopettajaa aistivat kyllästymisemme ja veivät meidät kävelylle kylään. Erään perheen lapset veivät meidät tutustumaan anansapeltoihinsa ja saimme lahjaksi sata hedelmää, isoja ja pieniä. Tämän lisäksi meille hakattiin sokeriruokoa jota maistaessa aloimme molemmat kikattaa kun yllätyimme niin paljon siitä, että se todella maistui sokerille, minkä olisi ehkä voinut päätellä kasvin nimestä. Muutama tunti vierähti pelloilla ja hedelmien ihmeellisessä maailmassa, kun palasimme koululle oli lounas katettu opettajienhuoneeseen. Sitten yksi opettajista opetti meille kuinka ajetaan mopolla. Siinä se työpäivä sitten olikin.

Labra

Keskiviikkona emme edes yrittäneet olla valmiina aamusta. Nukuimme tyytyväisenä kahdeksaan asti, joka tuotti sen että Stella tuli kolkuttelemaan jo ovellemme, että olemmeko lainkaan heräämässä. Ottaen huomioon, että tässä maassa lähinnä odotellaan, niin nämä ihmiset tykkäävät herätä hyvin aikaisin. Naapurin pojat aloittavat vedellä läträämisen pihalla heti kuuden jälkeen.  Verkkaisesti söimme aamiaista ja joimme kahvimme ja tallustelimme koululle puoli kymmeneltä. Rehtori venaili meitä toimistonsa edessä ja sanoi etteivät muut rehtorit ole vielä saapuneet. Tässä maassa näyttää olevan mahdotonta myöhästyä. Hetken perästä saapui Nyasion rehtori, jonka nimi ei ollutkaan niin vaikea kun tuolla yllä uhosin, vaan ihan Charles Arasa, mutta kun sen huutaa afrikkalaisella aksentilla ääneen niin se kuulostaa hyvin pelottavalta. Saimme sovittua, että minä opetan kahtena päivänä Nyasiossa, kahtena Nyagokianissa ja yhtenä Nyamaurossa. Talla opettaa kahtena päivänä Nyasiossa, kahtena Nyamaurossa ja yhtenä Nyagokianissa. Rehtorit kyselivät meiltä huolestuneena, että onko kaksi tuntia päivässä liikaa töitä. Vastasimme hieman huvittuneina, että voimme venyä työskentelemään useammankin tunnin päivässä. Suurin huolenaihe luultavasti rehtoreilla oli työmatkamme, sillä täällä on aika ajoin hyvin mutaista ja silloin Nyasiolle kipuaminen saattaa olla suhteellisen turhauttava rupeama. Silti kahden tunnin työpäivä tuntuu hieman koomiselta ajatukselta. Nyamauronkin rehtori Henry saapui viimein paikalle muutaman tunnin odottelun jälkeen. Hän oli kuulemma yrittänyt ehtiä ajoissa meidän tapaamiseemme, mutta oli sitten jäänyt saattamaan joitakin vieraita jonnekin. Joimme teetä rehtoreiden kanssa ja kertasimme useaan otteeseen, että olemme teologian opiskelijoita, joten varmaan humanistiset aineet sopivat meille parhaiten. Nämä ihmiset uskovat kertauksen voimaan. Opetettavat aineemme käytiin läpi valehtelematta seitsemän kertaa. On pakko saada osa itselle ominaisesta tehokkuusajattelusta karistettua, niin että oppilaat eivät putoa kyydistä kun unohdamme kerrata ja kerrata.

Kouluohjelma ei anna ymmärtää, että täällä tuhlattaisiin aikaa

No viimein saatiin tunnit jaettua, eläköön! Kyselimme siis, että voimmeko mennä seuraamaan tunteja tai aloittaa suunnittelun. Reksit kertoivat, että kaikki oppilaat ja opettajat eivät ole vielä ilmoittautuneena edes, "we are not taking it seriously yet", rehtorit kertoivat hymyillen. He keräsivät Nyagokianin oppilaat pihalle tervehtimään heitä. Oppilaat seisoivat puolikaaressa ja vastasivat tunnollisesti tervehdyksiin. Rehtorit penäsivät heiltä hieman syyttävään sävyyn, että "are you happy" ja oppilaat vastasivat nöyränä "yes". Kun kaikki opettajat ja rehtorit oltiin saatu esiteltyä saimme Tallan kanssa esittäytyä. Itselleni tyypilliseen tapaan pidin hyvin huonon puheen, jossa sanoin melko moneen otteeseen "please, take advantage of us" . Kun rehtori kysyi ymmärsivätkö oppilaat mitä olin sanonut, vastasin etten edes minä ymmärtänyt mitä olin sanonut. Oppilaat nauroivat. Tuli hyvä mieli. Lapsia ja nuoria, niissä se tulevaisuus on ihan joka puolella maailmaa, erityisesti täällä. Emme malta odottaa, että pääsemme tutustumaan oppilaisiin kunnolla ja kuulemaan mitä he ajattelevat ja toivovat elämältä. Kävin esittäytymässä nopeasti Nyagokianin uskonnonopettajan kanssa tulevalle ryhmälleni täällä, ensimmäisen vuoden opiskelijoita. Siellä nekin pennut istuivat univormut päällä keskenään. Kysyin, että eikö heillä ole mitään ohjelmaa. Uskonnonopettaja vastasi, että nyt vaan rentoudutaan ja odotellaan, että kaikki oppilaat ja opettajat saadaan mestoille. Maassa maan tavalla tietenkin, mutta pieni tehokkuusajattelu voisi joskus olla paikallaan. Toisaalta emme tiedä kuinka kovaa täällä sitten tehdään töitä kun niiden aika viimein koittaa. Opettajat kaikista kepeistään ja kylteistään huolimatta välittävät lapsista ja nuorista aidosti ja oikeasti. Joashkin selitti, ettei hän oikeasti halua ketään lyödä, mutta "we africans need to be pushed" . Emme me ehkä Tallan kanssa nyt aivan allekirjoita tällaista ulkoista motivointia, mutta näemme ihan selvästi, etteivät keppejä heiluta pahat ja sadistiset ihmiset. Nyamauron rehtori reissaa ympäri paikkakuntaa etsimässä sponsoreita, jotka voisivat rakentaa kouluun lisäsiiven sähkökaapille, jotta koulussa voisi olla valot ja sähkö mikäli he joskus saavat tietokoneita. Käytimme pitkän pätkän myös siihen, että ihastelimme uusi vessarakennuksia joihin reksi oli saanut rahoituksen teeplantaaseilta. Nyasion yhteydessä toimii alakoulu ja kun kerroimme, että meillä on muutamia värikynäpakkauksia ja teroittimia heille, ei CHARLES ARASA meinannut saada naamaansa neutraaliksi enää ollenkaan. Nyagokianin väelle emme vielä edes uskaltaneet mainita, että Suomesta käsin on kyselty, että voisiko tänne lähettää jotain - kyniä, karttoja, vihkoja. Kaikissa kouluissa opettajat pitävät meidän tärkeimpänä tehtävänämme sitä että olemme esimerkkinä. Rohkaisemme tyttöjä ja poikia opiskelemaan ja kehittämään itseään. Toistaiseksi kaikki nuoret vain nauravat kun puhumme heille, mutta eiköhän tästä päästä tekemisen meininkiin ja ihmisenä kasvamiseen kiinni! 

Nyasion alakoululaisia

Nukkumaan siis kello kymmeneltä ja ylös venailemaan heti kuudelta. Rauhaa! Alma ja Talla

CRIBS

Taskulamppu ja veitsi nukkuvien neitojen turvana

Kuten jo mainittu asumuksemme on ehkä hieman raadollisempi kuin mihin olimme varautuneet, mutta kyllä täällä hengissä säilyy. Muutama ötökkä saattaa tosin pudota nukkuessa henkitorveen ja tämän pimeyden ja äänimaailman jälkeen emme enää koskaan pelkää mitään. Ensimmäisenä yönämme olimme niin vainoharhaisia ulkoa kuuluvista äänistä, että Talla hieman kyynelehti, nauhoitimme videokameralle viimeiset tervehdyksemme, soitimme keskellä yötä Chiefille, joka on oma poliisimme ja taskulampun turvin keittiöveitsen kanssa lähdimme ulko-ovelle uhmaamaan vaaraa, joka oli ulkona käyskennellyt lehmä ja tuulen pudottamat lehdet peltikatolla.

Tervetuloa siis meidän "kolme huonetta ja keittiö" asuntoomme. Tiilitalo, uloskäynti myös takapihalle, kaikilla pihamaillamme on lehmiä ja joskus sonnikin. Taloudessa on antenni. Sähköt toimivat kun toimivat. Keittiövarustus kuuluu hintaan. Katto viimeistelemätön. Ovet lukitaan sisältä ja ulkoa munalukolla. Roskat kerätään kasaan pihalle, odotetaan että eläimet käyvät syömässä biojätteen ja loput poltetaan kun siltä tuntuu tai annetaan tuulen viedä muiden huoleksi.

 Yksi huoneista on toistaiseksi vielä lukittu, joten emme tiedä mikä on toisen makuuhuoneen tila. Emme myöskään ole varmoja uskallammeko vielä hetkeen nukkua eri huoneissa. Muutenkin, toinen makuuhuone saatetaan päätökseen kuulemma huomenna, näin meille kerrottiin perjantaina. Huomenna on tässä taloudessa eniten käytössä ollut aikamääre, toistaiseksi kaikki on tapahtuva huomenna, mutta huomista ei ole vielä näkynyt.

Olohuone poikkeuksellisesti tyhjänä naapureista ja lapsista

Lähdetään liikkeelle olohuoneestamme, johon pääsee pääovestamme. Olohuoneessamme on sohva ja kaksi nojatuolia, sohvapöytä ja telkkarikin. Riippuen antennista ja televisiojohdostamme, joka on tällä hetkellä katki, mutta kuulemma korjataan huomenna, voi telkkaria katsoa. Olohuoneeseen tunnelmaa luo usein värisevä kattolamppumme. Ikkunat aukeavat kahteen suuntaan ja ikkunaraudat toimivat sateella pyykkinaruna.

Tunnelmalliset hyttysverkot ja remonttiromantiikkaa

Makuuhuoneessamme on kaksi sänkyä ja ostamamme hyttysverkot. Juuri muuta huoneessa ei ole. Rakenteilla näyttää olevan jonkinlainen komero, joka kuulemma rakennetaan loppuun huomenna. Vaatteemme tungimme muutamiin muovisiin laatikoihin, joita kävimme hankkimassa. Ikkunaverhonnaulat palvelevat  takinnauloina. Kattovalo toimii ja meillä on huoneessamme myös pistorasia, joten ehkä hommaamme jatkojohdon ja yölampun jonain päivänä. Sitä ennen vetelemme otsalampuissamme iltalukemisemme.

Kiitti renkaasta

Vessa + kylpyhuone on minimalistinen. Sieltä löytyy vessanpönttö ilman kantta ja suihku joka ei toimi. Peseydymme siis hanasta, josta vettä tulee ihan hyvällä paineella ja käytämme ämpäreitä. Suomalaisen ulkosaunan tunnelmissa siis vedellään, meillä vain ei ole sitä kuumaa vettä blandattavaksi kylmään. Hana myös uusittiin ihan vasta, sillä entinen hana räjähti käsiimme kesken peseytymisen. Vettä suihkusi kohti kattoa, joten lienee hyvä, ettei täällä ole kattopaneeleita kasteltavaksi. Hana jäi kouraamme ja yritimme säätää vettä ämpäreillä ulos, ettemme aiheuttaisi vesivahinkoa. Soitimme rehtorille joka soitti yövahdille joka saapui paikalle kirveen kanssa hilpeässä hiprakassa. Yövahti koetti paikata tilanteen laittamalla rikkinäisen hanan päälle muovipussin. Yllättäen tämä ei toiminut, mutta hurraa kyläyhteisö! Alle puolessa tunnissa asunnossamme oli yövahdin lisäksi toinen humalainen, mutta hilpeä kaveri, jolla oli saha, sekä yövahdin veli, joka ei ollut humalassa, mutta sattui olemaan putkimies. Kaikki kolme miestä ahtautuivat vessaamme ja puuhailivat sillä hetken, ottivat koko hanan irti, lähtivät karavaanina pois ja saapuivat hetken päästä uuden hanan kanssa. Joten nyt meillä on tuliterä hana ja suihkukin kuulemma korjataan huomenna. Mikäli vessa lakkaa toimimasta on takapihallamme käynti ulkohuussiin, joka on edellä mainittuakin minimalistisempi - kolme koppia, kolme reikää maassa.

Huomaa hot pot!

Keittiöstämme löytyy hana ja tiskiallas. Sen lisäksi keittiössämme on matala pöytä ja jonkinlaisia rautaisia pyttyjä, joilla kuulemma voimme tehdä ruokaa. Emme ole koskaan käyttäneet moisia pyttyjä, jonkinlainen grillaustunnelma niihin liittynee, koska hiilestä on ollut nyt puhetta. Saimme käyttöömme myös jättikokoisen trangian, jolla pärjäämme ihan mukavasti. Olemme joka aamu hakeneet aamumaidot lehmästä (emme tosin ole vielä itse päässeet lypsämään, mutta kuulemma saamme kokeilla sitä huomenna)  ja sitten ylikeittäneet ne kaasukeittimellämme. Keittiön vieressä on myös takalta näyttävä tulisija, mutta emme tiedä vielä voiko sitä käyttää asunnon lämmittämiseen. Ja kyllä, yöt täällä ovat kylmiä ja täällä sadekausi näkyy ja kuuluu.

Kodistamme löytyy myös monia tarpeellisia tarvikkeita. Yhtenä niistä silitysrauta. Olemme myös päässeet nyrkkipyykkauksen makuun. Voi olla että kun pääsemme työnteon makuun (kuulemma huomenna), niin olemme nyrkkipyykkien, avokadojen pudotteluiden, kyykkismiskokkaamisen, ylämäkeen käveltävän kolmen kilometrin työmatkamme (toisin vain muutaman kerran viikossa kipuamme tuon koulun luo) ja opettamisen jälkeen aika kuitteja ja pian emme kerkeä kaivata nopeaa nettiä ja toimivaa antennipiuhaa. Meillä on myös "heater", rautamöllykkä, jonka upotetaan kannuun ja laitetaan johdosta seinään kiinni. Näin siis kun haluamme teetä. Maito- ja lehmäkuvio onkin jo selvennetty tuossa yllä. Jengin, ja nyt myös meidän, aamu- ja iltapalana täällä toimii täysmaitoon keitetty tee jossa on noin viisi lusikallista sokeria per kuppi. Saimme tosin synninpäästön ja meidän ei kuulemma tarvitse juoda seitsemään kuppia tuota sokerilientä päivässä. Meillä on myös muutama taskulamppu ja lyhty sähkökatkoksia varten.

Eva tuli moikkaamaan

Asumme opettajien asuntolan vieressä, meidän asuntomme on ollut rehtorin käytössä, mutta saimme sen nyt meille kahdelle. Muun muassa kirjatonhoitaja- Jospeh, sekä Charles, joka on yksi kymmenestä matikkamaikoista, ovat naapureitamme. Opettajien asuntolat on rajattu koulunpihasta pensasaidalla. Koulun alueella on ympärivuorokautinen vartiointi ja maailman suloisimmat talonmies ja portinvartijat. No,  olemme varmaan alueen päheimmässä kämpässä, mutta en tiedä asuuko kukaan Suomessa tällaisissa oloissa. Tiedämme tämän olevan väliaikaista, vaikka kyläläiset toivovat meidän jäävän tänne ikuisuudeksi, ja tieto väliaikaisuudesta saa tämän olemaan tällainen kasvunpaikka, karaistumista. Kun purimme tavaroitamme muovilaatikoihin, tasaisin aikavälein aloimme nauraa aivan hervottomina, koska sen verran absurdilta tuntuu, että tämä on nyt minun kotini, tähän minä nyt sitten asetun olemaan.

Meillä ei ole peiliä. Seuraavan puoli vuotta elämme niin että meillä on vain käsipeilit käytössämme. Kuten sanottu, täältä palaa puolen vuoden päästä hyvin erilaiset Alma ja Talla.

Kotoisin tunnelmin, Alma ja Talla

RED CARPET WELCOMING!

Shem varoitteli meitä viime viikolla torstai-iltana että lähdemme kylään aikaisin perjantaiaamuna. Tämä tarkoitti luonnollisesti sitä, että lähdimme kohti kyläämme kello yksitoista. Pysähdyimme matkalla ostamaan meille safaricomin mokkulan, jolla voimme pyrkiä saamaan kontaktia ulkomaailmaan (kuten nyt huomaamme, tätä kontaktia on jouduttu hakemaan jo jonkin aikaa).

Puoli kahdentoista aikaan perjantaina saavuimme Nyamira North Districtin hallintoalueelle. Tapasimme alueen DEO:n (district education office) ja kylässämme sijaitsevien yhdeksän ala-asteen ja kolmen yläasteen rehtorit. Viimeisten päivien teemana on ollut erottua joukosta, ei ainoastaan sen takia, että olemme erivärisiä kuin muut vaan myös sen takia, että olemme aina jatkuvasti ainoat naiset huoneessa. Rehtorit esittelivät laveasanaisesti toisensa ja kiittelivät ja teitittelivät meitä kaikkia kilpaa ja sanat "you are most welcome" toistuivat useaan otteeseen. Noin neljänkymmenenviiden minuutin kiittelyiden ja tervetulotoivotteluiden jälkeen tämä ensimmäinen kokoontuminen päättyi. Tutustuimme nopeasti Nyamiraan, joka on lähin kaupunkia muistuttava keskittymä kylästämme. Sieltä löytyy tsekkiläisten ylläpitämä sairaala-alue ja myös supermarket. Ikonge on lähin keskittymä kylästämme, sieltä voimme hankkia hedelmiä ja ostaa lisää puheaikaa liittymiimme, mutta peruskauppatavaroita emme sieltä saa. Nyamrista matkaan lähti myös meidän oma henkilökohtainen poliisimme, herra Chief. 

Nyamirasta lähdimme liikkeelle kohti kyläämme. Emme olleet varautuneet siihen kuinka kovasti meitä olikaan odotettu tuleviksi. Koko matkan kyläämme, joka sijaitsee kukkuloilla, edellämme ajoi pitkä letka boda-bodia, eli mopokuskeja. "This is our red carpet welcoming" Shem kertoi meille. Perässämme tuli matutu johon kaikki kaksitoista rehtoria olivat ahtautuneet. Kyläämme johtavalle hiekkatielle oli kerääntynyt ihmisiä, jotka joko katsoivat meitä totisina tai 

vilkuttivat innoissaan, muzungua olemme kuulleet tänään huudettavan ennätysmäärän. Kun automme kaartoi poikakoulun pihaan odotti meitä portin pielessä lauma naisia jotka lauloivat ja tanssivat. Meille molemmille tulvahtivat kyyneleet silmiin. Tiesimme, että meitä oli odotettu tulevaksi, mutta suomalaisina emme olleet varautuneet siihen kuin ylitsepursuvasti ihmiset näyttivät meille ilonsa. Kun nousimme autosta ympärillämme muodostui näkymätön kehä jota kukaan ei uskaltanut rikkoa hetkeen. Naiset jatkoivat lauluaan ja tanssiaan, mutta eivät uskaltaneet tulla lähellemme, emmekä me tienneet mikä olisi soveliainta käytöstä. Joten siinä sitä sitten tuijoteltiin toisiamme ihmeissämme. Lopulta kylän vanhimmat tulivat kättelemään meitä ja se laukaisi tilanteen. Loputon määrä käsiä ja halauksia ja "karibu, welcome" huudahduksia. Chief otti lopulta meidät hallintaansa kahden assistenttinsa kanssa ja kävelimme koulun saliin kolmen vartijan saattelemana. Salissa istuimme lavalle kaikkien rehtoreiden ja vartijoiden ja joidenkin random poliitikkojen sekä kyläkomitean kanssa. Salissa istui oppilaita, opettajia, vanhempia, boda-bodakuskeja, kyläläisiä, lapsia ja kaikkea tältä väliltä. Tilaisuus aloitettiin rukoukselle, jollaiseen se myös lopetettiin kolme ja puoli tuntia myöhemmin. Kun saimme käsiimme käsiohjelman tajusimme, että ohjelma alkoi vaivaiset kolme ja puoli tuntia myöhässä. Laulavat naiset olivat odottaneet meitä portilla kello kymmenestä ja me saavuimme paikalle puoli kahdelta. Tämä hieman hävetti meitä, vaikkemme varsinaisesti asialle mitään olisi mahtaneet, mutta paikallisia se ei näyttänyt vaivaavan. African time ei selvästi vielä aukea meille. (Tämä on nyt se hetki kun uhosin Suomessa, että tässä blogissa sitten hämmästelen sitä miten aikakäsitys on niin erilainen Afrikassa.) Kolme ja puoli tuntia puheita seurasi siis rukouksesta. Suurin osa niistä oli pelkästään kisiinkielellä, osa oli osittain englanniksi. Puheiden sisältö aiheutti meille melkoisesti paineita. Meidän toivotaan kahdestaan saavan aikaan sellainen muutos lapsissa ja nuorissa, että heidän suorituksensa paranevat ja he eivät jätä koulua kesken. Yhdessä puheessa toivottiin että useammat kylän lapsista pääsisivät lääkikseen. Yksi poliitikoista oli innoissaan siitä, että me nostamme kylän koulutuksen kansainväliselle tasolle. Me katselimme Tallan kanssa toisiamme ja ympärillemme. Luokissa ei ole kaikille oppilaille edes pulpetteja. Ei tietokoneen tietokonetta. Sähköä vaihtelevasti. Kansainvälinen taso saattaa jäädä teorian tasolle, mutta yritämme kaikkemme tietenkin. Myöhemmin hieman paineita helpotti se kun kuulimme, että vain 45% kylän ihmisistä osaa lukea ja kirjoittaa.

Meille on koko Keniassa olomme ajan uhottu, että WE ARE HAVNG A BIG FUNCTION FOR YOU. Mutta emme me olleet oikein osanneet varautua tähän tilanteeseen mitenkään. Ensinnäkin, nämä ihmiset rakastavat puheita. He pitävät niitä syvällä paneutumisella ja hartaasti ja joka puheen alussa he muistavat erikseen huomioida jokaisen huoneessa olija, "Principals, headmasters, DEO, our visitors, parents, students, it is my great pleasure to tell our visitors you are most welcome...". Se että vaalit lähestyvät ei myöskään varsinaisesti ainakaan vähentänyt puheiden määrää tai pituutta. Puheet kulkivat melko samaa rataansa ensimmäiset kaksi tuntia samaa rataa, viimeisen tunnin puheista emme tiedä, sillä ne olivat puhtaasti poliittisia ja kokonaan kisiiksi. Sen pätkän istuimme lavalla janoissamme ja vessahädässä ymmärtämättä mitään. Mutta tilaisuus oli ihana. En usko, että olen koskaan ollut niin tervetullut mihinkään kuin tähän kylään. Kylän naiset esittivät puheiden lomassa perinteisen laulun, jossa kutsuttiin ihmisiä nimeltä tanssimaan heidän kanssaan. He kutsuivat vuorotellen kaikki rehtorit, vartijat/poliisit, Shemin ja lopulta meidät. Kun menimme jammailemaan naisten luokse hurrasi koko sali hulluna riemusta. Ja kun kaikki kolmetoista rehtoria olivat saaneet sanansa sanottua, pääsimme Tallan kanssa esittäytymään. Kyläläiset hihkuivat, nauroivat ja kiljuivat meidän kisii-nimillemme, Kwamboka ja Moraa. Kun aloitin puheeni sanomalla swahiliksi "terve vanhemmat ja oppilaat" sain raikuvimmat aplodit mitä olen koskaan osakseni saanut. Tapahtuman aikana aina kun puhujat kiittelivät meitä nostivat kyläläiset kätensä ilmaan ja heiluttivat kämmeniään ja naiset huusivat (kaikki on nähnyt joskus jonkun dokkarin missä on kädet ilmassa ja sitten huudetaan silleen jajajjajajajajajajja), mikä on merkki arvostuksesta ja ilosta. Suomalaisina olemme tottuneet siihen, että tällaiset tilaisuudet istutaan hiljaa paikallaan läpi. Täällä ihmiset menivät ja tulivat ja ennen kaikkea, kännykät olivat jatkuvasti jossain roolissa. Jonkun puheen aikana Chiefin puhelin soitti Kulkuset kulkuset soittoääntään useita minuutteja putkeen. Lavalla kanssamme istuneet ihmiset myös puhuivat puhelimiinsa täysin suvereenisti samalla kun joku piti puhetta. Mietimme jossain vaiheessa, että lähtisimmekö vain suosiolla vessaan samalla tavalla kuin muut lavalla olleet lähtivät kalppimaan milloin minnekin. Tiedämme kuitenkin, että se olisi pysäyttänyt koko tilaisuuden, emmekä halunneet olla epäkohteliaita (suomalainen kirous).  Kun tilaisuus loppui, odotti meitä ovella massiivinen ihmistulppa. Vanhuksia, lapsia ja aikuisia kädet ojossa tulossa kättelemään meitä, lapsia kiertelemässä epäluuloisena, mutta uteliaana ympärillämme. Naiset olivat valmistaneet meille ruokaa, jonka söimme opettajien ja rehtoreiden ja kylän vanhimpien kanssa tiedeluokassa.

Kun olimme saaneet syötyä viisi rehtoria lähti saatille esittelemään meille meidän uuden kotimme, josta kerromme joskus hieman tarkemmin. Asuntomme on vielä remontin alla ja täytyy myöntää, että köyhyys löi kasvoille ensimmäisen kerran toden teolla kun astuimme uuteen kotiimme ja tajusimme, että tulemme asumaan siinä seuraavat kuusi kuukautta. Asuntomme on hyvin korkeatasoinen verrattuna kyläläistemme asuntoihin, joten emme halua valittaa. Mutta koimme pienen shokin jos vertaamme sitä mihin tahansa majoitukseen Suomessa tai missä olemme yöpyneet täällä Keniassa. Kuuden kuukauden päästä täältä palavat hyvin erilaiset Alma ja Talla, kuin jotka lähtivät Suomesta viikko sitten. Myös nähtyämme kyläläisten riemun ajattelen ehkä ensimmäistä kertaa sitä mikä arvo tällä harjoittelulla ja vapaaehtoistyöllä on. En halua nostaa itseäni nyt tässä kenenkään yläpuolelle. Olen vastannut aiemmin kysyttäessä, että miksi lähden tänne tekemään tätä työtä, että minulle tuli tämä mahdollisuus, juuri nyt mikään ei sido minua Suomeen, haluan tehdä tämän itselleni, olen aina haaveillut joskus tekeväni töitä ja asuvani Afrikassa, pelastan tässä sivussa itseni. Minä, minä, minä, minä, MINÄ. Nyt näin kuinka paljon meihin luotetaan, kuinka paljon meihin on ladattu toivoa. Rehtorit ja random-poliitikot, sekä Shemin kyläkomitean jäsenet kannustivat puheissaan vanhempia motivoimaan lapsiaan käymään koulua, kannustamaan lapsiaan, että he pyrkisivät mahdollisimman pitkälle koulutuksessaan. Nyt puhumme siis siitä, että lapset kouluttautuisivat ammattiin, ei siis välttämättä korkeakouluopinnoista. Että lapset jaksaisivat käydä koulua niin pitkään, että oppivat lukemaan ja puhumaan englantia, joka on maan virallinen kieli kuitenkin. Meillä nähdään olevan tässä motivoinnissa avainasema, me olemme uusi tekijä, muuttuja. Ennen kuin olen pitänyt ensimmäistäkään oppituntia, ennen kuin olen kunnolla edes kävellyt kylässämme, haluaisin jo sanoa, että minä olen täällä tekemässä tätä työtä, koska tämä on työtä jolla on tarkoitus. Minä haluan tuoda tänne muutoksen mukanani, edes pienen.

Emme aloita työtämme vieläkään (voimakas startti tähän muutoksen tuomiseen), sillä kollegamme ovat yhä lakossa. Kyselimme mitä he tarkalleen vaativat. Opettajat taistelevat palkka-asioista, kuten tiesimmekin. He ovat saaneet viimeisimmän palkankorotuksen vuonna 1997, jota ennen he lakkoilivat. Siitä alkaen heille on lupailtu palkankorotusta, mutta sitä ei ole näkynyt. Nyt he ovat olleet lakossa kolme viikkoa ja lakko jatkuu maanlaajuisena. Palkka, jota opettajat nyt saavat liikkuu ilmeisesti 1300-5000 Kenian shillingin välillä. Toisin sanoen opettajien palkka liikkuu 13-50 euron välillä. Vaatimus olisi saada 5500kSh kuussa palkkaa, 55 euroa. On siis ilmeisen selvää, että lakkoilemme kollegoidemme kanssa. Tietenkin elämäkin on halvempaa täällä paikallisille, mutta kyllä 55 euroa on todella vähän rahaa. Täällä lähes kaikilla on perhe ja lapsia ja lasten koulunkäynti maksaa perheille. Opettajat ovat myös maksaneet koulutuksestaan. Nyt meillä on myös aikaa tutustua koulukirjoihin ja paikkoihin rauhassa. TOIM.HUOM. Lakko loppui sunnuntai-iltana ja koulut alkanevat keskiviikkona normaalisti. Joten pääsemmekin työn makuun ja asuinalueellemme on alkanut saapua opettajia, joihin olemme tutustuneet. Joten pian päästään tositoimiin!

 Olemme myös ajatelleet, että voisimme perustaa jonkinlaisen naisten kerhon. Naiset olivat innoissaan kun kuulivat, että me haluamme oppia kokkaamaa paikallisia ruokia ja lypsämään lehmiä (joita kuljeksii muun muassa meidän takapihallamme). Koska suurin osa naisista, äideistä, ei puhu englantia opimme siinä sivussa kenties swahilia ja kisiitä. Muutenkin kaipaamme naisseuraa. Naiset täällä ovat elinvoimaisia ja kauniita, voimakkaita.

Juhlien jälkeen lähdimme vielä yöksi Kerichoon, Shem halusi tarjota meille lasilliset viiniä ja kylästä ainoa alkoholituote jota on tarjolla lienee kotipolttoinen, jos sitäkään. Autoon survaisi Shemin ja meidän lisäksemme herra Chief, sekä Shemin veli ja kuski. Etupenkeillä oli siis kolme suurehkoa afrikkalaismiestä ja takapenkillä me neitoset sekä Shem. Lähdimme ajamaan luonnollisestikin ihan täysiä eteenpäin, koska ei ole mitään rajoituksia missään, eikä se haittaa että on säkkipimeää. Iknogessa meidät pysäytti poliisi joka toivotti meille mukavaa illanjatkoa ja heitti femmat etupenkin jengille. Tästä muutaman metrin päässä törmäsimme lampaaseen. "Memorable moments" totesi Shem ja nukahti. 

Rakkautta! Kyläläiset, Kwamboka ja Moraa