Rikas, rakas, KÖYHÄ, varas

Nyt en aio valittaa siitä, että meiltä pyydetään raha jatkuvasti. Tyylilleni uskollisena aion kuitenkin valittaa, ja toki valitan rahasta. Tällä kertaa valitan köyhyydestä.

Käytiin Nairobissa vähän paremmalla asuinalueella

 Mitä tulee mieleen Afrikasta? Sota, sairaudet, köyhyys. Ja köyhäähän täällä on. Kun tulimme tänne melkein kaikki näytti köyhältä. Ja kun kaikki näyttää köyhältä, se herättää levottomuutta ja turvattomuutta. En ole köyhä, en siis kuulu tänne, koska en kuulu tänne saatan olla vaarassa. Nyt näemme missä ei enää olekaan köyhää. Meidän mittarimme sen suhteen mikä on köyhää ja mikä ei, on muuttunut myös. Kotimme, jonka raadollisuus yllätti meidät ja sai meidät miettimään pystymmekö asumaan koko tönössä, tuntuu nykyään ennen kaikkea kodilta, eikä se tunnu sisäkatottomuudesta ja hiiristä huolimatta lainkaan raadolliselta tai kamalalta. Se asunto, jossa ensimmäisenä yönä itkimme pelosta veitsi kourassa, kun tuuli kolisutti peltikattoa, on kukkulamme hienoin kämppä. Ja nyt mekin sen tiedämme ja tunnemme.

Vaikken ole köyhä, enkä rikas, olen nähnyt jotain molemmista ääripäistä, mutta ne ovat minulle vieraita aina vain. En ymmärrä köyhyyttä, en pysty todella eläytymään siihen, mitä olisi olla köyhä. Vaikka elän keskellä köyhyyttä, mutta kun en ole köyhä. Samalla rikkaat ihmiset ja rikkaus saavat minut hermostumaan.

Kun meiltä kysytään onko meillä Suomessa samanlaista köyhyyttä kuin Keniassa, on minun vastattava totuudenmukaisesti, että ei ole, vaikka haluaisin täkäläisten ymmärtävän, että ei Suomessa pelkästään rahassa pyöritä ja on meilläkin köyhyyttä. Mutta ei meillä ole Suomessa tällaista köyhyyttä. Suomi on kaukana, jos meillä olisi Suomessa tällaista köyhyyttä, ei meillä olisi enää lainkaan köyhiä ihmisiä, sillä he olisivat kaikki paleltuneet kuoliaaksi. Silloin kun olimme vastaikää saapuneet tänne, kiersi sosiaalisessa mediassa linkki juttuun, joka kertoi siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa. Juttu oli hyvin mielenkiintoinen ja hienosti kirjoitettu. Olen miettinyt sitä useasti täällä. Ja sitä, mitä köyhyys on ja miten erilaista se on eri paikoissa.

Miten se on samanlaista? Kun on köyhä, kaikki pyörii rahan ympärillä. Rahalla on suuri rooli silloin kun sitä ei ole. Kokoajan on laskettava ja punnittava vaihtoehtoja. Toisekseen, kuten jutussa siitä, millaista on olla köyhä Suomessa, niin täällä myös, köyhyys on vapauttavaa. Köyhänä on vapaa monista haluista. Huomaan sanovani täälläkin, että "sitten kun mulla on ne jenkkibuutsit, niin sitten olen onnellinen, sitten en tarvitse enää mitään". Sehän on sitten valhe. Ja tiedän sen itsekin. Mutta minulla on varaa haluta.

Minä henkilökohtaisesti en ymmärrä rahaa, eikä raha kauheasti kiinnosta minua. Täällä joudun puhumaan rahasta ja ylipäätään olemaan tekemisissä rahan kanssa jatkuvasti. Se turhauttaa ja ahdistaa minua. Älkäämme ymmärtäkö väärin. Tykkään kyllä rahasta ja tykkään käyttää rahaa. Minulla on paljon vaatteita ja juon mielelläni skumppaa ja syön sushia. Matkustelen ja teen heräteostoksia. Mutta en ole koskaan mennyt töihin VAIN saadakseni palkkaa, hyvää palkkaa. Minulle on tärkeää, että minulla on työpaikka, tykkään tehdä töitä. Toki tykkään myös palkkapäivistä. Tykkään myös maksaa veroja, ja saada veronpalautuksia. Stressaan kyllä rahasta, jos siitä on pulaa tai sitä joutuu todella miettimään kokoajan. Ja olen niitä nuivia ihmisiä (tai olin ennen viime kesää), joilla on tilillä aina se satanen, jos tulee hätätilanne. Raha on päivittäinen asia, väline, en pääse sitä pakoon, mutta se ei juuri kiinnosta minua itsessään.

Kiinnostuksenpuutteesta huolimatta en ole siis immuuni rahalle. Sillä on rooli elämässäni, eikä minun ajatusmaailmani veny niin pitkälle, että osaisin kuvitella maailman, jossa rahaa ei olisi. Mutta en vai ymmärrä, en käsitä, yhtään mitään rahasta. En miten se toimii kun sitä on paljon, miljoonia ja miljardeja, mihin se menee ja mistä se tulee, mitä sillä tehdään ja miksi. En ymmärrä sen valtaa, enkä ymmärrä sitä miten se tekee ihmisen sokeaksi. Kuten tekisi varmaan minutkin, jos minulla olisi paljon rahaa.

Meidän hyvinvointihoodsit ja portti, mut ei ees Westlandsista

 Tässä ollessamme Nairobissa kävimme hakemassa mamma Kaharalle sängyn hänen uuteen Nairobin kotiinsa. Sänkyä haettaessa sahasimme autolla edes takaisin Nairobin rikkaita alueita, Westlandsia erityisesti (reilukerho jonne aikoinaan oli pääsy kielletty mustilta). Aitoja, piikkilankaa, varashälyttimiä, valvontakameroita, vartijoita.  Minua alkoi ärsyttää. Seisoin marmorilattialla ja katsoin televisiota, suurta laajaa televisiota ja sängynvälittäjä puhui kuiskaillen brittiaksentilla höystettyä englantia, kosketusnäyttöpuhelintaan näpläillen. Miljoonia ihmisiä slummissa. Ihan tuossa noin, vieressä. Olimme samana päivänä matkustaneet monta tuntia täydessä bussissa kylästämme Nairobiin. Matka kesti kyllä saman verran kaikkiaan kuin lentomme Suomesta Keniaan, ja jälleen tuntui, että olisimme tulleet toiselta planeetalta, toisesta todellisuudesta, vaikka olimme saman maan sisällä. Samalla siinä tiivistyi se, mitä kenialaiset sanovat aina. "Synnyt köyhänä, kuolet köyhänä." Rikkaat ja köyhät ovat valovuosien päässä toisistaan. Ugandassa meille kerrottiin, että suurin luokka Ugandassa on keskiluokka. Keniassa se on häviävän pieni, Ugandan esittelijämme Massipäällikkö sanoi olevansa keskiluokkaa, mutta tienaa kyllä aikamoisia summia ansaitakseen moisen tittelin. Keskiluokka täällä on varakas Euroopassa, joten oikeaa keskiluokkaa, perusmeiningillä pärjäävää, on vaikea löytää. Suurin ihmisryhmä ovat köyhät, luonnollisestikin.  Ja sitten pyöritään taas rikkaassa päädyssä. Johtuen ehkä tästä asetelmasta, Ugandassa ei näyttänyt niin köyhältä kuin osassa Keniaa. Emme tietenkään reissanneet vielä niin paljoa Ugandassa, kuin olemme täällä Keniassa kulkeneet, mutta päällimmäinen kuva oli, että köyhyys ei iske kasvoille samalla tavalla. Tämä siitäkin huolimatta, että Kenian kansantaloustuote on suurempi kuin Ugandan, Ruandan ja Tansanian yhdistettynä. Länsimaissa voimme hieman ummistaa silmämme köyhyydeltä, se on kamalaa, joo, mutta se on muualla. Köyhyydestä kuullaan, mutta rikkaudesta ei olla valmiita luopumaan. Öljyt, kahvit, ihmisoikeudet on mukavampi pitää itsellä. Westlandsissa, tuossa pienessä länsimaiden heijastuksessa on aitiopaikka katsomaan silmiin rujoa, jokapäiväistä köyhyyttä. Silti oma marmorilattia on niin mukavan viileä helteellä, että verhot tulee kuin huomaamatta vedettyä kiinni. Kuulostaako tutulta?

Nairobi herättää kummallisia tunteita. Nairobissa saa kävellä kadulla rauhassa, ei ole ihan niin jännää, että olemme valkoisia. On supermarketteja ja elokuvateattereita, saa meksikolaista ruokaa, kaikki puhuvat englantia, eivät vain äidinkieltään. Täällä on helpompi toimia, sillä täällä toimintamallit ovat melko samanlaiset kuin meillä Suomessa. Kaupasta löytää tuttuja tuotteita, esimerkiksi Floraa ja Strepsilsejä. Mutta täällä saa kokoajan kuumotella milloin jotain ikävää tapahtuu. Kävimme viikonloppuna baarissa ja kun yöllä sitten halusimme lähteä kohden kotia taksilla, portsari pyöri puoli tuntia estäen meitä menemästä milloin minkäkin kuskin kyytiin, koska he olivat huijareita ja vaarallisia. Lopulta yhden seurueemme jäsenen piti tulla samalla taksikyydillä, ettei meille tehdä matkalla pahaa. Mikä rentouttava päätös illalle.

Sisäinen Robin Hoodin sanoo, että ikävää tapahtuu, koska tuloerot, korruptio, luokkayhteiskunta ja vääryys. Tekisi mieli jakaa rahat Westlandsista tuohon slummiin, vaikka se ei nyt tätä köyhyyttä ratkaisisikaan. Samalla syyllisyys painaa. Nairobissa minä nukun porttien takana ja portilla on vartija. Ovia on kaksi ja molemmat ovat lukossa. Jos saisinkin kaikki Westlandsin rahat käsiini, en uskalla mennä koko slummiin. Robin Hoodin urani katkeaa siis jo ennen kuin alkaakaan, en ole mikään Robin Hood, olen pahisten puolella.

Nairobissa olemme kultaisessa häkissä ja siksi en pystyisi Nairobissa asumaan pitkään. Bussia opettelemme nyt käyttämään, mutta jälleen, pimeän tultua kaikkialla on vaarallista. Alle kilometrin matkan leffateatterilta kotiin tulisi taittaa ilta kahdeksalta taksilla, KOSKA VAARALLISTA VÄKIVALTAA VARKAUS MURHA VALKOINEN JA MUSTA. Kävimme tutustumassa lähighettoon muutaman kaverin kanssa. Vain pienen bussimatkan päästä hieman ylemmän luokanalueelta, jossa on sekä mustia, että valkoisia, päädyimme alueelle, missä meitä tuijotettiin jälleen suu auki, silmät täynnä sitä samaa hämmästystä kuin kylämme lapsilla. Olimme väärässä lokerossa siellä, ei meidän pitäisi olla siellä, ei siellä ole... meitä, mitä se sitten pitääkään sisällään.

Kylässämme me osaamme liikkua omin neuvoin, ilman pelkoa. Emme joudu maksamaan turvallisuudesta. Saamme enemmän huomiota kuin muut kyläläiset, mutta loppupeleissä olemme jo kyläläisiä, samanvertaisia. Ei ole pyssyjä ja lukittuja ovia joka puolella. Vartijatkin ovat huvittavia, hieman viinaan meneviä ukkeleita, jotka vetävät kalastajahattu ja saappaat jalassa kirves kourassa ympäri pihaa huudellen meille sekavia sekakielisiä huudahduksia ja tervehdyksiä. Nairobissa iso hattu törröttää vartijan pään päällä, housuissa on prässit ja kädessä pamppu. Pelon ilmapiiri on valloillaan ja joka puolella tuntuu vain turvattomalta. Eikä se Nairobbery lempinimi tyhjästä nousekaan. Kun olin tulossa tänne ensimmäistä kertaa minua varoiteltiin "siellä ihmishenki ei maksa mitään". Kun joku tulee ryöstämään, niin anna kaikki. Jokainen summa, iso tai pieni, on riittävä motivaatio väkivaltaan, tappamiseen. Kuulostaa ylilyövältä, raa'alta, epäinhimilliseltä. Kuulostaa, koska en ymmärrä köyhyyttä. Koska minulle raha on vain rahaa.

Ghettopoikia, kauheen kilttei, paitsi toinen oli kyllä humalassa

Ensimmäisellä kerralla kun oli Keniassa, katselin Mombasan rannoilla kukoistavaa seksiturismia kokien suurta vastenmielisyyttä eurooppalaisia miehiä kohtaan. Ja samalla en voinut olla ihmettelemättä paikallisten hiljaista, ja joskus ihan äänekästäkin, hyväksyntää. Tuolloin yövyimme äärimmäisen kristillisessä hotellissa, ei saanut juoda, ei polttaa, jos nukkui miehen kanssa samassa huoneessa penättiin avioliittostatusta. Samat henkilökunnan jäsenet, jotka katsoivat hieman paheksuen minua farkkushortseissani, juoksivat iloiten kättelemään vanhaa läskiä valkoista miestä, joka marssi paikalle kainalossaan kuvankaunis alle kaksikymppinen kenialaistyttö. Koetin tuijottaa miehen vaikeaksi, mutta sainkin osakseni pahan katseen tytöltä. Tuolloin tajusin ensimmäisen kerran, että kaikilla ihmisillä ei ole varaa rakastaa. Tämä tosiasia on vain terävöitynyt sinä aikana jonka olen ollut täällä. Jos minulla on silmäpeliä jonkun kanssa, joudun aina punnitsemaan tämän tausta-ajatuksia. Raha ja rakkaus kulkevat elämässäni käsi kädessä tällä hetkellä. Ihmissuhteeni määräytyvät aikalailla sen mukaan olenko valmis elämään sen faktan kanssa, että toinen ihminen ehkä ei halua minusta mitään muuta kuin rahaa. Mutta enpä ole silti vielä lahjoittanut kaikkia rahojani Pelastakaa Kissat yhdistykselle, vaikka raha ei minua muka kiinnostakaan ja haluaisin vain rakastaa koko maailman ehjäksi. Rakkaus on hyvinvointia, rakkaus on etuoikeus.

Kuten tuolla aiemmin kirjoitin, ja kuten se nainen kirjoitti jutussaan siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa, ei köyhyys ole yksinkertaisesti paha asia. Suomessa köyhyyteen liittyy häpeää, se loukkaa ylpeyttä, EI TARTTE AUTTAA. Täällä tilanne ei ole samanlainen, koska esimerkiksi kylässämme, kaikki ovat enemmän tai vähemmän köyhiä. Köyhyys yhdistää. Lopulta aina sitä rahaa tuntuu jostain löytyvän, silloin kun sitä on pakko löytyä. Pyytäminen ei ole häpeällistä pyytäjälle (tämäkin fakta tiedostettuna, se käy rassaavaksi ja ärsyttäväksi). Ja köyhyys ei ole suorassa yhteydessä onnettomuuteen.  Ennen kuin tulimme Nairobiin ja matkasimme Ugandaan, emme olleet kertaakaan kunnolla ymmärtäneet kuinka köyhää kylässämme on, vaikka olemme eläneet siellä kuukausia. Tässä yhtenä iltana täällä Nairobissa venkoilimme, että mitä tehdään, on tylsää, vaikka meillä oli kaikki ne asiat joista olemme kylässä iltaisin haaveilleet. Oli sähköä, DVD-kaupalla sarjoja, jääkaappi ja hella - ja me olimme pirun levottomia. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen, ihminen joka kirjoittaa siitä, miten onnellisia köyhät ovat. Luin ennen tätä matkaa varmaan viisi kirjaa, joissa kaikissa jossain vaiheessa joku länsimaalainen hämmästeli köyhien kykyä olla onnellisia, VAIKKA he ovat köyhiä. Se onkin kadehdittavaa. En ole koskaan kohdannut samanlaista kiitollisuutta, oli sitten kyseessä iso tai pieni asia. Innostuminen, nauraminen, pettyminen, hämmentyminen, kaikki, tapahtuu sydämestä. Köyhyys kuulostaa tuomiolta, elämän pilaamiselta, onnettomuudelta. Mutta ei köyhyys vie elämistä pois. Köyhyys on opettanut minulle rauhoittumista, chillaamista, ihan vain olemista itseni kanssa, köyhyys on opettanut minulle onnellisuutta. Olen oppinut ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Olen oppinut TYYTYMÄÄN, joka on aina ollut kirosana korvaani.

Oikeassa elämässäni, mikä ja missä se sitten onkaan, en ole köyhä, enkä ole rikas. Joskus, kun lopetan tämän haahuilemiseni elämässäni, tulen olemaan varmaan keskiluokkainen. Olemme oppineet elämään hyvin yksinkertaista elämää täällä. Maito tulee lehmästä ja ruoka pellolta. Naapurimme innostui kun puhuimme suihkusta ja kertoi kerran olleensa suihkussa, josta tuli lämmintä vettä ja olisi halunnut jäädä suihkuttelemaan loppuiäkseen, niin ihanaa se oli, kuvitelkaa nyt, lämmintä vettä. Me peseydymme lantraamalla vettä ämpäreillä. Kotonamme on kylän ainoa sisävessa. Kuljemme pelloilla, käymme markkinoilla ostamassa länsimaista lähetettyjä käytettyjä vaatteita. Kun nauroimme McDonalds kauluspaidalle ja koko McDonaldsille, valehteli yksi kaverimme hieman nolona meille, että "joo, olen mä kuullut hänestä". Kun koulussa lounaalla on lihaa, kuljeksivat nälkäiset ruokailijat ympyrässä padan äärellä, etteivät jää osingotta. Hiirten tappaminen tallaamalla on arkipäivää. Koko kylässä on kolme autoa. Ja vaikka kylämme onkin köyhä, emme ole edes kohdanneet sitä köyhyyttä, jota esiintyy kuivilla alueilla. Sitä köyhyyttä, kun ei ole peltoa, jolta saada ruokaa, eikä kaivoa, josta saada juotavaa.

Prestigessä on myös ilmainen WLAN

Tavallaan olen Suomessa aika köyhä. Minulla ei ole mitään omaisuutta. Eikä minulla ole takaporttia, jos ryssin raha-asiani, vanhempani varmasti paijaavat ja pitävät kädestä, mutta ei heilläkään ole rahaa. Paikalliset täällä ovatkin kovin huolissaan, kun minulla ei ole omaa peltoa Suomessa, että kuinka ruokin itseni jatkossa. Minulla on velkaa. En tiedä milloin valmistun. Minulla on useita työpaikkoja, joista ainakin osaan saan toivottavasti palata kun tulen takaisin, mutta en tienaa tuhottomasti. Rahaa tulee ja se menee. Täällä Afrikassa olen nuoruusvuosien (go figure) säästöillä, vuokravakuulla ja opintolainalla. En kuitenkaan koe olevani köyhä, Suomessakaan. Täällä taas olen rikas, mutta en koe olevani rikaskaan (vaikka join tässä taannoin skumppaa jossa oli oikeaa kultaa). Minun varattomassakin arjessani on asioita, jotka ovat täysin pois monien täällä kohtaamieni ihmisten elämästä. Kun tulimme kylästämme Nairobiin varasimme Tallan kanssa itsellemme aikaa muutaman tunnin ja menimme Nakumatt Prestigeen, joka on oman elämänsä Sokos Nairobissa. Siellä pyörimme haistelemassa hajuvesiä ja hivelemässä shampoopulloja, tuijottamassa juustohyllyä. Pläräilimme kirjoja ja suunnittelimme huonekaluosastolla sisustusta olemattomaan asuntoomme. Olimme kuin pahaisetkin Stockan turkismummot. Ja se oli ihanaa. Prestigessä on ihanaa. Siellä on luksusta. Kyllä minä Suomessa käyn Sokoksella, palkkapäivänä ja palkattomana päivänä, eikä se ole ihmeellistä. Täällä jo Nakumatt Prestige on rajanvetäjä rikkaan ja köyhän välille, koska siinä välillä ei ole mitään.

Alma ja Talla

Nairobissa tikkaritkin ovat isompia

UGANDA: A Love Story

Rakastumista ja rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi. Joten kerromme nyt rakkaustarinan, rakkaudesta maahan ja kaupunkiin.

Joululomamme on vaatimattomat kuusi viikkoa. Teimme lomamme alkupäässä suuren virheen ja jäimme pyynnöstä vielä yhdeksi viikoksi kyläämme. Se oli kamalaa, järisyttävän tylsää. Yhtenä päivänä ITKIN kun minulla oli niin tylsää. Siis ihan istuin alas, painoin pään käsiini ja aloin itkeä, koska minulla oli niin loppumattoman tylsää. Tylsistymisen ohella jouduimme mitä suurimmaksi iloksemme osallistumaan alakoulun Prayers Day tilaisuuksiin, joissa keskimääräinen pituus oli viisi tuntia, toimitus huutorukoiluna mikrofoniin ja teemana vessahätä, nälkä ja suuren luokan kyrsiintyminen.

Viikon väsyttävän tylsistymisen jälkeen kukaan ei enää keksinyt mitään juhlallisuutta, johon meidän tulisi vielä osallistua, saimme luvan poistua kylästämme. Pakkasimme ja siivosimme hiljaisessa vimmassa, asettelimme rotanmyrkyt ovensuihin ja sidoimme matkalaukkumme bodabodan (moottoripyöriä, jotka täällä näyttelevät julkisen liikenteen virkaa) kyytiin. Takana kuusi viikko kyläelämää, ei edes vierailua Nairobiin tai lähikaupunkeihin. Sellainen ei kannata, ei todellakaan.

Ostimme kolmentoista, eli kuudentoista, tunnin bussimatkalle hyvin kattavat, mutta vähemmän ravitsevat, eväät ja olihan se Lonely Planetkin repussa, mutta ei meillä mitään sen kummempaa suunnitelmaa ollut. Saadaanpahan viisumit uusittua rajalla, siinä oli varmaan meidän suurin motiivimme koko matkalle. Olimme ehtineet jo vaipua tasaiseen väsyneeseen ärsyyntyneisyyden tunteeseen, pieneen vihamielisyyteen. Katselimme kanssamatkustavien nunnien kanssa sateenkaarta ja kommentoimme sitä hieman väkinäisesti. Ensimmäisen kymmenen tunnin ajan torkahtelimme ja söimme, välttelimme katsekontaktia nunniin ja muihin matkustajiin, söimme ja torkahtelimme.  

Tämä sateenkaari tuli vastaan tosin vasta Murchison Fallseilla eikä paikalla ollut silloin nunn

Kävelimme rajan yli, haimme leimamme ja viisumimme, vaihdoimme rahaa. Kävelimme ehkä noin sata metriä, ja tuossa sadassa metrissä jokin muuttui. Kaikesta huomasi, ettemme olleet enää Keniassa. Ihmiset kulkivat fillarilla, naiset matkustivat bodabodan kyydissä jalat vienosti yhdessä toisella puolella satulaa, lehmillä oli erilaiset sarvet, vaatteet olivat meidän silmäämme kauniimpia, ihmiset myivät eri hedelmiä ja illan laskeuduttua joka puodista näkyi kynttilän valo, jotka nekin näyttivät erilaiselta, kuin ne valot joita olemme Keniassa nähneet. Ennen kuin olimme nähneet koko Ugandaa kunnolla valoisaan aikaan, saati sitten Kampalaa, totesimme että nyt on hyvä paikka, täällä on nyt hyvä olla.

Majoittauduimme Kampalassa mini-Euroopassa, hostellissa, jossa paikallisten mukaan kaikki valkoiset asustavat. No sinnehän me siis sovimme. Kylässä vietetyn ajan jälkeen emme oikein tienneet miten päin olla kaikkien valkoisten kanssa aluksi. Yleisesti ottaenhan mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin tavata muita suomalaisia ulkomailla ja alkaa kaveeraamaan, koska HEI ME OLLAAN SUOMALAISIA. Heti ensimmäisenä päivänä tapasimme kaksi ihanaa suomalaista poikaa, jotka olivat olleet Kampalassa jo pidempään. Aikalailla koko Afrikassa olomme ajan olemme Tallan kanssa olleet toistemme ainoat keskustelukumppanit. Ainoat, joista olemme voineet tietää, että toinen ymmärtää mitä toinen sanoo ja tarkoittaa. Meinasimme pyörtyä ilosta kun tajusimme, että voimme käydä keskustelua ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä me tulemme ja millaista Afrikassa on olla kun tulee jostain muualta. Se oli niin ilahduttavaa, ettei se ollut enää ärsyttävää kaveerata suomalaisten kanssa (pojista emme mene tietenkään vannomaan) ja olimme aina vain ilahtuneempia, kun hostelli tarjoili meille vielä kolmannenkin suomalaisen nuoren neitokaisen muodossa.

Koska mini-Euroopan suomalaisedustus oli näin kova, päätimme että lähdemme viettämään SUOMI-ILTAA (mikä ei onneksi ole lainkaan ärsyttävää). Nappasimme kaksi bodabodaa, toisen kyydissä matkasimme minä ja Talla ja toisella neitonen ja poikanen. Suuntanamme oli etiopialainen ravintola, mutta kunnon reissaajinahan me luonnollisesti emme kysyneet ravintolan nimeä, osoitetta tai uusien ystäviemme puhelinnumeroita. Kuskit hukkasivat toisensa ja seuraavaksi meidän bodabodamme seisoi rakennuksen edessä, jossa luki SAUNA. Pienen jankkauksen jälkeen kuski myönsi, ettei kyseessä tosiaan ole etiopialainen ravintola. Hän ajoi meidät hieman edemmäs ja pudotti kyydistä vakuutellen, että tämä on oikea paikka. Seisoimme sitten kenialaisen ravintolan edessä ja katselimme loittonevan moottoripyörän takavaloja. Tämä oli hieman traagista. Olimmehan juuri lähteneet pois Keniasta ja viimeinen asia jota kaipasimme Keniasta oli kenialainen ruoka (strong without ugali!). Koska meillä ei ollut alkeellisintakaan tietoa missä päin Kampalaa olimme, paitsi että kuulemma olimme "Kampalan Kalliossa", eikä meillä ollut karttaa, toisin ei myöskään sitä osoitetta, koetimme kaivella hostellin numeroa, jotta olisimme kukaties voineet saada hukattujen toveriemme yhteystiedot. Mietimme myös siinä pimeällä kadulla, että nyt ei äiti olisi ylpeä. Ennen kuin pääsimme soittelemaan kaksi kenialaista poimivat meidät kadulta hortoilemasta ja pohtimasta, että pitäisiköhän nyt hätääntyä ja kuollaankohan me kohta. Kenialaiset opiskelijat saattoivat meidät etiopialaiseen ravintolaan. Ei sielläkään mitään suomalaisia ollut. Soitin sekavan puhelun hostellin respaan, jonka jälkeen totesimme, ettei tässä mikään auta. Tilasimme siis lisää viiniä ja katselimme toisiamme hysteerisesti hihitellen romanttisessa kynttilänvalossa. Kohtalonamme Tallan kanssa näyttäisi olevan lopulta aina vain, missä vain, istua kahdestaan kynttilän valossa ja odottaa ruokaa.

Siitä se rakastuminen sitten alkoi. Pienessä huppelissa, maha täynnä ruokaa, joka kevyesti parasta mitä olemme täällä ollessamme syöneet, istuimme bodabodan kyydissä viilettäen öisen, meille täysin tuntemattoman, kaupungin katuja. Pieni punaviinipöhnä, lämmin tuuli, liian lujaa ajava kuski ja Kampalan joka puolelle nousevat kukkulat, jotka loistivat valoista ja tulista. Naama vääntyi virneeseen. Tietäen kuinka kornilta kuulostin, sanoin ja ihan todella tarkoitin mitä sanoin, "ONPA IHANAA OLLA ELOSSA". Talla huusi tuuleen, joo, ajattelin ihan samaa, mutta en kehdannut sanoa ääneen, kun on niin kliseistä. Kun tulimme hostellille portinvartija sanoi, että hostelli on jo suljettu, tulkaa huomenna uudestaan. Änkytimme hieman hätääntyneinä, että kun me ollaan kyllä ihan maksettu jo huoneesta. Vartija virnisti "It was a joke". Tuijotimme Tallan kanssa vartijaa hämillämme. Hah! "Humor in Africa! It has been a while! Gotta love Uganda!" (Kylämme virallinen vitsailija on niittänyt mainetta huumorimiehenä, koska hänellä on facebook-kuvassa toinen silmä kiinni. Huumoria! Naurua!) Nauroimme portinsuulla melkein kaksikerroin ja tämä meteli myös laannutti hukatun suomalaispojan sydämessä sykkineen kauhun, että olemmeko enää lainkaan hengissä.

SÄ ET OLE SURULLINEN JA VITTUUNTUNUT Talla sanoi minulle kun katsoin itseäni pelistä ja totesin, etten ole niin kamalan näköinen, kuin mitä kenialaisten ja erityisesti kyläläistemme jatkuvasta vähemmän mairittelevasta kommentoinnista olisi voinut päätellä. Kylässämme on paljon hyvää ja oppilaamme ovat mahtavia. Mutta kuusi viikkoa oli liian pitkä aika ilman hengähdystaukoa. Kuusi viikkoa oli tehnyt minusta surullisen ja vittuuntuneen tylsyyttä, yksinäisyyttä ja ikävää itkeskelevän kyllästyneen mytyn. Emme ole saaneet poistua koulunalueelta seitsemän jälkeen illalla ja oppilaatkin lähtivät asumaan takaisin koteihinsa jo aikaa sitten, joten olemme olleet ihan yksin. Suurin osa ihmiskontakteistamme ei ymmärrä puhettamme, varsinkaan jos olisi ihan oikeasti jotain asiaa. Joten loppumetreillä, sitä on ollut vain kyllästynyt, surullinen ja vittuuntunut.

Olimme kuin kaksi eläintä, jota on pidetty häkissä. Kun meidät oli päästänyt kerran irti, emme edes kerinneet nukkumaan tai väsymään. Elämänjanopistokissa ja onnen aaltojen pyyhkiessä yli emme malttaneet pysähtyä. RAPPIOVIIKKO! Kolmen kuukauden sisäsiistin kyläelämän jälkeen se oli sitten sokka irti BOOM SHAKALAKA. Mini-Euroopassamme saimme kertoa kyläkokemuksistamme, hiirenjahtaamisesta ja rautapyttykokkaamisesta, lehmistä ovensuussa ja kännisistä yövartijoista, ihmisille, jotka työskentelevät myös Afrikassa ja ymmärtävät miksi joskus ottaa päähän (jätteidenlajittelu kun ei ole se ensimmäinen asia joka kaivertaa). Saimme tilata viiniä tai bisseä milloin halusimme, ilman, että siitä puhutaan kylillä tai kuiskutellaan työpaikalla, joskus Nairobissakin asti. Kävimme keskusteluita, jotka etenivät, joissa meidät haastettiin, jouduimme perustelemaan ja joissa opimme uutta. Heitimme läppää. Nauroimme omille ja vähän myös muiden jutuille. Saimme itse opetella liikkumaan kaupungilla ja tinkimään bodabodasta. Kävelimme kadulla ilman jatkuvaa mzungu-huutelua, tuijottamista, rahan pyytämistä ja kädessä roikkumista. Joimme kahvia, oikeaa kahvia, ei pikakahvia, oikeaa kahvia. Ostimme chiliä. Flirttailimme. Söimme snägäriltä ROLEXin, eli oman elämänsä rullakebabin- tomaattia, kaalia, sipulia ja kananmunaa chapattiin käärittynä. Ostimme mitä ihanimpia mekkoja maailman parhaalta marketilta. Kävimme paikallisten kanssa ja jonkun random bisnesmiehen piikkiin paikallisessa diskoteekissa, jonka asiakaskunta koostui lähinnä miehistä ja huorista. (Isä hengitä, raflan vartija kulki perässämme pamppu kädessään hätistellen kaikki epäilyttävät ukkelit pois.)

Loppuviikosta matkustimme ihan luvattoman kamalalla bussilla Guluun tapaamaan Massipäällikköä, kenialaista toveriamme, joka työskentelee kehitysyhteistyöntekijänä ja olemme tavanneet yhteisten tuttujen kautta aikaisemminkin muutamia kertoja. Massipäällikkö ei ole oikeasti mitenkään sairaanloisen rikas, mutta varakas ja sitäkin vieraanvaraisempi. Gulussa meitä odotti huikea hotellihuone ja illallinen keskustelukykyisten, ystävällisten ja fiksujen ihmisten kanssa. Nämä ihanat ihmiset kuskasivat meidät seuraavana päivänä Niilille katsomaan virtahepoja ja krokotiileja sekä Murchison Fallseja. Istuimme veneen kannella siemaillen Nile-oluitamme (Niiliä Niilillä - sata valokuvaa ja laitettiin sanoiksikin varmuuden vuoksi kaikkien paikalla olleitten toimesta, ei vähiten meidän NILE ON THE NILE) ja olimme vain yksinkertaisen onnellisia. Aamulla heräsimme leijonan karjuntaan ja kävimme kastumassa putoukset ylhäältä käsin. Kunnon vasemmistoprinsessana en luonnollisestikaan maksanut mistään mitään, eikä maksanut Tallakaan. Olimme tulleet Ugandaan ihan takki auki. Kun olimme ottaneet Massipäällikköön yhteyttä, ajattelimme, että hän vie meidät kahville ja kertoo missä kannattaa käydä Kampalassa, emme että hän passaa meitä ympäri Ugandaa ja Niiliä kolme päivää. Mutta mikäs siinä. Maittoi.

Kun palasimme Niililtä ja putouksilta Kampalaan päin istuin jeepissä niiden ihanien ihmisten keskellä, joista olin saanut ystäviä. Ystäviä, ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä asioita, joita tekee kavereiden kanssa. Nauraa, heittää läppää, juttelee, on hiljaa, viettää aikaa, jonka olkaa vasten nukkuu. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olemme saapuneet Afrikkaan, saimme uusia ystäviä. Katselin auton ikkunasta apinoita ja ajattelin kuinka pitkästä aikaa tuntuu ihan aidosti siltä, että voisin rakastua ja minuun voisi rakastua. Tietäen kuinka kornilta se(kin) kuulosti, kirjoitin matkapäiväkirjaani MINÄ USKON TAAS RAKKAUTEEN. Sen jälkeen useiden tuntien ajan ajattelin kuinka ihanaa olisi seurustella Seth Rogenin kanssa. Palasimme mini-Eurooppaan ja vietimme vielä muutaman rakkaudentäyteisen päivän Kampalassa, koettaen keksiä hyvää tekosyytä miksi jäädä vielä pidemmäksi aikaa.

Rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi, mutta ei ole helppoa kuvailla myöskään matkalla olemista sanoin, ja siitähän tämä rakkaustarina kumpuaa, matkalla olemisesta, vapaudesta. Olen sanonut olevani pakoputkessa. Pakoilen kaikkea. Pakoilen epäonnistumisia Suomessa, aikuisuutta, yksinäisyyttä, pysähtymistä, valmistumista, heittäytymistä ja uusia epäonnistumisia, elämään hukkumista. En pidä tällaista pakoilua mitenkään kauhean kestävänä polkuna. Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, en ole mikään travellaaja, koko ilmiö suorastaan hieman ellottaa minua - pyöräillään Bulevardia rintakehä kaarella ekologisesta jalanjäljestä mölisten ja sitten lennetään Aasiassa ristiin rastiin, koska se on vaan niin halpaa. Tekopyhäähän tämä ellotukseni on, koska ihan samaa jengiähän minä olen, reppu selässä Afrikassa. Joka tapauksessa, ellotti tai ei, olen ollut keväästä alkaen liikkeellä, pakomatkalla. Suomessa, Euroopassa ja nyt täällä. Matkalla ja paossa, tietämättä edes missä näiden kahden ero on.  Pakeneminen ei ole mitenkään positiivinen termi. Pakenemiseen liittyy vältteleminen ja kyvyttömyys kohdata oma elämänsä. Joten miksi olen laittanut näin kovin negatiivisen termin tämän kaiken päälle? Olen kuitenkin täällä parempi. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan (vaikka olenkin kenialaisten mielestä ilmeisen lihava ja epäviehättävä). Täällä teen asioita, joita Suomessa vain aion tehdä. Kirjoitan, siivoan, elän hetkessä, uskallan nauttia, kysellä, katsella ja olla mieltä asioista.

Olen luonnoltani hyvin vastuuntuntoinen. En ole aina kaikkein tehokkain, mutta kannan herkästi vastuuta, tai ainakin huonoa omatuntoa, ja hätäännyn vastuusta ja odotuksista. Kylässämme meihin kohdistuu paljon odotuksia. Kyvyttömyys niiden täyttämiseen oli varmaan suurin syy surullisuuteeni ja vittuuntumiseeni. Olen kyvytön vastaamaan kaikkiin odotuksiin, sen lisäksi ole kyvytön selittämään, minkä takia olen kyvytön vastaamaan odotuksiin, koska sitä mitä puhun, harvoin kuunnellaan tai ymmärretään. Suomessa taas olen ehkä lopulta itse se ainoa, joka on minulle odotuksia ladannut, mutta jokaisen kohdalla olen onneksi sitten epäonnistunut. (Katso erityisesti kohdat: ei valmistunut nuorena, ei naimisissa, ei lapsia, ei kauneusihanteiden mukainen) Noiden epäonnistumisten summana olen nyt täällä. Ja olen täällä Afrikassa vapaa ainakin niistä Suomen odotuksista, jotka olen itselleni luonut. Mikä on hyvä, kun en niihin näytä yltävän ainakaan kaavailemallani aikataululla. Ja Ugandassa olin vapaa Nyagokianin kylän luomasta odotuksista. Olin vapaa ja aloin ymmärtämään kaikkia reppureissaajia paremmin. Yllättäen, olen niin onnellinen, että tuntuu siltä kuin järki lähtisi. Mutta lopulta, yhtä kaikki, loputonta arkea tai loputonta matkaa, varmaan jokainen hukkuu jossain määrin elämäänsä.

Viimeisenä aamuna Kampalassa jouduimme ihan itkua pidättämään. Keniaan, takaisin Keniaan. Pois Ugandasta, kauniiden ihmisten, hymyjen, värin, musiikin, tuoksujen, makujen ja hedelmien keskeltä, pois vapaudesta. Massipäällikön kyydillä matkustimme sitten sydämet syrjällämme ja ranteemme UGANDA-käsikoruihin verhottuna (vain pikkuletit, rumpu kainalossa ja paljaat jalat puuttuvat) Malabaan. Saavuimme rajalle illan pimentyessä. Massipäällikkö heitti meidät ja matkatavaramme bodabodien kyytiin. Heti kaasutusten aikana hukkasin Massipäällikön ja Tallan, ja kielipuolikuskini viiletti täysiä Kenian puolelle taakseen katsomatta. Talla yritti kysellä maahantulotoimistolla, että missä se Alma on. Hän sai kuulla, että ei mitään hätää, se meni jo Keniaan, mutta palaa varmaan pian takaisin. Massipäällikkö lähti sitten etsimään minua ja Talla vielä varmisteli, että lupaa nyt, että tulet takaisin Alman kanssa. Massipäällikkö kieltäytyi tekemästä moista lupausta ja lähti sitten kävelykeppi tanassa omalla bodabodallaan metsästämään minua. Jotta tilanteeseen olisi saatu hieman vaarantuntua ja ahdistumista, ei yksikään puhelimistani toiminut. Siinä sitten kuljin syvemmälle yöhön, reppuni oli täynnä rahaa ja passi painoi rintaliiveissä ikävästi, ja ahdisti sitä rintaa hieman muutenkin ja koetin mölistä kuskille, että turn, stop, stop, turn, TURN AROUND, TURN AROUND, turn! STOP. Siinä hikoilutti, tähänkö loppuu elämäni paras viikko, tähänkö loppuu elämäni noin kaiken kaikkiaan. Kävin mielessäni kidnappaukset, seksiorjuuden ja muut mukavat skenaariot ja halusin vain lähettää kotiin viestin MÄ RAKASTAN TEITÄ. Oltuani maassa laittomasti viiden minuutin ajan, kuski itsekin totesi, että ei löydä tovereitani tästä suunnasta, eikä myöskään myynyt minua seksiorjaksi. Kumpainenkin nöyränä köröttelimme takaisin Ugandan puolelle hakemaan leimat ja viisumit. Massipäälikkö majoitti meidät vielä yhdeksi yöksi johonkin kristittyjen megalukaalihotelliin, jossa söimme keskellä yötä kalaa huonepalvelusta.

Joten nyt olemme virallisesti ja laillisesti Keniassa. Matkalla nousi jo pieni angsti, ei, me ei haluta mennä sinne takasin, se on tyhmä maa. Mutta ei se ole Kenian vika, että olemme täällä töissä, emmekä lomalla, matkalla, paossa, rappioviikolla. Tunnemme jo Kenian ärsyttäviä puolia, Voimme sanoa että "Aina täällä Keniassa..." ja kerätä ärsyyntymistä jostain pikkuasiasta. Meidän kuherruskuumme on ollut ohi jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme hehkuttaneet Kampalaa ja Ugandaa ja heiluttaneet käskikorukäsiämme, olemme saaneet kilpailuvietin nousemaan ja meidät kuulemma kohta esitellään Nairobille niinkuin ei oltaisi koskaan esitelty! Tosiasiassa ei täällä ole paha olla, mutta huomaamme haaveilevamme omasta talosta Kampalassa, jonka pihalla kasvatamme chiliä. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta, haaveilemme ja hymyilemme typerinä. Olemmehan rakastuneita.

Terveisiä pakoputkesta, Alma ja Talla

Oodi ystävyydelle

"On ikävä". Se on se viesti, joka kulkee tällä hetkellä meidän ja perheidemme sekä ystäviemme välillä. On ihan kamala ikävä. Aluksi tuntui siltä, että Suomessa meitä kaivataan enemmän, kuin me ehdimme täällä kaipaamaan. Onhan täällä kaikki uutta, joka päivä kohtaamme uuden hedelmän tai vihanneksen, opimme uuden sanan, teemme töitä uudessa paikassa, tutustumme uusiin ihmisiin. Mutta nyt, kolmen kuukauden jälkeen, kun täällä oppilaat ovat jo lähteneet joululomille ja olemme työn ja loman välissä, kulutamme aikaa hiljaisella koululla, meillä on ikävä. Ihan kamala ikävä.

Jälleen, kuvan pojat eivät liity merirosvoihin

"Almaan mä luotan, Almaan mä luotan sataprosenttisesti" leikkasi Talla mukaan keskusteluun muutama päivä sitten. Kommentti meni hieman ohi aiheen, joka oli Somalia, muslimit, kristityt, väkivalta ja ennakkoluulot. Yhtä kaikki, siinä on yhdessä toteamuksessa ystävyyden kulmakivi, luottamus. Meillä  on täällä Tallan kanssa toisemme, mutta muuten emme ole vielä saaneet kauheasti ystäviä. Seuraa meillä kyllä riittää. Kaikki osaavat nimemme, tai ainakin jonkun version niistä, kuljemme kylillä vilkutellen ja heimokielisiä tervehdyksiä huikkaillen, meitä kutsutaan jatkuvasti kylään huutorukoilemaan, istumaan ja syömään. Emme ole koskaan olleet näin tervetulleita minnekään. Saamme paljon lahjoja, hedelmiä ja kanoja. Olemme noin miljoonassa kummallisesti rajatussa valokuvassa poseeraamassa ihmisten kanssa, joiden nimiä emme tiedä. Kaikki kertovat rakastavansa meitä. Kaikki ovat kauhean kiitollisia siitä, että olemme täällä. Kaikki haluavat, ettemme koskaan lähtisi pois. Mutta ystäviä meillä ei silti juurikaan ole. Ja suurin syy tähän on luottamus, ja ennen kaikkea sen puute. Ensimmäinen ohje, jonka sain, kun tulin Afrikkaan oli ÄLÄ LUOTA KENEENKÄÄN. Se on väsyttävää, kun ei voi luottaa keneenkään. Ja vielä väsyttävämpää on se, että usein on syytä todella olla luottamatta. Minä olen hyvin luottavainen ihminen nimittäin, minä uskon kun jotain sanotaan. Lukiossa uskoin, että yhden kaverin auton radio oli syttynyt tuleen, koska se oli ottanut viestiä vastaan MIRiltä ja autojen radiot eivät kestä sellaista määrää viestiä avaruudesta. Ihan vakavissani puhuin asiasta vielä eteenpäinkin, "ajatella ihan oli savua tullut". Talla sanoikin, että isoin ongelmani on, että viimeiseen asti haluan uskoa hyvää ihmisistä.

Täällä, kylässämme, ystävystyminen ja luottamussuhteen rakentaminen on vaikeaa johtuen muutamista asioista. Ensimmäinen on jälleen kerran raha. Kyseenalaistamme kaikkien tarkoitusperät kokoajan, sillä niin monen hymyn ja tervehdyksen takana on ollut taka-ajatus. Olemme joskus tarpeettoman tylyjä ja epäluuloisia. Olemme myös statussymboli. Ihmiset haluavat tulla nähdyiksi seurassamme, eikä sellainen näyttäytyminen ole pyyteetöntä. Luottamusta nakertaa myös se, että asiat eivät juuri koskaan onnistu sovitusti. On vaikea rakentaa luottamusta, jos sitä luottamusta ei koskaan ansaita. Täällä lupaillaan ja järjestellään, puhutaan naama vakavana puhelimeen ja nyökkäillään, kyllä kyllä, ehdottomast, we will meet EXACTLY at two. Harvoin mitään tapahtuu kuitenkaan, lupaukset jäävät roikkumaan ja sanat menettävät merkityksensä.

Meillä on myös ongelma sen kanssa, että emme tiedä ymmärtääkö täällä kovinkaan moni meitä. On vaikeaa ystävystyä jonkun kanssa, joka ei tajua mitä puhun, johtui tämä ymmärtämättömyys sitten kielimuurista, kulttuurieroista, erilaisista huumorintajuista tai keskustelutapojen erilaisuudesta. Itse kun voisin hämmentää teetä tuntitolkulla ja reflektoida sitä, että miltä nyt tuntuu, kun täällä taas keskustelukumppani saattaa yllättäen alkaa huutamaan puhelimeen SEMA SEMA ja lähteä kävelemään kesken kaiken.

Fredin maailman siistein skidi

Vaikka täällä ystävyyssuhteiden sitominen onkin vaikeaa, se ei ole tietenkään mahdotonta. Me emme ole myöskään mitään piknikkejä persoonina, joten onkin turha odottaa, että koko kylä haluaisi voittaa luottamuksemme puolelleen. Koemme myös iloisia yllätyksiä ihmisten suhteen. Kaksi kollegaamme veivät meidät lupaustensa mukaisesti Kisumuun käymään museossa, veneretkeilemään Lake Victorialle (tai toinen vei, toinen jäi pelkäämään rantaan) ja katsomaan virtahepoja järven peittävien vesihyasinttien alla, syömään kalaa ja tutustumaan kaupunkiin. Emmekä joutuneet edes tappelemaan raha-asioista. Olimme tämän retken toteutumisesta (lienee nyt pikkumaista sanoa, että tarkoitus oli lähteä Kisumuun lauantaina, me menimme sinne seuraavan viikon torstaina) niin yllättyneitä ja ilahtuneita, että puhuimme siitä kolme päivää. Nyamaurossa taas opettajat tulivat siihen tulokseen, että kaipaamme nollausta, ja vararehtori Fred vei meidät ulos koulujen loppumisen  kunniaksi. Hän vei meidät paikkaan, joka oli tarkasti vartioitu, jottemme joutuneet stressaamaan tavaroistamme, emmekä turvallisuudestamme. Juomaa ja ruokaa tuli pöytään pyytämättä sekä maksutta, ja hän kyyditsi meidät vielä kotiin nukkumaan. Fred kutsui meidät kyläänkin vielä. Hän teurasti meille kaksi kanaa ja hänen vaimonsa opetti meitä kokkaamaan ja hänen maailman suloisimmat lapsensa opettivat meille swahilia. Meillä oli rehellisen mukava ja rento päivä.

Erityisesti Nyagokianin henkilökunta on ollut joskus hieman kovilla kanssamme. Puskemme muutosta tiettyihin asioihin täällä niin kovalla tahdolla, tahdilla ja voimalla, emmekä aina ehkä ymmärrä kollegoitamme, jotka ovat tottuneet hieman verkkaisempaan tahtiin. Koska he kuitenkin yrittävät, joskus ehkä jopa enemmän kuin me, sopeutua siihen, että kaksi eurooppalaistyttöä täällä suutahtelee, huutelee, itkeskelee ja esittää toivomuksia, annoimme heille kiitokseksi pienen joululahjat. Olin ommellut pieniä nyssäköitä, joihin laitoimme kaksi Mariannea, mustekynän (kynänä lainaamisista on tullut pientä polemiikkia opettajanhuoneessa) ja lyhyen viestin, jonka sisältö oli joulu, uusi vuosi ja rakkaus. Tämä pieni (pieni ja pieni, ompelin niitä nyssäköitä käsin yli kaksikymmentä) ele toi paljon iloa. Aikuisten miesten kasvot hohtivat ilosta ja kiitollisuudesta. Jonkinlainen jää, jäykkyys ja vaikeilu, suli pois. Nyt tuntuu mukavalta palata tammikuussa töihin. Eli kaveruuden, toveruuden, ystävyyden, rakentuminen ei ole mahdotonta. Meillä on aina vain niin kiire, ja oikean ihmissuhteen rakentumiseen menee aikaa. Kyllä me aina välillä siis huomaamme epäilleemme jotakuta turhaan ja aina välillä keskustelu etenee ja syvenee, eikä kukaan huuda puhelimeen kesken kaiken. Tuo luottamuspula saa minut arvostamaan ja vaalimaan niitä ystäviä, jotka täältä saamme.Ja tuo usein kohdattu luottamuspula on saanut minut kaipaamaan ja arvostamaan ystäviäni enemmän kuin koskaan. 

Perustettiin bändi - promokuvia

"Without trust there is no love", sanoo narkoleptinen argentiinalainen Moulin Rougessa. Ja se on totta, myös ihan platonisissa rakkaussuhteissa. Joskus on hieman yksinäistä, vaikka on hyviä hetkiä ja ihmisiä. Ei siksi, että olisimme yksin. Vaan siksi, että joskus olisi kiva vain soittaa ja nillittää jostain pikkuasiasta joka ärsyttää, nillittää jollekulle joka ymmärtäisi miksi ottaa päähän tai ainakin yrittäisi ymmärtää. Joskus olisi kiva kun ei kokoajan tarvitsisi olla varpaillaan ja arvioimassa, että mihin tilanne on menossa ja miksi. Joskus on yksinäistä, kun huomaa puhuneensa saman asian sen sata kertaa, eikä kukaan vieläkään ymmärrä leveästä hymystä ja kirkkaana kaikuvasta "Yes" vastauksesta huolimatta. Joskus on yksinäistä, kun jälleen joku johon olisi halunnut luottaa, esittääkin jonkun omaan korvaan kohtuuttomalta kuulostavan pyynnön. On yksinäistä, kun kaikki kehottavat RELAX, mutta harvoin voi kuitenkaan rentoutua. Silloin löytää itsensä istumasta ja päivittämästä facebookin news feediä ja odottavansa jotain tuttua tai hauskaa, kuulumisia. Lueskelee opiskelijakavereiden sitsistatuksia ja puolituttujen marraskuuhajoilua. Katselee kuvia ravintolaruuista ja aamiaisesta sängyssä, kuvia märästä ja pimeästä maisemasta. Lukee BB-uutisten otsikoita ja itkustatuksia jostain mystisestä Vain Elämää-sarjasta. Ne ovat tuttuja, mutta tällä hetkellä melko kaukaisia asioita. Ja silloin huomaa miettivänsä, mitä jos Suomessakaan ei ole enää ketään kun palaamme? Mitä jos kukaan ei Suomessa enää ymmärrä? Mitä jos me emme enää ymmärrä?

Minulla on maailman parhaat ystävät. Minun ystäväni ovat kauneimpia, viisaimpia ja rohkeimpia ihmisiä, jotka tiedän. Minun ystäväni luovat sellaisen turvaverkon, että vaikka putoaisin kuinka korkealta, kuinka yllättäen ja kuinka kovaa tahansa, he ottavat kiinni ja pitävät kiinni niin kauan, että ovat varmoja, että pääsen ylös ja jatkan matkaani omin avuin. He soittavat, jos minä en soita. He kuuntelevat, kun soitan vaikka minulla ei ole mitään asiaa. He välittävät silloinkin, kun olen pikkumainen, lapsellinen ja itsekäs. Minun ystäväni tuntevat minut. He kuulevat ja näkevät minut, niin kuin haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ystäväni kannustavat. He ovat minulle rehellisiä silloinkin, kun haluaisin että he valehtelisivat minulle. He ovat ylpeitä minusta. He ovat onnellisia puolestani. Luotan ystäviini kuin kallioon. He ovat luvanneet, että saan asua heidän kellareissaan, jos en koskaan löydä elämääni kumppania enkä suuntaa. Ystävieni kanssa koen täydellistä ehdotonta rakkautta.

Olen maailman onnekkain ihminen mitä ystäviin tulee. Ja siksi minua joskus pelottaa, että mitä jos täältä tullessani olen muuttunut niin paljon, että emme enää löydä toisiamme? Että etäännymme ja lopulta menetän kaikki nuo ihanat ihmiseni. Mitä jos tämä kaikki, hyvä ja paha, täällä muokkaa minua niin, etten osaa enää eläytyä heidän elämäänsä, eivätkä he minun? Mitä jos olen yksinäinen täällä ja olen myös yksinäinen Suomessa? Mitä jos puolen vuoden päästä ei ole enää mitään paikkaa mihin mennä? Puhuttuani niin paljon luottamuksesta, tämä kuulostaa nyt epäluottamuslauselmalta. Mutta sitä tämä ei ole. Tämä on vain puhdasta, järkeilemätöntä pelkoa.

Bestikset (ja lemppari kusikimme Douglas)

Puoli vuotta ei ole pitkä aika, mutta se on riittävän pitkä aika. Riittävän pitkä ollakseen minulle mullistava. Koska sitä tämä matka on minulle, mullistava kokemus, niin henkilökohtaisella, ammatillisella, fyysisellä, psyykkisellä kuin henkiselläkin tasolla. Tämä on käännekohta, muutos, uuden alku ja vanhan loppu, kaikenlaista mahtipontista ja suurta. Muutun täällä väkisinkin. Olen jo nyt niin erilainen, että joskus minun on vaikea tuntea itse itseäni, ja kaiken lisäksi näytän ihan intialaiselta, niin edes tunnista itseäni jos jossain on peili. Samalla tavalla Suomessa, joku rakkaani voi kokea jotain mullistavaa, enkä ole paikalla jakamassa sitä. Ja siinähän se pelkoni ydin onkin. Muutoksessa. Vaikka usein muutos on kaivattua ja tarvittua, se on pelottavaa. Muutoksen mukana on mentävä, se vie eteenpäin. Muutoksen äärellä ei voi pysähtyä. Kun on kohdannut niin paljon uutta, että on joskus ihan hengästynyt, tavallaan haluaisi vain palata johonkin vanhaan, tuttuun. Samalla tietää, ettei sellaiseen paluuseen taida olla mitään mahdollisuutta kenenkään puolelta. Elämä kun on elämä.

 

Pelkään yksinäisyyttä, joka jää varjoksi mukaani. Pelkään, että muutos on liian suuri ja hukun siihen, eivätkä ystäväni enää löydä minua, enkä itse löydä kotiin. Mutta miksi pelkään? Johan tuolla kirjoitin, minulla on ne maailman parhaat ystävät. He ovat seisseet vierelläni monessa vaikeassa paikassa ja suuressa muutoksessa. Sitä kaaduttu ja noustu, mokattu, dokattu ja naurettu, onnistuttukin. Tilanteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet. Ei ole ollut aikaa, jolloin emme olisi liikkuneet eteenpäin, aikaa jolloin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olen muuttunut, olen kuitenkin aina se sama ihminen. Tilanteet ovat ehkä kasvattaneet kuorta, tai kuorineet sen pois, mutta ydin on aina ollut se sama. Sen ytimen ne ystäväni, jotka näkevät ja kuulevat minut niin kuin halua tulla nähdyksi ja kuulluksi, näkevät ja kuulevat. Ystävyys kestää muutoksen ja liikkeen. Se vain kasvaa ja jalostuu. Ystävyydellä ei ole mitään hätää. Minä se tässä vain hätäilen, kun on ikävä ja haluaisi kölliä rivissä kavereiden kanssa ja syödä irttareita ja juoda punaviiniä.

Jikobisneksiä, vesi kiehuu

Kaipaamme rakkaitamme ja joskus olemme hieman yksinäisiä, mutta ei meillä ole mitään hätää. Ja ennen kaikkea, me emme ole täällä yksin. Suhteemme Tallan kanssa on huvittavan symbioottinen. Tasaisesti puhumme siitä, miten kamalaa olisi, jos olisin todella lähtenyt tänne Keniaan pööpöilemään yksinäni. Teemme täällä kaiken yhdessä.  Aamulla heräämme ja vuoropäivin toinen peseytyy ja toinen kokkaa aamiaista. Koska asunnossamme ei ole kattopaneeleita, joten seinät vain loppuvat kesken matkan, kuten myös äänieristys siinä samalla, voimme käydä sujuvasti keskustelua näiden toimenpiteiden aikana. Nyt kun on loma, otamme aurinkoa rinta rinnan, päätämme yhdessä olla laittamatta aurinkorasvaa, koska pohjarusketus on jo niin hyvä ja palamme auringossa yhdessä. Teemme retkiä, käymme kylässä ja kylillä, pudottelemme avokadoja puusta ja siivoamme yhdessä. Jahtaamme moppi kourassa sitä hiirtä yhdessä. Siirrämme sen hiiren ruumista sillä mopilla yhdessä. Suunnittelemme matkojamme täällä itä-Afrikassa.  Mietimme mitä kaikkea kivaa voimme järjestää perheillemme, jotka tulevat tänne pian. Sluibaamme yhdessä kirkosta matkustaaksemme yhdessä boda-bodalla markkinoille. Suutumme yhdessä mzunguhinnoista markkinoilla. Kun käymme ISOLLA KIRKOLLA ostamme jäätelöt ja Talla ostaa kokis zeron ja minä Afia-mangomehun. Annamme työkavereillemme lempinimiä ja kikattelemme niille. Talla nyökyttelee hyväksyvästi, kun tulen toisesta huoneesta huutaen, että nyt keksin, sidon chilit kuivumaan keppiin ja kepin ripustan kattoon. Meillä on samanlaiset ruutupaidat, kaulahuivit ja afrikkakengät. Me muutenkin näytämme yllättävän paljon samalta, ottaen huomioon, ettemme ole sukua toisillemme. Meillä on kolme kynsilakkapulloa ja lakkaamme kyntemme yhdessä ja samanvärisiksi. Jatkamme toistemme lauseita. Jumppaamme yhdessä. Olimme rappioviikolla (kaljaa ja karkkia ja jumpasta lintsaamista) yhdessä. Minä kirjoitan näitä tekstejä, jotka Talla heti ensimmäisenä lukee ja kommentoi. Sytytämme jikoon, siihen surullisen kuuluisaan rautapyttyyn, tulet yhdessä. Iltaisin istumme pimeässä keittiössä rautapyttymme äärellä ja odotamme hiljaa yhdessä, että vesi alkaa kiehua. Syödessä katsomme leffaa läppäriltä ja toivomme, että sähkökatko lakkaa ennen kuin akku loppuu. Meillä on liian paljon sisäpiirivitsejä. Nukumme samassa huoneessa ja hiiren pelotellessa nukuimme samassa sängyssä. Luemme samat kirjat. Kaiken tämän arjen ja seikkailun kunniaksi aiomme teettää maasai-käsikorut, joissa on yhdistelmä nimistämme MILMA (jos joku ei vielä ollut tajunnut, niin Alma ja Talla eivät ole oikeat nimemme, tuolloin koruissa lukisi TALMA, joten hyvä näin siis). 

Käytiin vähän heimovaimoilee

On enää kuukausi siihen, että perheemme tulevat tänne jouluksi, emme malta odottaa. On enää kuukausi siihen, että toveri Torvi, sielunsisareni, tulee tänne seikkailemaan kanssamme, hämmentämään teetä ja puhumaan siitä, miltä nyt tuntuu. En voisi olla mistään onnellisempi. Kuukausi ei ole kovin pitkä aika, vaikka odottavan aika pitkä onkin, varsinkin Afrikassa. Meidän ihmisemme tulevat luoksemme, vaikka me olemme lähteneet näin kauas. Puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei se ole niin pitkä aika. Ja me sen tiedämme, että on meillä paikka, jos toinenkin, mihin mennä kun palaamme takaisin kotiin.

Tällee me höpsötellään sähkökatkon aika

Malja ystävyydelle!

TALMA

P.S. Kiitos kaikille, jotka olette laittaneet meidät toimimaan joulupukin pikku tonttuina. Joulupukki on ilmeisesti yleensä unohtanut tämän mantereen, sillä sen verran vieras kyseinen herra on paikallisille. Mutta ehkäpä jouluntaika tulee tammikuussa hieman kouriintuntuvammaksi oppilaille tammikuussa, kun palaamme teidän avullanne hommattujen kirjojen, pallojen, kynien ja karttojen kanssa. Paljon rakkautta ja suuri kiitos!