Palatako takaisin kylään vai paetako Captain Bob Marley Fishin veneelle?

Me ollaan kuulkaa oltu lomalla. Ollaan oltu niin lomalla ettei koskaan tässä elämässä ole oltu niin lomalla. Ennen kaikkea, olemme olleet järkyttävässä loman tarpeessa.

Harva varmaan jaksaa lukea siitä mitä teimme lomalla, joten jätetään yksityiskohtainen selostus väliin ja tiivistetään tämä homma pääkohtiin ja tähtihetkiin. Ugandasta onkin jo täällä pitkä tilitys, siellä oli ihanaa. Enna Alina Torvi saapui sulostuttamaan tätä mannerta kanssamme joulukuun puolessa välissä. Loppukuusta saimme jouluksi perheemme tänne. Olimme perheiden voimin Mombasassa, surffattiin, syötiin kalaa, uitiin, käytiin Malindissa, nähtiin tosi paljon erilaisia apinoita, tavattiin kauheesti kapteeneita muun muassa Captain Nero ja Captain Bob Marley Fish, otettiin aurinkoa, snorklattiin, bongattiin delfiineitä, syötiin kalaa ja mereneläviä, vähän levää kanssa, halittiin rakkaita, juotiin ja nukuttiin, tietenkin vähän tapeltiin perheenjäsenten kanssa, istuttiin bussissa ympäri Keniaa. Minun perheeni tuli muutamaksi päiväksi ihmettelemään kyläämme ja Talla kävi siskonsa ja äitinsä kanssa safarilla Masai Maralla. Nyt sitä ollaan, Teneriffa-mummon näköisenä, naurettavan värisinä ja viinan pöhöttäminä, takaisin sorvin äärellä.

Olimme kuukauden lomalla. Reissasimme ja viihdyimme, vähän rakastuimme Ugandassa ja saimme olla perheidemme kanssa, purimme murheemme, pidimme hauskaa ja koimme paljon uutta. Nostimme jalat ilmaan ja olimme niin loputtoman vapaita kokonaisen kuukauden.  Kuukauden loma noin yleisesti saa minut ainakin kyllästymään ja sitten on mukava palata töihin. Nyt kuitenkin töiden kynnyksellä yöunet loppuivat kuin seinään. Vaikka olin vanhempieni kanssa käynyt kylässämme ja tutustumassa kouluihimme ja ihmiset olivat iloisia ja toivottivat tervetulleeksi nähdessään meidät, yritimme lykätä palaamista kylään. Yritimme vältellä koko paluun ajattelemista.

Marraskuun lopussa olimme väsyneempiä kuin koskaan. En ollut nukkunut viikkoihin ja Talla taas oli nukkunut viikkoja. Olimme yksinäisiä, vihaisia, pettyneitä, epäonnistuneita, surullisia ja stressaantuneita. Mikä meni pieleen?

No vaikka mikä. Meillä oli liikaa töitä ja meihin kohdistui liikaa toiveita ja pyyntöjä. Meillä ei ollut missään vaiheessa aikaa päättää mitä olemme täällä ensisijaisesti tekemässä. Odotimme itseltämme ja muut odottivat meiltä liikaa ja jäljelle jäi vain epäonnistumisen katkera maku. Jouduimme konflikteihin opettajien kanssa liittyen oppilaiden kepittämiseen. Meiltä loppuivat keinot tilanteiden purkamiseen ja keskustelun eteenpäin viemiseen. Kommunikointi ei toiminut työpaikoilla, eikä Nairobiin päin, Suomi oli kauhean kaukana. Välit työkavereihin olivat vaikeat, oppilaat ja heidän onnistumisensa eivät jaksaneet enää ilahduttaa. Pienet asiat ärsyttivät kohtuuttoman paljon. Emme saaneet tukea, emmekä osanneet pyytää sitä. Tuntui kiittämättömältä voida huonosti, koska meillä oli niin moni asia hyvin kyläläisiin verrattuna. Tuntui epäreilulta oirehtia kun Suomessa ihmiset kannustivat ja fiilistelivät. Oli huono omatunto väsyä, koska aurinko paistaa ja olemme Afrikassa. Arjen pyörittämisestä tuli selviytymistehtävä, aika pysähtyi. Aamulla heräsi, teki aamiaisen, söi sen aamiaisen, käveli töihin, opetti, huomasi tiuskivansa oppilaille, söi lounaan, lähti kotiin, nyrkkipyykkasi, lakaisi, tiskasi jatkuvasti, sytytti jikoa itkua pidätellen, kokkasi tunteja, valmisteli oppitunteja aiheista joista ei tiedä mitään, katsoi läppäriltä jotain elokuvaa pienen todellisuuspaon toivossa, makasi sängyssä silmät auki, odottamatta edes unta enää ja aamulla kaikki alkoi alusta. Kroppamme tilttailivat. Itkeskelimme, sulkeuduimme ja kiukuttelimme.

Paha olo johtui pattitilanteesta, joka ei purkautunut. Vaikka kävimme yhdessä kouluista ennen lukuvuoden loppua kehityskeskustelua ja saimme monet asiat avattua, jäi paljon kytemään, marinoitumaan kohti katkeruutta. Ja vaikka olimme olleet kuukauden lomalla, jonka aikana olimme keskittyneet ennen kaikkea nollaamiseen, emme saaneet nollattua.  Kuukausi on pitkä aika ja silti emme olleet saaneet itseämme takaisin raiteille. En edes saanut kirjoitettua mitään. Emme olleet edes kunnolla alkaneet ajattelemaan mihin palaamme, jos palaamme. Ja kun paluu olikin yhtäkkiä edessä, se oli ihan kamalan pelottava.

Loman ja työn välissä mietin ensimmäistä kertaa onko minusta tähän. Onko minusta enää palaamaan? Onko minusta muutamaan sitä tapaa toimia, jonka olemme antaneet vakiintua kylässä? Löydänkö itseni pian taas samasta tunnelukosta? Loukosta, jossa ei ole edes aikaa miettiä ulospääsyä? Nyt me olemme takaisin kylässä ja arki on alkamaisillaan. Ihan rehellisesti en tiedä pystynkö tähän, mitä se sitten onkaan. En tiedä onko minusta tähän.

Samaan tilanteeseen minusta ei ainakaan ole palaamaan, ja sen myöntäminen lienee ainoa asia jolla vältämme samaan joutumisen. Olemme sanoneet jo viime vuoden puolella, että emme voi jatkaa opettajina samalla tavalla kuin viime vuonna, vaan meidän pitää muuttaa työskentelyämme. Haluaisimme kouluttaa opettajia, pitää kerhoa tytöille, konsultoida oppilaita ja toimia apuopettajina luokassa ja auttaa läksyissä. Uskoisimme, että tällä tavalla koulut hyötyisivät meistä eniten ja meidän osaamisestamme olisi jotain hyötyä sen sijaan, että koetamme osaamisemme äärirajoilla opettaa meille vieraita aineita samoilla metodeilla kuin paikallisetkin opettajat, tuomatta mukanamme juurikaan mitään. Olemme antaneet itsestämme paljon, mutta voisimme antaa paljon enemmän, jos löytäisimme jonkinlaisen tasapainon. Nyt sitten koetamme saada rehtorit saman pöydän äärelle, jotta saisimme tästä sovittua virallisesti. Tämän kokouksen kasaaminen kestänee varmaan tuttuun tapaan muutaman viikon, mutta pidetään se lippu korkealla.

Muina selviytymiskeinoina aiomme pyytää, että kaikissa opettajahuoneissa kokoontuisimme yhteen muutaman viikon välein ja puhuisimme siitä mikä on huonosti ja ennen kaikkea siitä mikä on hyvin.  Enna tulee olemaan kanssamme kylässämme, joten jo se varmaan estää meitä valahtamasta samoihin toimintatapoihin. Olemme saaneet videotykin lainaan opettajanhuoneesta ja olemme ostaneet Nairobista naurettavan paljon sarjoja ja elokuvia mukaamme. Annamme oppilaiden auttaa ehkä joskus ruuanlaitossa ja pyykkien pesemisessä. Pyydämme enemmän ja pysähdymme useammin. Lähdemme kylästä pois joka viikonloppu ainakin yhdeksi päiväksi. Ja pidämme linjat auki äiteihin.

Toinen vaihtoehto on lopettaa ja paeta, lähteä pois. Olen sanonut, että koko Afrikkaan lähteminen on ollut osa suurta pakoputkeani ja Ugandassa ollessa mietin paljon sitä, mitä edes tarkoitan pakenemisella. Nyt minusta tuntuu, että tiedän mitä sillä tarkoitan. Muutama päivä sitten minun teki vain mieli kääntyä kannoillani ja ottaa bussi Lamuun, istua Captain Bob Marley Fishin veneessä seuraavat neljä kuukautta ennen kuin palaan Suomeen, kookosviiniä lipitellen, notkuen reggaen tahtiin ja kalaa nuotiolla paistaen. En halunnut ajatella, saati sitten kohdata, koko kylää, sen ihmisiä, oppilaita ja opettajia, haasteita. Olin niin lukossa, etten edes halunnut ajatella mitään hyvää kylästä. Kun koetin miettiä millainen kaari tällä työllä on en osannut edes hahmotella mikä on lopputulema, mihin tämä kaikki päättyy minun osaltani. Halusin unohtaa, lopettaa, työntää pois, halusin vain pois. Halusin vain olla lomalla.

Palaaminen on ollut samanaikaisesti vaikeaa ja helppoa. Mielipaha oli niin pinttynyt meihin, että jo ennen paluutamme kaikki työhön liittyvä sai meidät varpaillemme, jännittyneiksi. Kannamme kaunaa. Mutta kukaan kylässä ei kanna meille kaunaa. "Kwamoka na Moraa! Tervetuloa takaisin, me kaivattiin teitä."

Luontomme eivät varmaan antaisi periksi sille, että olisimme jättäneet kesken tämän työn. Mutta nyt luontojemme on annettava periksi sille, että päästämme vanhasta irti ja aloitamme alusta. Ensimmäisen rupeaman lopputulos tuntuu mahalaskulta, mutta lähinnä se tuntuu siltä vain meistä. Oppilaat eivät näe aikaamme täällä niin, opettajat eivät näe aikaamme täällä niin. Olemme yrittäneet niin paljoa, ettemme näe muuta kuin hutimme. Ja ehkä se on ollut myös suojautumiskeino. Listaamme asiat jotka menivät pieleen, sen sijaan, että onnittelisimme itseämme siitä missä onnistuimme. Suomalaiseen tapaan olemme keskittyneet vain huonoihin puoliin. Se on tapa josta ei ole helppo päästää irti.

Nyt kun kirjoitan tätä tekstiä edessäni istuu neljä oppilasta jotka koputtivat oveen usb-tikku kädessään ja pyysivät, että pääsisivät kuuntelemaan musiikkia. Ja tuossa he istuvat edessäni ja kuuntelevat Backstreet Boyseja Tallan koneelta ja laulavat mukana. Sydämeni sulaa. Kun sanoin opettajanhuoneessa, että jouduin miettimään onko minusta palaamaan kylään, tuijottivat kollegamme minua suu auki BUT WE LOVE YOU. Suomessa lukuisat toverimme ovat kiinnostuneita oppilaistamme ja kylästämme, ja ovat pyytäneet meitä hommaamaan tänne tarpeellisia koulunkäyntitarvikkeita. Koska tovereita on monia, on mahdollista, että saamme rakennettua tytöille vessan heidän koululleen, tai ostettua muutaman lehmän. Saamme pojille oikeita jalkapalloja ja lapsille värikyniä.

Tämän vuoden ensimmäinen tavoite on karistaa harteiltamme pelko siitä mikä kaikki menee pieleen ja keskittyä siihen mikä on hyvin ja missä on toivoa. Ehkä meistä sitten on tähän. Kun muistamme, ettei kehitys ole sama asia kuin nopea ja näkyvä muutos, niin ehkä me jaksamme ja näemme mihin asti me pääsemme. Ehkä me pääsemme pidemmälle kuin Captain Bob Marley Fishin veneelle. Anteeksi antaminen pitää aloittaa itsestämme.

Hyvää rakkauden vuotta 2013!

Alma ja Talla