OPERAATIO JOULUNIHME PIKKUKYLÄSSÄ (...African Time)

Kirjoitin viimeksi siitä, että joskus minusta tuntuu siltä, etten ole antanut oppilaille mitään. Mutta nyt ollaan puhuttu tarpeeksi minusta, minusta, minusta. Puhutaan hieman teistä, teistä, teistä, jotka olette seuranneet meidän matkaamme täällä ja puhutaan vähän sen jälkeen taas meistä, meistä, meistä.

Joulun alla useat ihmiset ottivat meihin yhteyttä. He halusivat antaa meille rahaa, jolla ostaisimme oppilaille jotain, mitä ikinä kouluissa tarvitaankin. Ja tarvehan kouluissa on kova, ihan kaiken suhteen. Annetut rahat, rapiat päälle tuhat euroa, jaettiin kaikkien kolmen koulun välille, keskittyen kuitenkin ensisijaisesti Nyasion tyttökouluun. Tyttökouluun keskityttiin sen takia, että useat pyysivät käyttämään rahat tyttöihin ja toisekseen sen takia, että tyttökoulu on uusi, eikä heillä todella ole koulussa mitään, edes ammattitaitoisia opettajia. Toiseksi eniten suunnattiin Nyamauron sekakouluun. Loput rahoista suunnattiin sitten Nyagokianin poikakouluun. Tämän lisäksi teimme itsenäisesti päätöksen tukea yhtä yksittäistä oppilasta, jonka tarinan kerromme myöhemmin.

Ensimmäinen asia jonka te ostitte, oli jalkapallo. Ostitte jalkapallon pojillemme Nyagokianissa. Kun saavuimme koululle pallon kanssa kiljuivat pojat, joista useat ovat jo aikuisia miehiä, innosta ja pomppivat ympärillämme. Pojat olivat pelanneet siihen saakka pallolla, joka oli kasattu vanhoista muovipusseista ja narusta. Seuraavana päivänä pojat esittelivät palloa, johon he olivat kirjoittaneet "White women love young men so much that they gave us this football". Istuimme kentän reunalla Ennan ja Tallan kanssa ja katselimme kyynel silmässä, kun pojat opettelivat potkimaan OIKEAA palloa, joka toimii hieman toisella tavalla potkittaessa kuin muovipussipallo.

Sittemmin ostitte lisää palloja kaikille kouluille. Nyagokianiin lahjoititte jalkapallon lisäksi lentopallon, Nyamauroon kaksi lentopalloa ja jalkapallon ja Nyasioon kolme jalkapalloa ja lentopallon. Nyasioon lahjoititte enemmän palloja, jotta myös tyttökoulun yhteydessä toimivan alakoulun oppilaat pääsisivät pelaamaan.

Suurimman osan varoista käytitte oppikirjoihin tyttökoululle. Yläkoulu kestää Keniassa neljä vuotta. Hankitte kirjoja ensimmäisille kolmelle vuosikurssille. Jokaiselle kahdelletoista oppiaineelle on oma kirjansa kullekin lukuvuodelle. Hankitte jokaiselle oppiaineelle viisi kirjaa oppilaiden käyttöön. Tämän lisäksi hankitte englannin sanakirjan, kiswahilin sanakirjan, opettajien oppaat kaikkiin oppiaineisiin ja toimistotarvikkeita. Kirjoja tilattaessa vaadimme koululta lupauksen siitä, että kirjoja säilytetään luokissa, jotta oppilailla on todella mahdollisuus käyttää niitä tunneilla. Olemme nähneet täällä, että kirjoja säilötään varkauden pelossa kirjastossa tai opettajanhuoneessa ja oppilailla on joskus vaikeuksia saada kirjoja käsiinsä muuten kuin illalla tai hetkeksi päivän aikana. Tyttökoulussa erityisesti opetuksen taso on vaihteleva ammattitaitoisen opetushenkilökunnan puuttuessa kokonaan, joten halusimme varmistaa, että tarjoamanne kirjat olisivat tyttöjen käytössä erityisesti oppituntien aikana.

Nyamauron sekakouluun hommasitte mikroskoopin. Tämän lisäksi ostitte 137 pakettia värikyniä, 144 lyijykynää ja kuusi pakettia lyijykyniä, 56 kuulakärkikynää, 200 teroitinta, nitojan, niittejä, 11 kappaletta matikkasettiä (harppi, kolmioviivoitin ja muita matikkatarpeita peltioksissa) ja kilokaupalla piirustuspaperia. Nämä kaikki jaettiin koulujen välille, jälleen painottaen Nyasion tyttökoulua ja alakoulua.

Kun palasimme Ugandasta oppilaat Nyagokianissa kertoivat meille kahden oppilaan menettäneen isänsä. Olimme luonnollisesti pahoillamme, mutta emme olleet mitenkään sen suuremmin järkyttyneitä, sillä kylällä ihmisiä kuolee aika paljon, eikä se ole mitenkään harvinaista. Toisen pojan isä oli kuollut yllättäen sairaskohtaukseen. Mutta toisen pojan tarina oli niin sydäntä särkevä, että päädyimme siihen lopputulokseen, että avullanne sponsoroimme pojan viimeisen opiskeluvuoden.

Tämän pojan, Bensonin, isä oli myynyt peltonsa saadakseen rahaa Bensonin koulumaksuihin. Jostain syystä isä oli päättänyt lähteä juomaan viinaa kauppojen jälkeen. Humalassaan hän oli hukannut rahat, jotka hän oli saanut myymistään maista. Tämän tajuttuaan, tajuttuaan hukanneensa rahat, jotka oli saanut ainoasta omaisuudestaan eli maistaa, rahat, joilla hän oli tarkoitus maksaa lastensa koulumaksut, isä oli ilmeisesti kokenut ajautuneensa umpikujaan. Hän ei keksinyt tuosta umpikujasta mitään ulospääsyä ja tappoi itsensä juomalla myrkkyä.

Nyasion alakoulun erityisoppilas

Tiedämme, että näitä tarinoit kuulee paljon ja autettavia on vaikka kuinka paljon. Mutta jostain syystä Bensonin tarina vaivasi meitä molempia Tallan kanssa yötä myöten. Me emme edes tienneet kuka Benson on, sillä emme ole opettaneet hänen vuosikurssiaan ja Benson on ollut päiväkoululainen, joten hän ei ole ollut kentällä viettämässä aikaa kanssamme iltaisin. Aloimme kyselemään Bensonista oppilailta ja opettajilta. Onko Benson hyvä koulussa? Benson on keskiverto koululainen, C+:n oppilas. Haluaako Benson jatko-opiskella? Kyllä, totta kai Benson haluaa jatko-opiskella. Onko Bensonilla paljon sisaruksia? Bensonilla on kaksi veljeä, isoveli ja pikkuveli. Benson on kaikin tavoin tavallinen Bonyakonin kyläläinen. Hän ei nouse oppilaiden joukosta mitenkään. Hänellä on hieman kauhtunut koulupuku. Hän käy koulussa päivisin ja auttaa kotona iltaisin. Se, että Bensonin tulevaisuus koulutuksen suhteen huuhtoutui ensin viinan, ja sitten myrkyn mukana, on vain yksi surullinen tarina lisää. Kaikkineen hänen tarinansa tuntui olevan perinteinen tarina kylässämme, sattumuksien sarja, jota vastaan ei voi taistella, joka on kuin luonnonvoima. Tapahtumasarja, jolle on vain alistuttava. Kohtalo, joka on vain hyväksyttävä.

 Tallan kanssa mietimme Bensonia paljon. Olemme yrittäneet pitää kiinni linjasta, ettemme suosi oppilaita. Aikamme painittuamme, päätimme, että maksamme Bensonin viimeisen vuoden koulumaksut. Talla puhui asiasta Facebookista ja jälleen meihin otettiin yhteyttä. Bensonin viimeisen vuoden koulumaksu on karkeasti pyöristettynä 250 euroa. Tästä 100 euroa saamme yhdeltä herrasmieheltä Suomesta, 100 euroa maksamme Tallan kanssa ja 50 euroa maksatte te.

Olimme tehneet päätöksen maksaa Bensonin koulumaksut ennen kuin olimme edes puhuneet Bensonin kanssa. Viimeisenä päivän kylässä pyysimme yhtä opettajaa pyytämään Bensonia tulemaan juttelemaan kanssamme. Istuimme Bensonin kanssa penkillä ja poika väänteli käsiään hermostuneena. Kysyimme mikä hän haluaa olla isona. Benson haluaa olla kiswahilin ja historian opettaja. Juttelimme hetken. Kysyimme, että jos hän saisi valita olisiko hän päiväkoululainen vai sisäoppilas. Benson haluaisi olla sisäoppilas, mutta sisäoppiluus maksaa enemmän. Kysyimme, että jos Bensonin koulumaksut maksetaan, ja hän saa olla sisäoppilas, antaako hänen äitinsä hänen olla sisäoppilaana, vai vaatiiko äiti hänet töihin shamballe. Kysyimme, että opiskeleeko hän todella, niin että pääsee yliopistoon? Benson lupasi, että jos hän vain saa olla sisäoppilas, hän opiskelee ja keskittyy. Ja että hänen äitinsä ei koskaan tulisi koulutuksen tielle. Benson oli niin hämmentynyt, että vasta kun nousimme penkiltä hän hymyili ensimmäisen kerran. Ja muutamaa tuntia myöhemmin kun sana oli kiirinyt, muistimme taas jotain ihanaa afrikkalaisesta yhteisöllisyydestä. Olimme varautuneet siihen, että kaikki hyökkäisivät päällemme ja pyytäisivät meitä maksamaan heidänkin koulumaksunsa. Mutta niin ei käynyt. Opettajat ja oppilaat tulivat luoksemme ja kiittivät, sanoivat, että me olemme, te olette, tehneet oikein ja olemme, te olette, siunattuja.

Tytöt

Keskiviikkona, viimeisenä päivänämme kylässä, meillä oli läksiäisjuhla. Olimme kutsuneet koulujen oppilaat ja opettajat Nyagokianiin suureen halliin. Nyasion tytöt tulivat muutaman opettajana kanssa. Nyamaurosta ainoastaan rehtori pääsi paikalle, koska sateet olivat muussanneet tiet mutavelliksi. Pidettiin puheita ja oppilaat lauloivat lauluja. Tuli meidän vuoromme puhua. Seisoin hallissa nostattamassa punaa kasvoilleni ja luin puhettani. Katsoin oppilaita. Näin tytöt, jotka on häädetty poikakoulusta sen loputtomalta tuntuvan ylämäen laelle, kukkulalle, tyhjiin luokkahuoneisiin ilman päteviä opettajia, mutta jotka silti menevät kouluun ja joilla on nyt luokassa kirjoja, ja joilla juhlien päätteeksi olisi myös matikkasettejä. Näin Bensonin kasvot ja viimein Bensonkin hymyili vapautuneesti. Monet oppilaat olivat pyytäneet meiltä viimeisinä viikkoinamme ettemme unohtaisi heitä. Aina sanoimme heille ettemme koskaan voisi unohtaa heitä, tämä on ollut elämämme matka ja he ovat olleet meidän opettajiamme. Katsoin oppilaita ja toistin jälleen kerran, en koskaan, koskaan voisi unohtaa teitä. Katsoin heitä. Enkä minä ole ainoa, joka ei unohda teitä. Kaikki ne konkreettiset asiat, jotka olemme voineet antaa teille, olemme voineet antaa ainoastaan sen takia, että Suomessa on ihmisiä, jotka eivät ole unohtaneet teitä, vaikka eivät ole edes kohdanneet teitä.

 

Aikamme kylässä on nyt ohi. Viimeksi kirjoitin siitä, että tuntuu siltä, etten ole voinut antaa oppilaille mitään. Se oli selkeästi valhe, sillä kiitos teidän me olemme voineet antaa heille vaikka mitä. Ja kiitos teidän tukenne ja kannustuksenne me jaksoimme palata kylään ja pysyä kylässä. Torstaiaamuna siivosimme kämppäämme ja jakelimme vielä viimeisiä ylimääräisiä tavaroitamme opettajille ja lähinnä oppilaille. Rehtori tuli tarkastamaan talomme ja vastaanottamaan avaimen ovemme munalukkoon. Siinä sähelsimme aamunpöppörössä ja muutenkin lähtöhämmennyksessä. Kun olimme lähdössä sitomaan laukkujamme bodabodien kyytiin Rehtori vielä kiitti meitä, enkä kunnolla sisäistänyt mitä hän sanoi, ennen kuin myöhemmin. Hän sanoi, että viime jouluna loppukokeensa ottaneet olivat koko luokan voimin saaneet hyvät pisteet, paremmat kuin vuosiin Nyagokianissa. Vain viisi vajaasta viidestäkymmenestä viime vuoden oppilaasta palasi kertaamaan neljännen vuosikurssinsa. Mene ja tiedä, mutta ehkä me olimme motivaatio opiskella tai yrittää lujemmin, niin tai näin, se kantoi hedelmää. Rehtori sanoi, että oppilaat viihtyvät paremmin koulussa, ovat iloisempia ja motivoituneempia, ja koska kepittäminen oli vähentynyt sinä aikana kun olimme kylässä, oli kouluun tullut enemmän oppilaita. Rehtori lupasi jo joulujuhlassa, että kepittäminen loppuu kokonaan ja läksiäisjuhliemme jälkeen hän kävi Tallan ja Ennan kanssa läksyttämässä opettajaa, joka on tämän vuoden puolella kunnostautunut kepin kanssa. Vasta Nairobissa monta tuntia myöhemmin ymmärsin mitä Rehtori oli sanonut. Hän oli sanonut, että me emme tehneet nollatyötä. Hän sanoi, että me annoimme. Annoimme aikamme, annoimme sydämemme, annoimme ajatuksemme, ja ne otettiin vastaan.

Seniori ja juniori

Ollaan olemassa toisillemme jatkossakin. Kiitos kaikesta mitä te olette antaneet.

Alma ja Talla

Joulumielellä