Because of the students

Sunnuntaina olimme viimeistä kertaa oppilaiden kirkossa. Virallisen osuuden jälkeen sanoimme kukin jokusen sanasen, kannustuspuheita, kiitoksia. Enna oli tullut kylään kanssamme lauantaina ja kun hän puhui oppilaille, sanoi hän jotain mitä en ollut itse osannut laittaa sanoiksi aiemmin. Niin paljon kun itkimme ja huusimme syksyllä ja jouluna turhautumistamme kyläelämään ja työhömme, niin loppu kuin me olimmekin, jokaisessa tarinassa, jokaisessa valitusvirressä, kuulsi kuitenkin rivien välistä se syy miksi me emme lähteneet kotiin. Because of the students. Yllätyin Ennan sanoista niin paljon, että aloin itkemään. Itkin sille, että kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä oli koko totuus. Ja samalla siinä olivat onnistumiseni ja epäonnistumiseni täällä.

Ihmiset ovat usein kiitelleet meitä tästä työstä jota teemme täällä. Ja usein minusta on tuntunut, etten ole kiitosten arvoinen. Tulin tänne uskonnonopettajana, mutta en pystynyt työskentelemään uskonnonopettajan täällä. En osannut. Enää en ole edes varma pystynkö työskentelemään opettajana, sillä täällä ole ollut huono opettaja. Olen yrittänyt kasvaa ja oppia, olen yrittänyt mukautua. Ja pääasiassa olen epäonnistunut opettajana. Näissä oloissa minä olen lähinnä ollut oppilas.

Olemme tapelleet kepittämistä vastaan ja se on vähentynyt huomattavasti kaikissa kolmessa koulussa sinä aikana jonka olimme täällä. Olimme kolme viikkoa Ugandassa ja kun palasimme, oli kepittäminen lähtenyt uuteen nousuun. Me tiedämme, oppilaat tietävät, opettajat tietävät, ja tekin tiedätte, että kun me lähdemme täältä, kepittäminen jatkuu, elleivät oppilaat perheineen sitä ala vastustamaan. Ja tätä uskallan epäillä.

Kun epäonnistunut opettajana, enkä saakaan oppilasta oppimaan, oli kyse sitten uskonnosta tai englannin kieliopista, minä petän oppilaan. Heillä ei ole kirjoja, heillä ei ole tietokoneita, eivätkä he osaa etsiä tietoa. Kun en osaa opettaa, jätän heidät tyhjän päälle. Olen yrittänyt kyllä. Olen yrittänyt kirjoituttaa muistiinpanoja eri tavoin. Olen yrittänyt rikkoa tuttuja kaavoja ja yrittänyt opettaa uusilla tavoilla. Olen toiminut samalla kaavalla kuin paikalliset opettajat. Mutta en ole riittävän ammattitaitoinen. Kun huoneessa on vain liitutaulu ja minulla ja oppilailla on totaalisen erilaiset käsitykset opiskelusta ja oppimisesta, olen saanut aikaan vain vähän. Olen miettinyt usein listaanko itselleni vain tekosyitä, availenko vasemmalla kädellä takaporttia, "hei, kyllä minä yritin". Samalla koetan olla itselleni armollinen, sillä en halua enää koskaan olla se ihmisraunio, joka olin syksyn jälkeen kun en antanut itselleni mitään anteeksi.

Ja se keppi. Olen niin väsynyt siihen keppiin. Tiedän, että täällä kepittäminen ei ole samanlainen nöyryytys, kuin mitä se olisi minulle, joka en ole kasvanut tässä kulttuurissa. Olen ollut täällä jo sen verran kauan, että näen kyllä mikä oppilaissa opettajia väsyttää ja näe sen, että on vaikea yhtäkkiä keksiä uusia tapoja rankaista oppilaita. Ymmärrän, että täällä ei ole samanlaista keskustelukulttuuria kuin meillä on oppilaiden kanssa. Ymmärrän ja näen sen, että täällä kylässä ei ole samanlaista moraalikoodistoa kuin meillä. Sitä, että jotain ei tulisi tehdä, koska se on väärin, ei aina tunnuta laskevan perusteluksi. Tiedän, että perheet vaativat kouluja kepittämään rangaistuksena, niin hekin tekevät kotona. Ja niin pitkään kuin perheiltä ei tule vastalauseita, ei tilanne tule muuttumaan, vaikka muutama valkoinen tyttö aina silloin tällöin tulisi tänne kylään palloilemaan.

Joten kyllä se "nollatyö" sana on päässä pyörinyt.

En kuitenkaan itkenyt kirkossa sitä, että olen epäonnistunut. Tiedän, että tämä kuulostaa nyt varmasti aika kornilta, mutta minä itkin rakkaudesta. Olen sanonut sen itse niin monta kertaa. Kun joku on kysynyt, miksi edes menet takaisin, ei sinun ole pakko Alma, miksi sinä haluat mennä takaisin? Ja olen sanonut sen itse, menen takaisin oppilaiden takia, because of the students. Kun Enna puhui ja seisoin siinä poikaoppilaiden edessä, muistin sen massiivisen ristiriidan, joka oli sisälläni kun piti palata kylään. Kun kaikki minussa huusi, etten halua takaisin sinne, mutta kun ajattelin oppilaitamme rauhoituin ja palaaminen ei enää tuntunut niin kamalalta. Sama ristiriita joka on sisälläni nyt. Olen valmis lähtemään pois kylästä. Mutta kun perjantaina hyvästelin yhden koulun oppilaat, joita en ehdi enää tällä viikolla opettamaan, olin hämilläni ja en meinannut osata lähteä portista ulos. Sinne ne jäivät. Luokkiin istumaan. Toivottivat turvallista matkaa ja pyysivät tervehtimään ihmisiä Suomessa heidän puolestaan. Perjantaina satoi vettä. Olin jumissa koululla, koska kyytini ei voinut tulla hakemaan minua mutaantuvasta tiestä johtuen. Seisoin opettajanhuoneen oven edessä tietämättä minne mennä. Näin ikkunoista oppilaat, jotka vilkuttelivat. Minua otti päähän suunnattomasti, koska tiesin, että joutuisin pian kävelemään sandaaleissani tunnin mudassa ihmisten huutaessa mzungua tien varrelta ja toinen kuulokkeistani oli kaiken lisäksi hajonnut. Halusin pois koululta, koska en halunnut istua enää sekuntiakaan opettajanhuoneessa, jossa työkaverit puhuvat vain heimokieltä keskenään. Halusin pois, koska on ahdistavaa jäädä jumiin sateen takia useaksi tunniksi. Ja samalla mieleni teki mennä takaisin luokkaan laskemaan leikkiä oppilaiden kanssa ja sanoa, että en minä ole lähdössä yhtään mihinkään.

Kun sanoo, että palaan takaisin oppilaiden takia, ja on opettaja, on oletusarvo, ainakin minulla oli sellainen oletusarvo ihan omista puheistani, että palaan opettamaan. Minun on mentävä takaisin, koska minulla on niin kauhean paljon akateemista annettavaa oppilaille. Mutta kuten tässä nyt olen jo varmaan riittävästi alleviivannut, minulla ei ole ollut juuri mitään akateemista annettavaa näille oppilaille. Oppilaiden takia, koska olen kiintynyt oppilaisiimme. Oppilaiden takia, koska halusin kuitenkin vielä nähdä mihin tämä kaikki menee.

Tänä vuonna leikkasin tuntini minimiin, jotten vain istuisi talossamme valmistelemassa oppitunteja. Tänä vuonna keskityin olemaan oppilaiden kanssa. Ja se on ollut paras ja kaikkia hyödyttävin päätös täällä ollessamme. Olemme olleet tsemppaamassa urheilukisoissa ja oppilaat ovat saaneet olla leuhkoina muiden koulujen oppilaiden edessä, nämä ovat meidän opettajiamme, nämä ovat täällä kannustamassa meitä. Olen opettanut muutamia oppilaita piirtämään. Olemme katselleet tuntitolkulla poikien jalkapallo ja rugbyharjoituksia. Tyttöjen kanssa olemme jutelleet ja laulaneet, vähän tanssineetkin. Ja noin kaikkiaan, olemme vain olleet yhdessä.

Aika usein mietin, että en ole antanut mitään oppilaille ja he ovat antaneet niin paljon minulle. Tiedän, ettei asia ole niin yksinkertainen. Totta kai meistä jää jotain jälkeen. Tuskin oppilaat meitä ihan heti unohtavat, vaikka unohtaisivat kaiken mitä olemme sanoneet. Ja luultavasti joku muistaa vielä kaiken päälle jotain kuitenkin niistä asioista mitä me heille sanoimme. Ja vaikka sanoin, että kepittäminen jatkuu, ehkä me jonkun pienen muutoksen siemenen jätämme jälkeemme jonnekin, vaikka muutoksella kestäisi aikansa. Aina jos rintakehäni punoittaa, muistelee yksi työtoverini sitä, kuinka huusin hänelle puoli tuntia putkeen syksyllä hänen kepitettyään yhtä oppilasta. Hän sanoo ettei koskaan unohda sitä, kuinka huusin hänelle "you could do so much better, you are not that stupid". Oli siinä huoneessa muitakin, ehkä joku toinenkin muistaa pulttini.

Lähteminen tuntuu väärältä, koska mikään ei ole vielä todella muuttunut. Vaikka lupasin itselleni, etten odota enää ihmeitä, tuntuu oudolta pakata laukut ja lähteä, kun asiat tuntuvat olevan yhä samalla tolalla. Koetan muistaa, että muutos ottaa aikansa ja nyt meidän on heitettävä pallo oppilaille, kylälle, katsottava mihin he pystyvät itse. Sillä ei tässä tarvita enää yhdenkään ulkopuolisen apua pakan sekoittamisessa.

On kuitenkin olemassa muutos, jonka voimme nähdä ihan itsekin. Jälleen palaan oppilaisiin. Jo ensimmäisellä viikolla, niin oppilaat, kuin työtoverit alkoivat paukuttamaan "we love you"-mantraa. Suurimman osan ajasta olemme kohauttaneet näille tunnustuksille olkaamme, ette te edes tunne meitä, ette te meitä rakasta. Viimeisen kuukauden aikana me olemme nähneet oppilaista, että kyllä, kyllä he ihan oikeasti taitavat meitä rakastaa (erään oppilaan sanoin kuitenkin ihan in terms of academic vain). Ja kyllä, kyllä he ihan oikeasti tuntevat meidät.

Nyt on enää päiviä jäljellä ja sitten me lähdemme pois. Olen useamman kerran miettinyt ystäviäni Suomessa, jotka sanoivat, että paluusta tulee kamalaa, koska kiinnyn oppilaisiin. He sanoivat, että sydämeni särkyy. Muistan ajatelleeni heidän liioittelevan. Oppilaita tulee ja menee, opettajana ei oikein voi muuta odottaakaan, kuin olevansa heidän elämässään vain hetken. Jälleen ystäväni tunsivat minut paremmin kuin minä itse itseni.

Alma ja Talla