Sunnuntaina olimme viimeistä kertaa oppilaiden kirkossa.
Virallisen osuuden jälkeen sanoimme kukin jokusen sanasen, kannustuspuheita,
kiitoksia. Enna oli tullut kylään kanssamme lauantaina ja kun hän puhui
oppilaille, sanoi hän jotain mitä en ollut itse osannut laittaa sanoiksi
aiemmin. Niin paljon kun itkimme ja huusimme syksyllä ja jouluna
turhautumistamme kyläelämään ja työhömme, niin loppu kuin me olimmekin,
jokaisessa tarinassa, jokaisessa valitusvirressä, kuulsi kuitenkin rivien
välistä se syy miksi me emme lähteneet kotiin. Because of the students.
Yllätyin Ennan sanoista niin paljon, että aloin itkemään. Itkin sille, että
kaikessa yksinkertaisuudessaan, siinä oli koko totuus. Ja samalla siinä olivat
onnistumiseni ja epäonnistumiseni täällä.
Ihmiset ovat usein kiitelleet meitä tästä työstä jota teemme
täällä. Ja usein minusta on tuntunut, etten ole kiitosten arvoinen. Tulin tänne
uskonnonopettajana, mutta en pystynyt työskentelemään uskonnonopettajan täällä.
En osannut. Enää en ole edes varma pystynkö työskentelemään opettajana, sillä
täällä ole ollut huono opettaja. Olen yrittänyt kasvaa ja oppia, olen yrittänyt
mukautua. Ja pääasiassa olen epäonnistunut opettajana. Näissä oloissa minä olen
lähinnä ollut oppilas.
Olemme tapelleet kepittämistä vastaan ja se on vähentynyt
huomattavasti kaikissa kolmessa koulussa sinä aikana jonka olimme täällä.
Olimme kolme viikkoa Ugandassa ja kun palasimme, oli kepittäminen lähtenyt
uuteen nousuun. Me tiedämme, oppilaat tietävät, opettajat tietävät, ja tekin
tiedätte, että kun me lähdemme täältä, kepittäminen jatkuu, elleivät oppilaat
perheineen sitä ala vastustamaan. Ja tätä uskallan epäillä.
Kun epäonnistunut opettajana, enkä saakaan oppilasta
oppimaan, oli kyse sitten uskonnosta tai englannin kieliopista, minä petän
oppilaan. Heillä ei ole kirjoja, heillä ei ole tietokoneita, eivätkä he osaa
etsiä tietoa. Kun en osaa opettaa, jätän heidät tyhjän päälle. Olen yrittänyt
kyllä. Olen yrittänyt kirjoituttaa muistiinpanoja eri tavoin. Olen yrittänyt
rikkoa tuttuja kaavoja ja yrittänyt opettaa uusilla tavoilla. Olen toiminut
samalla kaavalla kuin paikalliset opettajat. Mutta en ole riittävän
ammattitaitoinen. Kun huoneessa on vain liitutaulu ja minulla ja oppilailla on
totaalisen erilaiset käsitykset opiskelusta ja oppimisesta, olen saanut aikaan
vain vähän. Olen miettinyt usein listaanko itselleni vain tekosyitä, availenko
vasemmalla kädellä takaporttia, "hei, kyllä minä yritin". Samalla
koetan olla itselleni armollinen, sillä en halua enää koskaan olla se
ihmisraunio, joka olin syksyn jälkeen kun en antanut itselleni mitään anteeksi.
Ja se keppi. Olen niin väsynyt siihen keppiin. Tiedän, että
täällä kepittäminen ei ole samanlainen nöyryytys, kuin mitä se olisi minulle,
joka en ole kasvanut tässä kulttuurissa. Olen ollut täällä jo sen verran kauan,
että näen kyllä mikä oppilaissa opettajia väsyttää ja näe sen, että on vaikea
yhtäkkiä keksiä uusia tapoja rankaista oppilaita. Ymmärrän, että täällä ei ole
samanlaista keskustelukulttuuria kuin meillä on oppilaiden kanssa. Ymmärrän ja
näen sen, että täällä kylässä ei ole samanlaista moraalikoodistoa kuin meillä.
Sitä, että jotain ei tulisi tehdä, koska se on väärin, ei aina tunnuta laskevan
perusteluksi. Tiedän, että perheet vaativat kouluja kepittämään rangaistuksena,
niin hekin tekevät kotona. Ja niin pitkään kuin perheiltä ei tule
vastalauseita, ei tilanne tule muuttumaan, vaikka muutama valkoinen tyttö aina
silloin tällöin tulisi tänne kylään palloilemaan.
Joten kyllä se "nollatyö" sana on päässä pyörinyt.
En kuitenkaan itkenyt kirkossa sitä, että olen
epäonnistunut. Tiedän, että tämä kuulostaa nyt varmasti aika kornilta, mutta
minä itkin rakkaudesta. Olen sanonut sen itse niin monta kertaa. Kun joku on
kysynyt, miksi edes menet takaisin, ei sinun ole pakko Alma, miksi sinä haluat
mennä takaisin? Ja olen sanonut sen itse, menen takaisin oppilaiden takia,
because of the students. Kun Enna puhui ja seisoin siinä poikaoppilaiden
edessä, muistin sen massiivisen ristiriidan, joka oli sisälläni kun piti palata
kylään. Kun kaikki minussa huusi, etten halua takaisin sinne, mutta kun
ajattelin oppilaitamme rauhoituin ja palaaminen ei enää tuntunut niin
kamalalta. Sama ristiriita joka on sisälläni nyt. Olen valmis lähtemään pois
kylästä. Mutta kun perjantaina hyvästelin yhden koulun oppilaat, joita en ehdi
enää tällä viikolla opettamaan, olin hämilläni ja en meinannut osata lähteä
portista ulos. Sinne ne jäivät. Luokkiin istumaan. Toivottivat turvallista
matkaa ja pyysivät tervehtimään ihmisiä Suomessa heidän puolestaan. Perjantaina
satoi vettä. Olin jumissa koululla, koska kyytini ei voinut tulla hakemaan
minua mutaantuvasta tiestä johtuen. Seisoin opettajanhuoneen oven edessä tietämättä
minne mennä. Näin ikkunoista oppilaat, jotka vilkuttelivat. Minua otti päähän
suunnattomasti, koska tiesin, että joutuisin pian kävelemään sandaaleissani
tunnin mudassa ihmisten huutaessa mzungua tien varrelta ja toinen kuulokkeistani
oli kaiken lisäksi hajonnut. Halusin pois koululta, koska en halunnut istua
enää sekuntiakaan opettajanhuoneessa, jossa työkaverit puhuvat vain heimokieltä
keskenään. Halusin pois, koska on ahdistavaa jäädä jumiin sateen takia useaksi
tunniksi. Ja samalla mieleni teki mennä takaisin luokkaan laskemaan leikkiä
oppilaiden kanssa ja sanoa, että en minä ole lähdössä yhtään mihinkään.
Kun sanoo, että palaan takaisin oppilaiden takia, ja on
opettaja, on oletusarvo, ainakin minulla oli sellainen oletusarvo ihan omista
puheistani, että palaan opettamaan. Minun on mentävä takaisin, koska minulla on
niin kauhean paljon akateemista annettavaa oppilaille. Mutta kuten tässä nyt
olen jo varmaan riittävästi alleviivannut, minulla ei ole ollut juuri mitään
akateemista annettavaa näille oppilaille. Oppilaiden takia, koska olen
kiintynyt oppilaisiimme. Oppilaiden takia, koska halusin kuitenkin vielä nähdä
mihin tämä kaikki menee.
Tänä vuonna leikkasin tuntini minimiin, jotten vain istuisi
talossamme valmistelemassa oppitunteja. Tänä vuonna keskityin olemaan
oppilaiden kanssa. Ja se on ollut paras ja kaikkia hyödyttävin päätös täällä
ollessamme. Olemme olleet tsemppaamassa urheilukisoissa ja oppilaat ovat
saaneet olla leuhkoina muiden koulujen oppilaiden edessä, nämä ovat meidän
opettajiamme, nämä ovat täällä kannustamassa meitä. Olen opettanut muutamia
oppilaita piirtämään. Olemme katselleet tuntitolkulla poikien jalkapallo ja
rugbyharjoituksia. Tyttöjen kanssa olemme jutelleet ja laulaneet, vähän
tanssineetkin. Ja noin kaikkiaan, olemme vain olleet yhdessä.
Aika usein mietin, että en ole antanut mitään oppilaille ja
he ovat antaneet niin paljon minulle. Tiedän, ettei asia ole niin
yksinkertainen. Totta kai meistä jää jotain jälkeen. Tuskin oppilaat meitä ihan
heti unohtavat, vaikka unohtaisivat kaiken mitä olemme sanoneet. Ja luultavasti
joku muistaa vielä kaiken päälle jotain kuitenkin niistä asioista mitä me
heille sanoimme. Ja vaikka sanoin, että kepittäminen jatkuu, ehkä me jonkun
pienen muutoksen siemenen jätämme jälkeemme jonnekin, vaikka muutoksella
kestäisi aikansa. Aina jos rintakehäni punoittaa, muistelee yksi työtoverini
sitä, kuinka huusin hänelle puoli tuntia putkeen syksyllä hänen kepitettyään
yhtä oppilasta. Hän sanoo ettei koskaan unohda sitä, kuinka huusin hänelle
"you could do so much better, you are not that stupid". Oli siinä
huoneessa muitakin, ehkä joku toinenkin muistaa pulttini.
Lähteminen tuntuu väärältä, koska mikään ei ole vielä
todella muuttunut. Vaikka lupasin itselleni, etten odota enää ihmeitä, tuntuu
oudolta pakata laukut ja lähteä, kun asiat tuntuvat olevan yhä samalla tolalla.
Koetan muistaa, että muutos ottaa aikansa ja nyt meidän on heitettävä pallo
oppilaille, kylälle, katsottava mihin he pystyvät itse. Sillä ei tässä tarvita
enää yhdenkään ulkopuolisen apua pakan sekoittamisessa.
On kuitenkin olemassa muutos, jonka voimme nähdä ihan
itsekin. Jälleen palaan oppilaisiin. Jo ensimmäisellä viikolla, niin oppilaat,
kuin työtoverit alkoivat paukuttamaan "we love you"-mantraa.
Suurimman osan ajasta olemme kohauttaneet näille tunnustuksille olkaamme, ette
te edes tunne meitä, ette te meitä rakasta. Viimeisen kuukauden aikana me
olemme nähneet oppilaista, että kyllä, kyllä he ihan oikeasti taitavat meitä
rakastaa (erään oppilaan sanoin kuitenkin ihan in terms of academic vain). Ja
kyllä, kyllä he ihan oikeasti tuntevat meidät.
Nyt on enää päiviä jäljellä ja sitten me lähdemme pois. Olen
useamman kerran miettinyt ystäviäni Suomessa, jotka sanoivat, että paluusta
tulee kamalaa, koska kiinnyn oppilaisiin. He sanoivat, että sydämeni särkyy.
Muistan ajatelleeni heidän liioittelevan. Oppilaita tulee ja menee, opettajana
ei oikein voi muuta odottaakaan, kuin olevansa heidän elämässään vain hetken.
Jälleen ystäväni tunsivat minut paremmin kuin minä itse itseni.
Alma ja Talla
Et ole epäonnistunut!
VastaaPoistaOlet onnistunut olemaan ihminen, esimerkki.
Sinusta jää jälki.
Aika hyvä sellainen.
Kaikki heistä tulevat muistamaan rakkauden ja välittämisen jonka annoit. Me täällä muistamme sen myös.
VastaaPoistaSe mikä on aitoa, ei koskaan unohdu.
eemami
Olet varmasti antanut paljon ajateltavaa jokaiselle oppilaalle jonka olet matkallasi kohdannut - mutta niin myös jokaiselle joka on pysähtynyn lukemaan tekstejäsi. Tänne kotinurkille olet tuonut milloin kyyneliä, kylmiä väreitä tai korviin kohoavia hymyjä. Ja enne kaikkea ajateltavaa. Aikamoista elämän koulua olemme saaneet seurata. Emmekä voi ymmärtää puoliakaan. Mutta voimme yrittää. Kiitos
VastaaPoista