UGANDA: A Love Story

Rakastumista ja rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi. Joten kerromme nyt rakkaustarinan, rakkaudesta maahan ja kaupunkiin.

Joululomamme on vaatimattomat kuusi viikkoa. Teimme lomamme alkupäässä suuren virheen ja jäimme pyynnöstä vielä yhdeksi viikoksi kyläämme. Se oli kamalaa, järisyttävän tylsää. Yhtenä päivänä ITKIN kun minulla oli niin tylsää. Siis ihan istuin alas, painoin pään käsiini ja aloin itkeä, koska minulla oli niin loppumattoman tylsää. Tylsistymisen ohella jouduimme mitä suurimmaksi iloksemme osallistumaan alakoulun Prayers Day tilaisuuksiin, joissa keskimääräinen pituus oli viisi tuntia, toimitus huutorukoiluna mikrofoniin ja teemana vessahätä, nälkä ja suuren luokan kyrsiintyminen.

Viikon väsyttävän tylsistymisen jälkeen kukaan ei enää keksinyt mitään juhlallisuutta, johon meidän tulisi vielä osallistua, saimme luvan poistua kylästämme. Pakkasimme ja siivosimme hiljaisessa vimmassa, asettelimme rotanmyrkyt ovensuihin ja sidoimme matkalaukkumme bodabodan (moottoripyöriä, jotka täällä näyttelevät julkisen liikenteen virkaa) kyytiin. Takana kuusi viikko kyläelämää, ei edes vierailua Nairobiin tai lähikaupunkeihin. Sellainen ei kannata, ei todellakaan.

Ostimme kolmentoista, eli kuudentoista, tunnin bussimatkalle hyvin kattavat, mutta vähemmän ravitsevat, eväät ja olihan se Lonely Planetkin repussa, mutta ei meillä mitään sen kummempaa suunnitelmaa ollut. Saadaanpahan viisumit uusittua rajalla, siinä oli varmaan meidän suurin motiivimme koko matkalle. Olimme ehtineet jo vaipua tasaiseen väsyneeseen ärsyyntyneisyyden tunteeseen, pieneen vihamielisyyteen. Katselimme kanssamatkustavien nunnien kanssa sateenkaarta ja kommentoimme sitä hieman väkinäisesti. Ensimmäisen kymmenen tunnin ajan torkahtelimme ja söimme, välttelimme katsekontaktia nunniin ja muihin matkustajiin, söimme ja torkahtelimme.  

Tämä sateenkaari tuli vastaan tosin vasta Murchison Fallseilla eikä paikalla ollut silloin nunn

Kävelimme rajan yli, haimme leimamme ja viisumimme, vaihdoimme rahaa. Kävelimme ehkä noin sata metriä, ja tuossa sadassa metrissä jokin muuttui. Kaikesta huomasi, ettemme olleet enää Keniassa. Ihmiset kulkivat fillarilla, naiset matkustivat bodabodan kyydissä jalat vienosti yhdessä toisella puolella satulaa, lehmillä oli erilaiset sarvet, vaatteet olivat meidän silmäämme kauniimpia, ihmiset myivät eri hedelmiä ja illan laskeuduttua joka puodista näkyi kynttilän valo, jotka nekin näyttivät erilaiselta, kuin ne valot joita olemme Keniassa nähneet. Ennen kuin olimme nähneet koko Ugandaa kunnolla valoisaan aikaan, saati sitten Kampalaa, totesimme että nyt on hyvä paikka, täällä on nyt hyvä olla.

Majoittauduimme Kampalassa mini-Euroopassa, hostellissa, jossa paikallisten mukaan kaikki valkoiset asustavat. No sinnehän me siis sovimme. Kylässä vietetyn ajan jälkeen emme oikein tienneet miten päin olla kaikkien valkoisten kanssa aluksi. Yleisesti ottaenhan mikään ei ole niin ärsyttävää, kuin tavata muita suomalaisia ulkomailla ja alkaa kaveeraamaan, koska HEI ME OLLAAN SUOMALAISIA. Heti ensimmäisenä päivänä tapasimme kaksi ihanaa suomalaista poikaa, jotka olivat olleet Kampalassa jo pidempään. Aikalailla koko Afrikassa olomme ajan olemme Tallan kanssa olleet toistemme ainoat keskustelukumppanit. Ainoat, joista olemme voineet tietää, että toinen ymmärtää mitä toinen sanoo ja tarkoittaa. Meinasimme pyörtyä ilosta kun tajusimme, että voimme käydä keskustelua ihmisten kanssa, jotka tietävät mistä me tulemme ja millaista Afrikassa on olla kun tulee jostain muualta. Se oli niin ilahduttavaa, ettei se ollut enää ärsyttävää kaveerata suomalaisten kanssa (pojista emme mene tietenkään vannomaan) ja olimme aina vain ilahtuneempia, kun hostelli tarjoili meille vielä kolmannenkin suomalaisen nuoren neitokaisen muodossa.

Koska mini-Euroopan suomalaisedustus oli näin kova, päätimme että lähdemme viettämään SUOMI-ILTAA (mikä ei onneksi ole lainkaan ärsyttävää). Nappasimme kaksi bodabodaa, toisen kyydissä matkasimme minä ja Talla ja toisella neitonen ja poikanen. Suuntanamme oli etiopialainen ravintola, mutta kunnon reissaajinahan me luonnollisesti emme kysyneet ravintolan nimeä, osoitetta tai uusien ystäviemme puhelinnumeroita. Kuskit hukkasivat toisensa ja seuraavaksi meidän bodabodamme seisoi rakennuksen edessä, jossa luki SAUNA. Pienen jankkauksen jälkeen kuski myönsi, ettei kyseessä tosiaan ole etiopialainen ravintola. Hän ajoi meidät hieman edemmäs ja pudotti kyydistä vakuutellen, että tämä on oikea paikka. Seisoimme sitten kenialaisen ravintolan edessä ja katselimme loittonevan moottoripyörän takavaloja. Tämä oli hieman traagista. Olimmehan juuri lähteneet pois Keniasta ja viimeinen asia jota kaipasimme Keniasta oli kenialainen ruoka (strong without ugali!). Koska meillä ei ollut alkeellisintakaan tietoa missä päin Kampalaa olimme, paitsi että kuulemma olimme "Kampalan Kalliossa", eikä meillä ollut karttaa, toisin ei myöskään sitä osoitetta, koetimme kaivella hostellin numeroa, jotta olisimme kukaties voineet saada hukattujen toveriemme yhteystiedot. Mietimme myös siinä pimeällä kadulla, että nyt ei äiti olisi ylpeä. Ennen kuin pääsimme soittelemaan kaksi kenialaista poimivat meidät kadulta hortoilemasta ja pohtimasta, että pitäisiköhän nyt hätääntyä ja kuollaankohan me kohta. Kenialaiset opiskelijat saattoivat meidät etiopialaiseen ravintolaan. Ei sielläkään mitään suomalaisia ollut. Soitin sekavan puhelun hostellin respaan, jonka jälkeen totesimme, ettei tässä mikään auta. Tilasimme siis lisää viiniä ja katselimme toisiamme hysteerisesti hihitellen romanttisessa kynttilänvalossa. Kohtalonamme Tallan kanssa näyttäisi olevan lopulta aina vain, missä vain, istua kahdestaan kynttilän valossa ja odottaa ruokaa.

Siitä se rakastuminen sitten alkoi. Pienessä huppelissa, maha täynnä ruokaa, joka kevyesti parasta mitä olemme täällä ollessamme syöneet, istuimme bodabodan kyydissä viilettäen öisen, meille täysin tuntemattoman, kaupungin katuja. Pieni punaviinipöhnä, lämmin tuuli, liian lujaa ajava kuski ja Kampalan joka puolelle nousevat kukkulat, jotka loistivat valoista ja tulista. Naama vääntyi virneeseen. Tietäen kuinka kornilta kuulostin, sanoin ja ihan todella tarkoitin mitä sanoin, "ONPA IHANAA OLLA ELOSSA". Talla huusi tuuleen, joo, ajattelin ihan samaa, mutta en kehdannut sanoa ääneen, kun on niin kliseistä. Kun tulimme hostellille portinvartija sanoi, että hostelli on jo suljettu, tulkaa huomenna uudestaan. Änkytimme hieman hätääntyneinä, että kun me ollaan kyllä ihan maksettu jo huoneesta. Vartija virnisti "It was a joke". Tuijotimme Tallan kanssa vartijaa hämillämme. Hah! "Humor in Africa! It has been a while! Gotta love Uganda!" (Kylämme virallinen vitsailija on niittänyt mainetta huumorimiehenä, koska hänellä on facebook-kuvassa toinen silmä kiinni. Huumoria! Naurua!) Nauroimme portinsuulla melkein kaksikerroin ja tämä meteli myös laannutti hukatun suomalaispojan sydämessä sykkineen kauhun, että olemmeko enää lainkaan hengissä.

SÄ ET OLE SURULLINEN JA VITTUUNTUNUT Talla sanoi minulle kun katsoin itseäni pelistä ja totesin, etten ole niin kamalan näköinen, kuin mitä kenialaisten ja erityisesti kyläläistemme jatkuvasta vähemmän mairittelevasta kommentoinnista olisi voinut päätellä. Kylässämme on paljon hyvää ja oppilaamme ovat mahtavia. Mutta kuusi viikkoa oli liian pitkä aika ilman hengähdystaukoa. Kuusi viikkoa oli tehnyt minusta surullisen ja vittuuntuneen tylsyyttä, yksinäisyyttä ja ikävää itkeskelevän kyllästyneen mytyn. Emme ole saaneet poistua koulunalueelta seitsemän jälkeen illalla ja oppilaatkin lähtivät asumaan takaisin koteihinsa jo aikaa sitten, joten olemme olleet ihan yksin. Suurin osa ihmiskontakteistamme ei ymmärrä puhettamme, varsinkaan jos olisi ihan oikeasti jotain asiaa. Joten loppumetreillä, sitä on ollut vain kyllästynyt, surullinen ja vittuuntunut.

Olimme kuin kaksi eläintä, jota on pidetty häkissä. Kun meidät oli päästänyt kerran irti, emme edes kerinneet nukkumaan tai väsymään. Elämänjanopistokissa ja onnen aaltojen pyyhkiessä yli emme malttaneet pysähtyä. RAPPIOVIIKKO! Kolmen kuukauden sisäsiistin kyläelämän jälkeen se oli sitten sokka irti BOOM SHAKALAKA. Mini-Euroopassamme saimme kertoa kyläkokemuksistamme, hiirenjahtaamisesta ja rautapyttykokkaamisesta, lehmistä ovensuussa ja kännisistä yövartijoista, ihmisille, jotka työskentelevät myös Afrikassa ja ymmärtävät miksi joskus ottaa päähän (jätteidenlajittelu kun ei ole se ensimmäinen asia joka kaivertaa). Saimme tilata viiniä tai bisseä milloin halusimme, ilman, että siitä puhutaan kylillä tai kuiskutellaan työpaikalla, joskus Nairobissakin asti. Kävimme keskusteluita, jotka etenivät, joissa meidät haastettiin, jouduimme perustelemaan ja joissa opimme uutta. Heitimme läppää. Nauroimme omille ja vähän myös muiden jutuille. Saimme itse opetella liikkumaan kaupungilla ja tinkimään bodabodasta. Kävelimme kadulla ilman jatkuvaa mzungu-huutelua, tuijottamista, rahan pyytämistä ja kädessä roikkumista. Joimme kahvia, oikeaa kahvia, ei pikakahvia, oikeaa kahvia. Ostimme chiliä. Flirttailimme. Söimme snägäriltä ROLEXin, eli oman elämänsä rullakebabin- tomaattia, kaalia, sipulia ja kananmunaa chapattiin käärittynä. Ostimme mitä ihanimpia mekkoja maailman parhaalta marketilta. Kävimme paikallisten kanssa ja jonkun random bisnesmiehen piikkiin paikallisessa diskoteekissa, jonka asiakaskunta koostui lähinnä miehistä ja huorista. (Isä hengitä, raflan vartija kulki perässämme pamppu kädessään hätistellen kaikki epäilyttävät ukkelit pois.)

Loppuviikosta matkustimme ihan luvattoman kamalalla bussilla Guluun tapaamaan Massipäällikköä, kenialaista toveriamme, joka työskentelee kehitysyhteistyöntekijänä ja olemme tavanneet yhteisten tuttujen kautta aikaisemminkin muutamia kertoja. Massipäällikkö ei ole oikeasti mitenkään sairaanloisen rikas, mutta varakas ja sitäkin vieraanvaraisempi. Gulussa meitä odotti huikea hotellihuone ja illallinen keskustelukykyisten, ystävällisten ja fiksujen ihmisten kanssa. Nämä ihanat ihmiset kuskasivat meidät seuraavana päivänä Niilille katsomaan virtahepoja ja krokotiileja sekä Murchison Fallseja. Istuimme veneen kannella siemaillen Nile-oluitamme (Niiliä Niilillä - sata valokuvaa ja laitettiin sanoiksikin varmuuden vuoksi kaikkien paikalla olleitten toimesta, ei vähiten meidän NILE ON THE NILE) ja olimme vain yksinkertaisen onnellisia. Aamulla heräsimme leijonan karjuntaan ja kävimme kastumassa putoukset ylhäältä käsin. Kunnon vasemmistoprinsessana en luonnollisestikaan maksanut mistään mitään, eikä maksanut Tallakaan. Olimme tulleet Ugandaan ihan takki auki. Kun olimme ottaneet Massipäällikköön yhteyttä, ajattelimme, että hän vie meidät kahville ja kertoo missä kannattaa käydä Kampalassa, emme että hän passaa meitä ympäri Ugandaa ja Niiliä kolme päivää. Mutta mikäs siinä. Maittoi.

Kun palasimme Niililtä ja putouksilta Kampalaan päin istuin jeepissä niiden ihanien ihmisten keskellä, joista olin saanut ystäviä. Ystäviä, ihmisiä, joiden kanssa voi tehdä asioita, joita tekee kavereiden kanssa. Nauraa, heittää läppää, juttelee, on hiljaa, viettää aikaa, jonka olkaa vasten nukkuu. Ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun olemme saapuneet Afrikkaan, saimme uusia ystäviä. Katselin auton ikkunasta apinoita ja ajattelin kuinka pitkästä aikaa tuntuu ihan aidosti siltä, että voisin rakastua ja minuun voisi rakastua. Tietäen kuinka kornilta se(kin) kuulosti, kirjoitin matkapäiväkirjaani MINÄ USKON TAAS RAKKAUTEEN. Sen jälkeen useiden tuntien ajan ajattelin kuinka ihanaa olisi seurustella Seth Rogenin kanssa. Palasimme mini-Eurooppaan ja vietimme vielä muutaman rakkaudentäyteisen päivän Kampalassa, koettaen keksiä hyvää tekosyytä miksi jäädä vielä pidemmäksi aikaa.

Rakkautta on vaikea laittaa sanoiksi, mutta ei ole helppoa kuvailla myöskään matkalla olemista sanoin, ja siitähän tämä rakkaustarina kumpuaa, matkalla olemisesta, vapaudesta. Olen sanonut olevani pakoputkessa. Pakoilen kaikkea. Pakoilen epäonnistumisia Suomessa, aikuisuutta, yksinäisyyttä, pysähtymistä, valmistumista, heittäytymistä ja uusia epäonnistumisia, elämään hukkumista. En pidä tällaista pakoilua mitenkään kauhean kestävänä polkuna. Kuten olen joskus aiemmin kirjoittanut, en ole mikään travellaaja, koko ilmiö suorastaan hieman ellottaa minua - pyöräillään Bulevardia rintakehä kaarella ekologisesta jalanjäljestä mölisten ja sitten lennetään Aasiassa ristiin rastiin, koska se on vaan niin halpaa. Tekopyhäähän tämä ellotukseni on, koska ihan samaa jengiähän minä olen, reppu selässä Afrikassa. Joka tapauksessa, ellotti tai ei, olen ollut keväästä alkaen liikkeellä, pakomatkalla. Suomessa, Euroopassa ja nyt täällä. Matkalla ja paossa, tietämättä edes missä näiden kahden ero on.  Pakeneminen ei ole mitenkään positiivinen termi. Pakenemiseen liittyy vältteleminen ja kyvyttömyys kohdata oma elämänsä. Joten miksi olen laittanut näin kovin negatiivisen termin tämän kaiken päälle? Olen kuitenkin täällä parempi. Pidän itsestäni enemmän kuin koskaan (vaikka olenkin kenialaisten mielestä ilmeisen lihava ja epäviehättävä). Täällä teen asioita, joita Suomessa vain aion tehdä. Kirjoitan, siivoan, elän hetkessä, uskallan nauttia, kysellä, katsella ja olla mieltä asioista.

Olen luonnoltani hyvin vastuuntuntoinen. En ole aina kaikkein tehokkain, mutta kannan herkästi vastuuta, tai ainakin huonoa omatuntoa, ja hätäännyn vastuusta ja odotuksista. Kylässämme meihin kohdistuu paljon odotuksia. Kyvyttömyys niiden täyttämiseen oli varmaan suurin syy surullisuuteeni ja vittuuntumiseeni. Olen kyvytön vastaamaan kaikkiin odotuksiin, sen lisäksi ole kyvytön selittämään, minkä takia olen kyvytön vastaamaan odotuksiin, koska sitä mitä puhun, harvoin kuunnellaan tai ymmärretään. Suomessa taas olen ehkä lopulta itse se ainoa, joka on minulle odotuksia ladannut, mutta jokaisen kohdalla olen onneksi sitten epäonnistunut. (Katso erityisesti kohdat: ei valmistunut nuorena, ei naimisissa, ei lapsia, ei kauneusihanteiden mukainen) Noiden epäonnistumisten summana olen nyt täällä. Ja olen täällä Afrikassa vapaa ainakin niistä Suomen odotuksista, jotka olen itselleni luonut. Mikä on hyvä, kun en niihin näytä yltävän ainakaan kaavailemallani aikataululla. Ja Ugandassa olin vapaa Nyagokianin kylän luomasta odotuksista. Olin vapaa ja aloin ymmärtämään kaikkia reppureissaajia paremmin. Yllättäen, olen niin onnellinen, että tuntuu siltä kuin järki lähtisi. Mutta lopulta, yhtä kaikki, loputonta arkea tai loputonta matkaa, varmaan jokainen hukkuu jossain määrin elämäänsä.

Viimeisenä aamuna Kampalassa jouduimme ihan itkua pidättämään. Keniaan, takaisin Keniaan. Pois Ugandasta, kauniiden ihmisten, hymyjen, värin, musiikin, tuoksujen, makujen ja hedelmien keskeltä, pois vapaudesta. Massipäällikön kyydillä matkustimme sitten sydämet syrjällämme ja ranteemme UGANDA-käsikoruihin verhottuna (vain pikkuletit, rumpu kainalossa ja paljaat jalat puuttuvat) Malabaan. Saavuimme rajalle illan pimentyessä. Massipäällikkö heitti meidät ja matkatavaramme bodabodien kyytiin. Heti kaasutusten aikana hukkasin Massipäällikön ja Tallan, ja kielipuolikuskini viiletti täysiä Kenian puolelle taakseen katsomatta. Talla yritti kysellä maahantulotoimistolla, että missä se Alma on. Hän sai kuulla, että ei mitään hätää, se meni jo Keniaan, mutta palaa varmaan pian takaisin. Massipäällikkö lähti sitten etsimään minua ja Talla vielä varmisteli, että lupaa nyt, että tulet takaisin Alman kanssa. Massipäällikkö kieltäytyi tekemästä moista lupausta ja lähti sitten kävelykeppi tanassa omalla bodabodallaan metsästämään minua. Jotta tilanteeseen olisi saatu hieman vaarantuntua ja ahdistumista, ei yksikään puhelimistani toiminut. Siinä sitten kuljin syvemmälle yöhön, reppuni oli täynnä rahaa ja passi painoi rintaliiveissä ikävästi, ja ahdisti sitä rintaa hieman muutenkin ja koetin mölistä kuskille, että turn, stop, stop, turn, TURN AROUND, TURN AROUND, turn! STOP. Siinä hikoilutti, tähänkö loppuu elämäni paras viikko, tähänkö loppuu elämäni noin kaiken kaikkiaan. Kävin mielessäni kidnappaukset, seksiorjuuden ja muut mukavat skenaariot ja halusin vain lähettää kotiin viestin MÄ RAKASTAN TEITÄ. Oltuani maassa laittomasti viiden minuutin ajan, kuski itsekin totesi, että ei löydä tovereitani tästä suunnasta, eikä myöskään myynyt minua seksiorjaksi. Kumpainenkin nöyränä köröttelimme takaisin Ugandan puolelle hakemaan leimat ja viisumit. Massipäälikkö majoitti meidät vielä yhdeksi yöksi johonkin kristittyjen megalukaalihotelliin, jossa söimme keskellä yötä kalaa huonepalvelusta.

Joten nyt olemme virallisesti ja laillisesti Keniassa. Matkalla nousi jo pieni angsti, ei, me ei haluta mennä sinne takasin, se on tyhmä maa. Mutta ei se ole Kenian vika, että olemme täällä töissä, emmekä lomalla, matkalla, paossa, rappioviikolla. Tunnemme jo Kenian ärsyttäviä puolia, Voimme sanoa että "Aina täällä Keniassa..." ja kerätä ärsyyntymistä jostain pikkuasiasta. Meidän kuherruskuumme on ollut ohi jo jonkin aikaa. Nyt kun olemme hehkuttaneet Kampalaa ja Ugandaa ja heiluttaneet käskikorukäsiämme, olemme saaneet kilpailuvietin nousemaan ja meidät kuulemma kohta esitellään Nairobille niinkuin ei oltaisi koskaan esitelty! Tosiasiassa ei täällä ole paha olla, mutta huomaamme haaveilevamme omasta talosta Kampalassa, jonka pihalla kasvatamme chiliä. Suunnittelemme yhteistä tulevaisuutta, haaveilemme ja hymyilemme typerinä. Olemmehan rakastuneita.

Terveisiä pakoputkesta, Alma ja Talla