Rikas, rakas, KÖYHÄ, varas

Nyt en aio valittaa siitä, että meiltä pyydetään raha jatkuvasti. Tyylilleni uskollisena aion kuitenkin valittaa, ja toki valitan rahasta. Tällä kertaa valitan köyhyydestä.

Käytiin Nairobissa vähän paremmalla asuinalueella

 Mitä tulee mieleen Afrikasta? Sota, sairaudet, köyhyys. Ja köyhäähän täällä on. Kun tulimme tänne melkein kaikki näytti köyhältä. Ja kun kaikki näyttää köyhältä, se herättää levottomuutta ja turvattomuutta. En ole köyhä, en siis kuulu tänne, koska en kuulu tänne saatan olla vaarassa. Nyt näemme missä ei enää olekaan köyhää. Meidän mittarimme sen suhteen mikä on köyhää ja mikä ei, on muuttunut myös. Kotimme, jonka raadollisuus yllätti meidät ja sai meidät miettimään pystymmekö asumaan koko tönössä, tuntuu nykyään ennen kaikkea kodilta, eikä se tunnu sisäkatottomuudesta ja hiiristä huolimatta lainkaan raadolliselta tai kamalalta. Se asunto, jossa ensimmäisenä yönä itkimme pelosta veitsi kourassa, kun tuuli kolisutti peltikattoa, on kukkulamme hienoin kämppä. Ja nyt mekin sen tiedämme ja tunnemme.

Vaikken ole köyhä, enkä rikas, olen nähnyt jotain molemmista ääripäistä, mutta ne ovat minulle vieraita aina vain. En ymmärrä köyhyyttä, en pysty todella eläytymään siihen, mitä olisi olla köyhä. Vaikka elän keskellä köyhyyttä, mutta kun en ole köyhä. Samalla rikkaat ihmiset ja rikkaus saavat minut hermostumaan.

Kun meiltä kysytään onko meillä Suomessa samanlaista köyhyyttä kuin Keniassa, on minun vastattava totuudenmukaisesti, että ei ole, vaikka haluaisin täkäläisten ymmärtävän, että ei Suomessa pelkästään rahassa pyöritä ja on meilläkin köyhyyttä. Mutta ei meillä ole Suomessa tällaista köyhyyttä. Suomi on kaukana, jos meillä olisi Suomessa tällaista köyhyyttä, ei meillä olisi enää lainkaan köyhiä ihmisiä, sillä he olisivat kaikki paleltuneet kuoliaaksi. Silloin kun olimme vastaikää saapuneet tänne, kiersi sosiaalisessa mediassa linkki juttuun, joka kertoi siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa. Juttu oli hyvin mielenkiintoinen ja hienosti kirjoitettu. Olen miettinyt sitä useasti täällä. Ja sitä, mitä köyhyys on ja miten erilaista se on eri paikoissa.

Miten se on samanlaista? Kun on köyhä, kaikki pyörii rahan ympärillä. Rahalla on suuri rooli silloin kun sitä ei ole. Kokoajan on laskettava ja punnittava vaihtoehtoja. Toisekseen, kuten jutussa siitä, millaista on olla köyhä Suomessa, niin täällä myös, köyhyys on vapauttavaa. Köyhänä on vapaa monista haluista. Huomaan sanovani täälläkin, että "sitten kun mulla on ne jenkkibuutsit, niin sitten olen onnellinen, sitten en tarvitse enää mitään". Sehän on sitten valhe. Ja tiedän sen itsekin. Mutta minulla on varaa haluta.

Minä henkilökohtaisesti en ymmärrä rahaa, eikä raha kauheasti kiinnosta minua. Täällä joudun puhumaan rahasta ja ylipäätään olemaan tekemisissä rahan kanssa jatkuvasti. Se turhauttaa ja ahdistaa minua. Älkäämme ymmärtäkö väärin. Tykkään kyllä rahasta ja tykkään käyttää rahaa. Minulla on paljon vaatteita ja juon mielelläni skumppaa ja syön sushia. Matkustelen ja teen heräteostoksia. Mutta en ole koskaan mennyt töihin VAIN saadakseni palkkaa, hyvää palkkaa. Minulle on tärkeää, että minulla on työpaikka, tykkään tehdä töitä. Toki tykkään myös palkkapäivistä. Tykkään myös maksaa veroja, ja saada veronpalautuksia. Stressaan kyllä rahasta, jos siitä on pulaa tai sitä joutuu todella miettimään kokoajan. Ja olen niitä nuivia ihmisiä (tai olin ennen viime kesää), joilla on tilillä aina se satanen, jos tulee hätätilanne. Raha on päivittäinen asia, väline, en pääse sitä pakoon, mutta se ei juuri kiinnosta minua itsessään.

Kiinnostuksenpuutteesta huolimatta en ole siis immuuni rahalle. Sillä on rooli elämässäni, eikä minun ajatusmaailmani veny niin pitkälle, että osaisin kuvitella maailman, jossa rahaa ei olisi. Mutta en vai ymmärrä, en käsitä, yhtään mitään rahasta. En miten se toimii kun sitä on paljon, miljoonia ja miljardeja, mihin se menee ja mistä se tulee, mitä sillä tehdään ja miksi. En ymmärrä sen valtaa, enkä ymmärrä sitä miten se tekee ihmisen sokeaksi. Kuten tekisi varmaan minutkin, jos minulla olisi paljon rahaa.

Meidän hyvinvointihoodsit ja portti, mut ei ees Westlandsista

 Tässä ollessamme Nairobissa kävimme hakemassa mamma Kaharalle sängyn hänen uuteen Nairobin kotiinsa. Sänkyä haettaessa sahasimme autolla edes takaisin Nairobin rikkaita alueita, Westlandsia erityisesti (reilukerho jonne aikoinaan oli pääsy kielletty mustilta). Aitoja, piikkilankaa, varashälyttimiä, valvontakameroita, vartijoita.  Minua alkoi ärsyttää. Seisoin marmorilattialla ja katsoin televisiota, suurta laajaa televisiota ja sängynvälittäjä puhui kuiskaillen brittiaksentilla höystettyä englantia, kosketusnäyttöpuhelintaan näpläillen. Miljoonia ihmisiä slummissa. Ihan tuossa noin, vieressä. Olimme samana päivänä matkustaneet monta tuntia täydessä bussissa kylästämme Nairobiin. Matka kesti kyllä saman verran kaikkiaan kuin lentomme Suomesta Keniaan, ja jälleen tuntui, että olisimme tulleet toiselta planeetalta, toisesta todellisuudesta, vaikka olimme saman maan sisällä. Samalla siinä tiivistyi se, mitä kenialaiset sanovat aina. "Synnyt köyhänä, kuolet köyhänä." Rikkaat ja köyhät ovat valovuosien päässä toisistaan. Ugandassa meille kerrottiin, että suurin luokka Ugandassa on keskiluokka. Keniassa se on häviävän pieni, Ugandan esittelijämme Massipäällikkö sanoi olevansa keskiluokkaa, mutta tienaa kyllä aikamoisia summia ansaitakseen moisen tittelin. Keskiluokka täällä on varakas Euroopassa, joten oikeaa keskiluokkaa, perusmeiningillä pärjäävää, on vaikea löytää. Suurin ihmisryhmä ovat köyhät, luonnollisestikin.  Ja sitten pyöritään taas rikkaassa päädyssä. Johtuen ehkä tästä asetelmasta, Ugandassa ei näyttänyt niin köyhältä kuin osassa Keniaa. Emme tietenkään reissanneet vielä niin paljoa Ugandassa, kuin olemme täällä Keniassa kulkeneet, mutta päällimmäinen kuva oli, että köyhyys ei iske kasvoille samalla tavalla. Tämä siitäkin huolimatta, että Kenian kansantaloustuote on suurempi kuin Ugandan, Ruandan ja Tansanian yhdistettynä. Länsimaissa voimme hieman ummistaa silmämme köyhyydeltä, se on kamalaa, joo, mutta se on muualla. Köyhyydestä kuullaan, mutta rikkaudesta ei olla valmiita luopumaan. Öljyt, kahvit, ihmisoikeudet on mukavampi pitää itsellä. Westlandsissa, tuossa pienessä länsimaiden heijastuksessa on aitiopaikka katsomaan silmiin rujoa, jokapäiväistä köyhyyttä. Silti oma marmorilattia on niin mukavan viileä helteellä, että verhot tulee kuin huomaamatta vedettyä kiinni. Kuulostaako tutulta?

Nairobi herättää kummallisia tunteita. Nairobissa saa kävellä kadulla rauhassa, ei ole ihan niin jännää, että olemme valkoisia. On supermarketteja ja elokuvateattereita, saa meksikolaista ruokaa, kaikki puhuvat englantia, eivät vain äidinkieltään. Täällä on helpompi toimia, sillä täällä toimintamallit ovat melko samanlaiset kuin meillä Suomessa. Kaupasta löytää tuttuja tuotteita, esimerkiksi Floraa ja Strepsilsejä. Mutta täällä saa kokoajan kuumotella milloin jotain ikävää tapahtuu. Kävimme viikonloppuna baarissa ja kun yöllä sitten halusimme lähteä kohden kotia taksilla, portsari pyöri puoli tuntia estäen meitä menemästä milloin minkäkin kuskin kyytiin, koska he olivat huijareita ja vaarallisia. Lopulta yhden seurueemme jäsenen piti tulla samalla taksikyydillä, ettei meille tehdä matkalla pahaa. Mikä rentouttava päätös illalle.

Sisäinen Robin Hoodin sanoo, että ikävää tapahtuu, koska tuloerot, korruptio, luokkayhteiskunta ja vääryys. Tekisi mieli jakaa rahat Westlandsista tuohon slummiin, vaikka se ei nyt tätä köyhyyttä ratkaisisikaan. Samalla syyllisyys painaa. Nairobissa minä nukun porttien takana ja portilla on vartija. Ovia on kaksi ja molemmat ovat lukossa. Jos saisinkin kaikki Westlandsin rahat käsiini, en uskalla mennä koko slummiin. Robin Hoodin urani katkeaa siis jo ennen kuin alkaakaan, en ole mikään Robin Hood, olen pahisten puolella.

Nairobissa olemme kultaisessa häkissä ja siksi en pystyisi Nairobissa asumaan pitkään. Bussia opettelemme nyt käyttämään, mutta jälleen, pimeän tultua kaikkialla on vaarallista. Alle kilometrin matkan leffateatterilta kotiin tulisi taittaa ilta kahdeksalta taksilla, KOSKA VAARALLISTA VÄKIVALTAA VARKAUS MURHA VALKOINEN JA MUSTA. Kävimme tutustumassa lähighettoon muutaman kaverin kanssa. Vain pienen bussimatkan päästä hieman ylemmän luokanalueelta, jossa on sekä mustia, että valkoisia, päädyimme alueelle, missä meitä tuijotettiin jälleen suu auki, silmät täynnä sitä samaa hämmästystä kuin kylämme lapsilla. Olimme väärässä lokerossa siellä, ei meidän pitäisi olla siellä, ei siellä ole... meitä, mitä se sitten pitääkään sisällään.

Kylässämme me osaamme liikkua omin neuvoin, ilman pelkoa. Emme joudu maksamaan turvallisuudesta. Saamme enemmän huomiota kuin muut kyläläiset, mutta loppupeleissä olemme jo kyläläisiä, samanvertaisia. Ei ole pyssyjä ja lukittuja ovia joka puolella. Vartijatkin ovat huvittavia, hieman viinaan meneviä ukkeleita, jotka vetävät kalastajahattu ja saappaat jalassa kirves kourassa ympäri pihaa huudellen meille sekavia sekakielisiä huudahduksia ja tervehdyksiä. Nairobissa iso hattu törröttää vartijan pään päällä, housuissa on prässit ja kädessä pamppu. Pelon ilmapiiri on valloillaan ja joka puolella tuntuu vain turvattomalta. Eikä se Nairobbery lempinimi tyhjästä nousekaan. Kun olin tulossa tänne ensimmäistä kertaa minua varoiteltiin "siellä ihmishenki ei maksa mitään". Kun joku tulee ryöstämään, niin anna kaikki. Jokainen summa, iso tai pieni, on riittävä motivaatio väkivaltaan, tappamiseen. Kuulostaa ylilyövältä, raa'alta, epäinhimilliseltä. Kuulostaa, koska en ymmärrä köyhyyttä. Koska minulle raha on vain rahaa.

Ghettopoikia, kauheen kilttei, paitsi toinen oli kyllä humalassa

Ensimmäisellä kerralla kun oli Keniassa, katselin Mombasan rannoilla kukoistavaa seksiturismia kokien suurta vastenmielisyyttä eurooppalaisia miehiä kohtaan. Ja samalla en voinut olla ihmettelemättä paikallisten hiljaista, ja joskus ihan äänekästäkin, hyväksyntää. Tuolloin yövyimme äärimmäisen kristillisessä hotellissa, ei saanut juoda, ei polttaa, jos nukkui miehen kanssa samassa huoneessa penättiin avioliittostatusta. Samat henkilökunnan jäsenet, jotka katsoivat hieman paheksuen minua farkkushortseissani, juoksivat iloiten kättelemään vanhaa läskiä valkoista miestä, joka marssi paikalle kainalossaan kuvankaunis alle kaksikymppinen kenialaistyttö. Koetin tuijottaa miehen vaikeaksi, mutta sainkin osakseni pahan katseen tytöltä. Tuolloin tajusin ensimmäisen kerran, että kaikilla ihmisillä ei ole varaa rakastaa. Tämä tosiasia on vain terävöitynyt sinä aikana jonka olen ollut täällä. Jos minulla on silmäpeliä jonkun kanssa, joudun aina punnitsemaan tämän tausta-ajatuksia. Raha ja rakkaus kulkevat elämässäni käsi kädessä tällä hetkellä. Ihmissuhteeni määräytyvät aikalailla sen mukaan olenko valmis elämään sen faktan kanssa, että toinen ihminen ehkä ei halua minusta mitään muuta kuin rahaa. Mutta enpä ole silti vielä lahjoittanut kaikkia rahojani Pelastakaa Kissat yhdistykselle, vaikka raha ei minua muka kiinnostakaan ja haluaisin vain rakastaa koko maailman ehjäksi. Rakkaus on hyvinvointia, rakkaus on etuoikeus.

Kuten tuolla aiemmin kirjoitin, ja kuten se nainen kirjoitti jutussaan siitä miltä tuntuu olla köyhä Suomessa, ei köyhyys ole yksinkertaisesti paha asia. Suomessa köyhyyteen liittyy häpeää, se loukkaa ylpeyttä, EI TARTTE AUTTAA. Täällä tilanne ei ole samanlainen, koska esimerkiksi kylässämme, kaikki ovat enemmän tai vähemmän köyhiä. Köyhyys yhdistää. Lopulta aina sitä rahaa tuntuu jostain löytyvän, silloin kun sitä on pakko löytyä. Pyytäminen ei ole häpeällistä pyytäjälle (tämäkin fakta tiedostettuna, se käy rassaavaksi ja ärsyttäväksi). Ja köyhyys ei ole suorassa yhteydessä onnettomuuteen.  Ennen kuin tulimme Nairobiin ja matkasimme Ugandaan, emme olleet kertaakaan kunnolla ymmärtäneet kuinka köyhää kylässämme on, vaikka olemme eläneet siellä kuukausia. Tässä yhtenä iltana täällä Nairobissa venkoilimme, että mitä tehdään, on tylsää, vaikka meillä oli kaikki ne asiat joista olemme kylässä iltaisin haaveilleet. Oli sähköä, DVD-kaupalla sarjoja, jääkaappi ja hella - ja me olimme pirun levottomia. En ole ensimmäinen, enkä viimeinen, ihminen joka kirjoittaa siitä, miten onnellisia köyhät ovat. Luin ennen tätä matkaa varmaan viisi kirjaa, joissa kaikissa jossain vaiheessa joku länsimaalainen hämmästeli köyhien kykyä olla onnellisia, VAIKKA he ovat köyhiä. Se onkin kadehdittavaa. En ole koskaan kohdannut samanlaista kiitollisuutta, oli sitten kyseessä iso tai pieni asia. Innostuminen, nauraminen, pettyminen, hämmentyminen, kaikki, tapahtuu sydämestä. Köyhyys kuulostaa tuomiolta, elämän pilaamiselta, onnettomuudelta. Mutta ei köyhyys vie elämistä pois. Köyhyys on opettanut minulle rauhoittumista, chillaamista, ihan vain olemista itseni kanssa, köyhyys on opettanut minulle onnellisuutta. Olen oppinut ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne ovat. Olen oppinut TYYTYMÄÄN, joka on aina ollut kirosana korvaani.

Oikeassa elämässäni, mikä ja missä se sitten onkaan, en ole köyhä, enkä ole rikas. Joskus, kun lopetan tämän haahuilemiseni elämässäni, tulen olemaan varmaan keskiluokkainen. Olemme oppineet elämään hyvin yksinkertaista elämää täällä. Maito tulee lehmästä ja ruoka pellolta. Naapurimme innostui kun puhuimme suihkusta ja kertoi kerran olleensa suihkussa, josta tuli lämmintä vettä ja olisi halunnut jäädä suihkuttelemaan loppuiäkseen, niin ihanaa se oli, kuvitelkaa nyt, lämmintä vettä. Me peseydymme lantraamalla vettä ämpäreillä. Kotonamme on kylän ainoa sisävessa. Kuljemme pelloilla, käymme markkinoilla ostamassa länsimaista lähetettyjä käytettyjä vaatteita. Kun nauroimme McDonalds kauluspaidalle ja koko McDonaldsille, valehteli yksi kaverimme hieman nolona meille, että "joo, olen mä kuullut hänestä". Kun koulussa lounaalla on lihaa, kuljeksivat nälkäiset ruokailijat ympyrässä padan äärellä, etteivät jää osingotta. Hiirten tappaminen tallaamalla on arkipäivää. Koko kylässä on kolme autoa. Ja vaikka kylämme onkin köyhä, emme ole edes kohdanneet sitä köyhyyttä, jota esiintyy kuivilla alueilla. Sitä köyhyyttä, kun ei ole peltoa, jolta saada ruokaa, eikä kaivoa, josta saada juotavaa.

Prestigessä on myös ilmainen WLAN

Tavallaan olen Suomessa aika köyhä. Minulla ei ole mitään omaisuutta. Eikä minulla ole takaporttia, jos ryssin raha-asiani, vanhempani varmasti paijaavat ja pitävät kädestä, mutta ei heilläkään ole rahaa. Paikalliset täällä ovatkin kovin huolissaan, kun minulla ei ole omaa peltoa Suomessa, että kuinka ruokin itseni jatkossa. Minulla on velkaa. En tiedä milloin valmistun. Minulla on useita työpaikkoja, joista ainakin osaan saan toivottavasti palata kun tulen takaisin, mutta en tienaa tuhottomasti. Rahaa tulee ja se menee. Täällä Afrikassa olen nuoruusvuosien (go figure) säästöillä, vuokravakuulla ja opintolainalla. En kuitenkaan koe olevani köyhä, Suomessakaan. Täällä taas olen rikas, mutta en koe olevani rikaskaan (vaikka join tässä taannoin skumppaa jossa oli oikeaa kultaa). Minun varattomassakin arjessani on asioita, jotka ovat täysin pois monien täällä kohtaamieni ihmisten elämästä. Kun tulimme kylästämme Nairobiin varasimme Tallan kanssa itsellemme aikaa muutaman tunnin ja menimme Nakumatt Prestigeen, joka on oman elämänsä Sokos Nairobissa. Siellä pyörimme haistelemassa hajuvesiä ja hivelemässä shampoopulloja, tuijottamassa juustohyllyä. Pläräilimme kirjoja ja suunnittelimme huonekaluosastolla sisustusta olemattomaan asuntoomme. Olimme kuin pahaisetkin Stockan turkismummot. Ja se oli ihanaa. Prestigessä on ihanaa. Siellä on luksusta. Kyllä minä Suomessa käyn Sokoksella, palkkapäivänä ja palkattomana päivänä, eikä se ole ihmeellistä. Täällä jo Nakumatt Prestige on rajanvetäjä rikkaan ja köyhän välille, koska siinä välillä ei ole mitään.

Alma ja Talla

Nairobissa tikkaritkin ovat isompia