Oodi ystävyydelle

"On ikävä". Se on se viesti, joka kulkee tällä hetkellä meidän ja perheidemme sekä ystäviemme välillä. On ihan kamala ikävä. Aluksi tuntui siltä, että Suomessa meitä kaivataan enemmän, kuin me ehdimme täällä kaipaamaan. Onhan täällä kaikki uutta, joka päivä kohtaamme uuden hedelmän tai vihanneksen, opimme uuden sanan, teemme töitä uudessa paikassa, tutustumme uusiin ihmisiin. Mutta nyt, kolmen kuukauden jälkeen, kun täällä oppilaat ovat jo lähteneet joululomille ja olemme työn ja loman välissä, kulutamme aikaa hiljaisella koululla, meillä on ikävä. Ihan kamala ikävä.

Jälleen, kuvan pojat eivät liity merirosvoihin

"Almaan mä luotan, Almaan mä luotan sataprosenttisesti" leikkasi Talla mukaan keskusteluun muutama päivä sitten. Kommentti meni hieman ohi aiheen, joka oli Somalia, muslimit, kristityt, väkivalta ja ennakkoluulot. Yhtä kaikki, siinä on yhdessä toteamuksessa ystävyyden kulmakivi, luottamus. Meillä  on täällä Tallan kanssa toisemme, mutta muuten emme ole vielä saaneet kauheasti ystäviä. Seuraa meillä kyllä riittää. Kaikki osaavat nimemme, tai ainakin jonkun version niistä, kuljemme kylillä vilkutellen ja heimokielisiä tervehdyksiä huikkaillen, meitä kutsutaan jatkuvasti kylään huutorukoilemaan, istumaan ja syömään. Emme ole koskaan olleet näin tervetulleita minnekään. Saamme paljon lahjoja, hedelmiä ja kanoja. Olemme noin miljoonassa kummallisesti rajatussa valokuvassa poseeraamassa ihmisten kanssa, joiden nimiä emme tiedä. Kaikki kertovat rakastavansa meitä. Kaikki ovat kauhean kiitollisia siitä, että olemme täällä. Kaikki haluavat, ettemme koskaan lähtisi pois. Mutta ystäviä meillä ei silti juurikaan ole. Ja suurin syy tähän on luottamus, ja ennen kaikkea sen puute. Ensimmäinen ohje, jonka sain, kun tulin Afrikkaan oli ÄLÄ LUOTA KENEENKÄÄN. Se on väsyttävää, kun ei voi luottaa keneenkään. Ja vielä väsyttävämpää on se, että usein on syytä todella olla luottamatta. Minä olen hyvin luottavainen ihminen nimittäin, minä uskon kun jotain sanotaan. Lukiossa uskoin, että yhden kaverin auton radio oli syttynyt tuleen, koska se oli ottanut viestiä vastaan MIRiltä ja autojen radiot eivät kestä sellaista määrää viestiä avaruudesta. Ihan vakavissani puhuin asiasta vielä eteenpäinkin, "ajatella ihan oli savua tullut". Talla sanoikin, että isoin ongelmani on, että viimeiseen asti haluan uskoa hyvää ihmisistä.

Täällä, kylässämme, ystävystyminen ja luottamussuhteen rakentaminen on vaikeaa johtuen muutamista asioista. Ensimmäinen on jälleen kerran raha. Kyseenalaistamme kaikkien tarkoitusperät kokoajan, sillä niin monen hymyn ja tervehdyksen takana on ollut taka-ajatus. Olemme joskus tarpeettoman tylyjä ja epäluuloisia. Olemme myös statussymboli. Ihmiset haluavat tulla nähdyiksi seurassamme, eikä sellainen näyttäytyminen ole pyyteetöntä. Luottamusta nakertaa myös se, että asiat eivät juuri koskaan onnistu sovitusti. On vaikea rakentaa luottamusta, jos sitä luottamusta ei koskaan ansaita. Täällä lupaillaan ja järjestellään, puhutaan naama vakavana puhelimeen ja nyökkäillään, kyllä kyllä, ehdottomast, we will meet EXACTLY at two. Harvoin mitään tapahtuu kuitenkaan, lupaukset jäävät roikkumaan ja sanat menettävät merkityksensä.

Meillä on myös ongelma sen kanssa, että emme tiedä ymmärtääkö täällä kovinkaan moni meitä. On vaikeaa ystävystyä jonkun kanssa, joka ei tajua mitä puhun, johtui tämä ymmärtämättömyys sitten kielimuurista, kulttuurieroista, erilaisista huumorintajuista tai keskustelutapojen erilaisuudesta. Itse kun voisin hämmentää teetä tuntitolkulla ja reflektoida sitä, että miltä nyt tuntuu, kun täällä taas keskustelukumppani saattaa yllättäen alkaa huutamaan puhelimeen SEMA SEMA ja lähteä kävelemään kesken kaiken.

Fredin maailman siistein skidi

Vaikka täällä ystävyyssuhteiden sitominen onkin vaikeaa, se ei ole tietenkään mahdotonta. Me emme ole myöskään mitään piknikkejä persoonina, joten onkin turha odottaa, että koko kylä haluaisi voittaa luottamuksemme puolelleen. Koemme myös iloisia yllätyksiä ihmisten suhteen. Kaksi kollegaamme veivät meidät lupaustensa mukaisesti Kisumuun käymään museossa, veneretkeilemään Lake Victorialle (tai toinen vei, toinen jäi pelkäämään rantaan) ja katsomaan virtahepoja järven peittävien vesihyasinttien alla, syömään kalaa ja tutustumaan kaupunkiin. Emmekä joutuneet edes tappelemaan raha-asioista. Olimme tämän retken toteutumisesta (lienee nyt pikkumaista sanoa, että tarkoitus oli lähteä Kisumuun lauantaina, me menimme sinne seuraavan viikon torstaina) niin yllättyneitä ja ilahtuneita, että puhuimme siitä kolme päivää. Nyamaurossa taas opettajat tulivat siihen tulokseen, että kaipaamme nollausta, ja vararehtori Fred vei meidät ulos koulujen loppumisen  kunniaksi. Hän vei meidät paikkaan, joka oli tarkasti vartioitu, jottemme joutuneet stressaamaan tavaroistamme, emmekä turvallisuudestamme. Juomaa ja ruokaa tuli pöytään pyytämättä sekä maksutta, ja hän kyyditsi meidät vielä kotiin nukkumaan. Fred kutsui meidät kyläänkin vielä. Hän teurasti meille kaksi kanaa ja hänen vaimonsa opetti meitä kokkaamaan ja hänen maailman suloisimmat lapsensa opettivat meille swahilia. Meillä oli rehellisen mukava ja rento päivä.

Erityisesti Nyagokianin henkilökunta on ollut joskus hieman kovilla kanssamme. Puskemme muutosta tiettyihin asioihin täällä niin kovalla tahdolla, tahdilla ja voimalla, emmekä aina ehkä ymmärrä kollegoitamme, jotka ovat tottuneet hieman verkkaisempaan tahtiin. Koska he kuitenkin yrittävät, joskus ehkä jopa enemmän kuin me, sopeutua siihen, että kaksi eurooppalaistyttöä täällä suutahtelee, huutelee, itkeskelee ja esittää toivomuksia, annoimme heille kiitokseksi pienen joululahjat. Olin ommellut pieniä nyssäköitä, joihin laitoimme kaksi Mariannea, mustekynän (kynänä lainaamisista on tullut pientä polemiikkia opettajanhuoneessa) ja lyhyen viestin, jonka sisältö oli joulu, uusi vuosi ja rakkaus. Tämä pieni (pieni ja pieni, ompelin niitä nyssäköitä käsin yli kaksikymmentä) ele toi paljon iloa. Aikuisten miesten kasvot hohtivat ilosta ja kiitollisuudesta. Jonkinlainen jää, jäykkyys ja vaikeilu, suli pois. Nyt tuntuu mukavalta palata tammikuussa töihin. Eli kaveruuden, toveruuden, ystävyyden, rakentuminen ei ole mahdotonta. Meillä on aina vain niin kiire, ja oikean ihmissuhteen rakentumiseen menee aikaa. Kyllä me aina välillä siis huomaamme epäilleemme jotakuta turhaan ja aina välillä keskustelu etenee ja syvenee, eikä kukaan huuda puhelimeen kesken kaiken. Tuo luottamuspula saa minut arvostamaan ja vaalimaan niitä ystäviä, jotka täältä saamme.Ja tuo usein kohdattu luottamuspula on saanut minut kaipaamaan ja arvostamaan ystäviäni enemmän kuin koskaan. 

Perustettiin bändi - promokuvia

"Without trust there is no love", sanoo narkoleptinen argentiinalainen Moulin Rougessa. Ja se on totta, myös ihan platonisissa rakkaussuhteissa. Joskus on hieman yksinäistä, vaikka on hyviä hetkiä ja ihmisiä. Ei siksi, että olisimme yksin. Vaan siksi, että joskus olisi kiva vain soittaa ja nillittää jostain pikkuasiasta joka ärsyttää, nillittää jollekulle joka ymmärtäisi miksi ottaa päähän tai ainakin yrittäisi ymmärtää. Joskus olisi kiva kun ei kokoajan tarvitsisi olla varpaillaan ja arvioimassa, että mihin tilanne on menossa ja miksi. Joskus on yksinäistä, kun huomaa puhuneensa saman asian sen sata kertaa, eikä kukaan vieläkään ymmärrä leveästä hymystä ja kirkkaana kaikuvasta "Yes" vastauksesta huolimatta. Joskus on yksinäistä, kun jälleen joku johon olisi halunnut luottaa, esittääkin jonkun omaan korvaan kohtuuttomalta kuulostavan pyynnön. On yksinäistä, kun kaikki kehottavat RELAX, mutta harvoin voi kuitenkaan rentoutua. Silloin löytää itsensä istumasta ja päivittämästä facebookin news feediä ja odottavansa jotain tuttua tai hauskaa, kuulumisia. Lueskelee opiskelijakavereiden sitsistatuksia ja puolituttujen marraskuuhajoilua. Katselee kuvia ravintolaruuista ja aamiaisesta sängyssä, kuvia märästä ja pimeästä maisemasta. Lukee BB-uutisten otsikoita ja itkustatuksia jostain mystisestä Vain Elämää-sarjasta. Ne ovat tuttuja, mutta tällä hetkellä melko kaukaisia asioita. Ja silloin huomaa miettivänsä, mitä jos Suomessakaan ei ole enää ketään kun palaamme? Mitä jos kukaan ei Suomessa enää ymmärrä? Mitä jos me emme enää ymmärrä?

Minulla on maailman parhaat ystävät. Minun ystäväni ovat kauneimpia, viisaimpia ja rohkeimpia ihmisiä, jotka tiedän. Minun ystäväni luovat sellaisen turvaverkon, että vaikka putoaisin kuinka korkealta, kuinka yllättäen ja kuinka kovaa tahansa, he ottavat kiinni ja pitävät kiinni niin kauan, että ovat varmoja, että pääsen ylös ja jatkan matkaani omin avuin. He soittavat, jos minä en soita. He kuuntelevat, kun soitan vaikka minulla ei ole mitään asiaa. He välittävät silloinkin, kun olen pikkumainen, lapsellinen ja itsekäs. Minun ystäväni tuntevat minut. He kuulevat ja näkevät minut, niin kuin haluan tulla kuulluksi ja nähdyksi. Ystäväni kannustavat. He ovat minulle rehellisiä silloinkin, kun haluaisin että he valehtelisivat minulle. He ovat ylpeitä minusta. He ovat onnellisia puolestani. Luotan ystäviini kuin kallioon. He ovat luvanneet, että saan asua heidän kellareissaan, jos en koskaan löydä elämääni kumppania enkä suuntaa. Ystävieni kanssa koen täydellistä ehdotonta rakkautta.

Olen maailman onnekkain ihminen mitä ystäviin tulee. Ja siksi minua joskus pelottaa, että mitä jos täältä tullessani olen muuttunut niin paljon, että emme enää löydä toisiamme? Että etäännymme ja lopulta menetän kaikki nuo ihanat ihmiseni. Mitä jos tämä kaikki, hyvä ja paha, täällä muokkaa minua niin, etten osaa enää eläytyä heidän elämäänsä, eivätkä he minun? Mitä jos olen yksinäinen täällä ja olen myös yksinäinen Suomessa? Mitä jos puolen vuoden päästä ei ole enää mitään paikkaa mihin mennä? Puhuttuani niin paljon luottamuksesta, tämä kuulostaa nyt epäluottamuslauselmalta. Mutta sitä tämä ei ole. Tämä on vain puhdasta, järkeilemätöntä pelkoa.

Bestikset (ja lemppari kusikimme Douglas)

Puoli vuotta ei ole pitkä aika, mutta se on riittävän pitkä aika. Riittävän pitkä ollakseen minulle mullistava. Koska sitä tämä matka on minulle, mullistava kokemus, niin henkilökohtaisella, ammatillisella, fyysisellä, psyykkisellä kuin henkiselläkin tasolla. Tämä on käännekohta, muutos, uuden alku ja vanhan loppu, kaikenlaista mahtipontista ja suurta. Muutun täällä väkisinkin. Olen jo nyt niin erilainen, että joskus minun on vaikea tuntea itse itseäni, ja kaiken lisäksi näytän ihan intialaiselta, niin edes tunnista itseäni jos jossain on peili. Samalla tavalla Suomessa, joku rakkaani voi kokea jotain mullistavaa, enkä ole paikalla jakamassa sitä. Ja siinähän se pelkoni ydin onkin. Muutoksessa. Vaikka usein muutos on kaivattua ja tarvittua, se on pelottavaa. Muutoksen mukana on mentävä, se vie eteenpäin. Muutoksen äärellä ei voi pysähtyä. Kun on kohdannut niin paljon uutta, että on joskus ihan hengästynyt, tavallaan haluaisi vain palata johonkin vanhaan, tuttuun. Samalla tietää, ettei sellaiseen paluuseen taida olla mitään mahdollisuutta kenenkään puolelta. Elämä kun on elämä.

 

Pelkään yksinäisyyttä, joka jää varjoksi mukaani. Pelkään, että muutos on liian suuri ja hukun siihen, eivätkä ystäväni enää löydä minua, enkä itse löydä kotiin. Mutta miksi pelkään? Johan tuolla kirjoitin, minulla on ne maailman parhaat ystävät. He ovat seisseet vierelläni monessa vaikeassa paikassa ja suuressa muutoksessa. Sitä kaaduttu ja noustu, mokattu, dokattu ja naurettu, onnistuttukin. Tilanteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet. Ei ole ollut aikaa, jolloin emme olisi liikkuneet eteenpäin, aikaa jolloin mitään ei olisi tapahtunut. Vaikka olen muuttunut, olen kuitenkin aina se sama ihminen. Tilanteet ovat ehkä kasvattaneet kuorta, tai kuorineet sen pois, mutta ydin on aina ollut se sama. Sen ytimen ne ystäväni, jotka näkevät ja kuulevat minut niin kuin halua tulla nähdyksi ja kuulluksi, näkevät ja kuulevat. Ystävyys kestää muutoksen ja liikkeen. Se vain kasvaa ja jalostuu. Ystävyydellä ei ole mitään hätää. Minä se tässä vain hätäilen, kun on ikävä ja haluaisi kölliä rivissä kavereiden kanssa ja syödä irttareita ja juoda punaviiniä.

Jikobisneksiä, vesi kiehuu

Kaipaamme rakkaitamme ja joskus olemme hieman yksinäisiä, mutta ei meillä ole mitään hätää. Ja ennen kaikkea, me emme ole täällä yksin. Suhteemme Tallan kanssa on huvittavan symbioottinen. Tasaisesti puhumme siitä, miten kamalaa olisi, jos olisin todella lähtenyt tänne Keniaan pööpöilemään yksinäni. Teemme täällä kaiken yhdessä.  Aamulla heräämme ja vuoropäivin toinen peseytyy ja toinen kokkaa aamiaista. Koska asunnossamme ei ole kattopaneeleita, joten seinät vain loppuvat kesken matkan, kuten myös äänieristys siinä samalla, voimme käydä sujuvasti keskustelua näiden toimenpiteiden aikana. Nyt kun on loma, otamme aurinkoa rinta rinnan, päätämme yhdessä olla laittamatta aurinkorasvaa, koska pohjarusketus on jo niin hyvä ja palamme auringossa yhdessä. Teemme retkiä, käymme kylässä ja kylillä, pudottelemme avokadoja puusta ja siivoamme yhdessä. Jahtaamme moppi kourassa sitä hiirtä yhdessä. Siirrämme sen hiiren ruumista sillä mopilla yhdessä. Suunnittelemme matkojamme täällä itä-Afrikassa.  Mietimme mitä kaikkea kivaa voimme järjestää perheillemme, jotka tulevat tänne pian. Sluibaamme yhdessä kirkosta matkustaaksemme yhdessä boda-bodalla markkinoille. Suutumme yhdessä mzunguhinnoista markkinoilla. Kun käymme ISOLLA KIRKOLLA ostamme jäätelöt ja Talla ostaa kokis zeron ja minä Afia-mangomehun. Annamme työkavereillemme lempinimiä ja kikattelemme niille. Talla nyökyttelee hyväksyvästi, kun tulen toisesta huoneesta huutaen, että nyt keksin, sidon chilit kuivumaan keppiin ja kepin ripustan kattoon. Meillä on samanlaiset ruutupaidat, kaulahuivit ja afrikkakengät. Me muutenkin näytämme yllättävän paljon samalta, ottaen huomioon, ettemme ole sukua toisillemme. Meillä on kolme kynsilakkapulloa ja lakkaamme kyntemme yhdessä ja samanvärisiksi. Jatkamme toistemme lauseita. Jumppaamme yhdessä. Olimme rappioviikolla (kaljaa ja karkkia ja jumpasta lintsaamista) yhdessä. Minä kirjoitan näitä tekstejä, jotka Talla heti ensimmäisenä lukee ja kommentoi. Sytytämme jikoon, siihen surullisen kuuluisaan rautapyttyyn, tulet yhdessä. Iltaisin istumme pimeässä keittiössä rautapyttymme äärellä ja odotamme hiljaa yhdessä, että vesi alkaa kiehua. Syödessä katsomme leffaa läppäriltä ja toivomme, että sähkökatko lakkaa ennen kuin akku loppuu. Meillä on liian paljon sisäpiirivitsejä. Nukumme samassa huoneessa ja hiiren pelotellessa nukuimme samassa sängyssä. Luemme samat kirjat. Kaiken tämän arjen ja seikkailun kunniaksi aiomme teettää maasai-käsikorut, joissa on yhdistelmä nimistämme MILMA (jos joku ei vielä ollut tajunnut, niin Alma ja Talla eivät ole oikeat nimemme, tuolloin koruissa lukisi TALMA, joten hyvä näin siis). 

Käytiin vähän heimovaimoilee

On enää kuukausi siihen, että perheemme tulevat tänne jouluksi, emme malta odottaa. On enää kuukausi siihen, että toveri Torvi, sielunsisareni, tulee tänne seikkailemaan kanssamme, hämmentämään teetä ja puhumaan siitä, miltä nyt tuntuu. En voisi olla mistään onnellisempi. Kuukausi ei ole kovin pitkä aika, vaikka odottavan aika pitkä onkin, varsinkin Afrikassa. Meidän ihmisemme tulevat luoksemme, vaikka me olemme lähteneet näin kauas. Puoli vuotta on pitkä aika, mutta ei se ole niin pitkä aika. Ja me sen tiedämme, että on meillä paikka, jos toinenkin, mihin mennä kun palaamme takaisin kotiin.

Tällee me höpsötellään sähkökatkon aika

Malja ystävyydelle!

TALMA

P.S. Kiitos kaikille, jotka olette laittaneet meidät toimimaan joulupukin pikku tonttuina. Joulupukki on ilmeisesti yleensä unohtanut tämän mantereen, sillä sen verran vieras kyseinen herra on paikallisille. Mutta ehkäpä jouluntaika tulee tammikuussa hieman kouriintuntuvammaksi oppilaille tammikuussa, kun palaamme teidän avullanne hommattujen kirjojen, pallojen, kynien ja karttojen kanssa. Paljon rakkautta ja suuri kiitos!