"Paasto" - Kun liha on heikkoa ja sitä on paljon

Me olemme elelleet leveästi viime viikkoina. Joten nyt on tullut aika hieman himmailla ja hävetä.

Päätimme Tallan kanssa, että paastoamme. Emme kuukausikaupalla, mutta viikon. Kylässä mässäileminen on haasteellista, mutta olemme huomanneet, että se ei kuitenkaan ole mahdotonta. Alkumatkamme nälkäviikkojen jälkeen olimme niin tiltissä, ettemme osanneet muutamaan kuukauteen ajatella mitään muuta kuin ruokaa ja kokkaamista, makuja ja mausteita, karkkia. Hamstrasimme kämpän täyteen mässyä, avokadoja ja chiliä. Kun poistuimme kylästä, koimme olevamme oikeutettuja juomaan kaljaa ja viiniä kokoajan, koska kylässä elämme niin kunnollista elämää. Ja viime aikoina me olemme olleet todella paljon poissa kylästä. Kaikesta tissuttelusta ja reissaamisesta huolimatta JOSKUS ON NIIN TYHJÄ OLO. Kun veimme pojille jalkapallon huomasimme, että NE ON NE PIENET ASIAT joilla on todella väliä. Päätimme paastota, jotta osaisimme nauttia niistä pienistä asioista. Ehkä henkistymme, ehkä ymmärrämme jotain oleellista elämästä. Ehkä vähintään pääsemme irti sokerikierteestä. Ehkä vain pelleillemme viikon.

Meidän paastoomme kuuluu, se että rahankäyttö loppuu nyt, nollabudjetilla mennään, kyläläisten mallilla. Jos joutuu ottamaan bodabodan, kuskille saa tietenkin maksaa, mutta muuten emme tee mitään hankintoja. Toinen osuus paastossamme on ruoka. Viikon syömme samaa ruokaa kuin oppilaat. Koska aamupala tarjoillaan kello 6.30 ja me olemme paastonkin aikaan tappolaiskoja, aamiaisen kohdalla luistamme ja sen valmistamme itse. Pääpiirteissään viikkomme menu on seuraava: aamulla kahvia ja kananmunaa, tomaattia ja leipää. Lounaalla githeriä, keitettyä maissia ja papuja. Illallinen ugalia ja kelistä, toiselta nimeltään sukumawikiä, eli pushing the weak. Mustaa teetä saa juoda ja vettä. Talla pidättäytyy myös hedelmistä, mutta minä olen niin heikkoa tekoa, että saatan sortua ananakseen, jos toiseenkin.

MAANATAI 11.2.2013

Viikonloppumme Nairobissa venähti. Aamulla syömme kananmunaa ja leipää ja juomme kahvia, eli elämme paastosuunnitelman mukaisesti. Siihen se sitten jääkin.

 Pyhitämme bussimatkan paastovapaaksi. Ostamme leivonnaisia ja ranskalaisia ja matkustamme bussissa kuusituntia pää kipeänä rasvasta, suolasta ja sokerista. Tämä ei kuitenkaan vielä kuittaa heikkoa luontoamme vaan Paaston yliherran korkeudessaan laittaa koko päivän kostaen. Bussimatkassa menee kuusi tuntia, kuski ei osaa ajaa, eikä bussissa ole happea. Kisiissä matatuiden sisäänheittäjät roikkuvat hihassa kiinni ja huutavat korvaan. Uhoamme, että tiedämme kyllä mistä matatumme menee, hyppäämme väärään matatuun, jossa istumme parinkymmenen muun ihmisen kanssa, kana jaloissa ja vieras lapsi sylissä. Jossain risteyksessä meitä kehotetaan poistumaan matatusta ja matatumies kertoo "I gave you money to this man". No kiva juttu. This man laittaa meidät toiseen matatuun, jossa istumme penkkien välissä tyhjän päällä ja vastailemme nyökkäillen mzungu tiedusteluihin, juujuu, kyllä, minä olen valkoinen. Yhdeksän hikistä tuntia kaikkiaan kuljemme busseilla, matatuilla ja bodabodilla. Kellon seitsemän illalla. Pihalla seisoo joukko opettajia. "Tervetuloa! toimiiko teidän televisio?" Ihan viideksi minuutiksi miehet tulevat kämppäämme. Koska olemme jo survoneet systeemimme täyteen rasvaa ja sokeria, emme edes yritä pitäytyä paastossa, vaan rupeamme kokkaamaan megadarraa, linssimönssiä, portilta ostimme avokadon. Viisi miestä istuu olohuoneessamme katsomassa presidenttiehdokkaiden vaalivättelyä, Kenian ensimmäistä. Ihan mielenkiintoista, mutta kestää hieman pidempään kuin viisi minuuttia. Ensimmäinen osuus kestää kaksi tuntia. Vähemmän hienovaraisesti pyydämme miehiä poistumaan. Istumme katsomaan elokuvaa ja syömään ihanan tulista perusmättöämme. Kesken huonon elokuvan inhottava tappajamuurahainen puree minua tissistä. Katson sivulleni ja huomaan, että seinä on täynnä näitä ilkeämielisiä muurahaisia. Pian saan kokea, että myös koko penkkini on täynnä samaisia muurahaisia. Kaksi tuntia lakaisemme safarimurkkuja pihalle ja suihkimme huoneen täyteen hyönteismyrkkyä. Murkut eivät taivu taistelutta ja pesiytyvät nilkkoihin, kainaloihin ja alusvaatteisiin. Keittiön ja vessan kattovalot lakkaavat toimimasta. Toinen seinä on täynnä termiittejä. Menen täyttämään vesipulloani. Keitämme juomavetemme, mutta ollessamme Nairobissa hiiret ovat perustaneet vessan kattilaan, jota emme huomanneet aiemmin, koska keittiössä ei ole valoa. Kaadan vedet pois ja päätämme, että tässä konkurssissa alamme juomaan hanavettä. Katsomme paskan elokuvan loppuun.

TIISTAI 13.2.2013

Puen päälleni. Huomaan lattialla höyheniä. Kumarrun. Sänkyni alla on sulkia ja höyheniä ympyrämuodostelmassa. Etsin linnunraatoa tuloksetta. Tyydyn siihen todennäköisyyteen, että sänkyni on käynyt kiroamassa noita sillä aikaa kun olimme Nairobissa. Talla kokkaa meille aamiaista. Kananmunaa ja tomaattia. Kahvia ja maitoa.

Uutisissa puhutaan Paavin erosta ja Pohjois-Korean ydinpommikokeiluista. Uutisissa pohditaan sisällisosdan uhkaa Keniassa. Got it Paaston jumala, hellitä jo.

Töissä kerron, että tämän viikon elämme oppilaiden ruuilla. Miksi? Selitän, että haluamme paastota. Toisekseen haluamme nähdä jaksammeko poikien ruokavaliolla. Toimivatko aivot, toimiiko keho. Nälkäviikot ovat vielä tuoreessa muistissa, silloin ei toiminut mikään. Jos me emme jaksa, miten pojat jaksavat? Heidän päivänsä ovat täysiä koulusta ja kaikenmaailman askareista, he harrastavat kaiken vapaa-aikansa liikuntaa. Ensimmäinen asia, jota minulle opetettiin erityispedagogiikan luennoilla oli, että mikäli oppilas ei käyttäydy, ensimmäiset asiat, jotka tulisi tarkastaa ovat onko oppilas nälkäinen, onko hän nukkunut tarpeeksi ja onko hän peseytynyt. Voisiko monen pojan suoriutumisen taustalla olla ihan näin yksinkertainen asia? Opettajat tuijottavat takaisin. "Ei ne ole nälkäisiä." En kerro nähneeni useamman kerran poikien syövän salaa opettajien lounaiden ylijäämiä, sillä joulujuhlassa annetuista "meillä ei kepitetä enää"-lupauksista huolimatta on keppi viuhannut.

Opettajat juovat teetä ja syövät leipää. Juon hanavettä voitonriemuisena.

Lounaalla saan ugalia ja papuja lautaselle. Pojat eivät uskalla tulla juttelemaan. Istun hallissa ja keskityn papuihin. Talla syö toisessa koulussa lounaalla githeriä, joka saa vatsan menemään kippuralle.

Illallisella kävelemme jonossa poikien kanssa kaltereiden toiselle puolelle. Ojennamme lautasemme, kahvikupillinen sukumawikiä ja lohko ugalia. Yllättävän pehmeää ugalia, suorastaan miellyttävää. Oppilaat näyttävät kuinka ugali pitäisi muotoilla nyrkissä paakuista vapaaksi palleroksi, joka sopii mukavasti poskeen. Terästämme annostamme törkkimällä sitä chilillä. Solidaarisesti jaamme chilin muutaman oppilaan kanssa. Annamme myös ugalin jämämme pojille. Rugbyjoukkue kertoo, että onpa hyvä, että syömme samaa ruokaa kuin he. Nyt meistäkin tulee vahvoja kuten he. Katsomme nuoria miehiä, joiden rasvaprosentti on nolla ja lihakset piirtyvät löysänkin t-paidan alta. Uskallamme epäillä, että sukumawikin voimaa nimestään huolimatta. Toisaalta, jos vastaus poikien hyvään kuntoon on ruokavaliossa, niin ehkä ugali on suitsutuksensa ansainnut. Illalla jumppaamme ja hypimme uudella hyppynarullamme. Voimakas startti, sitten alkaa ärsyttää. Minuutin reisipito seinää vasten tuntuu tunnilta, lankussa koko kroppa vispaa. Se on se sokeri joka poistuu kehostamme.

On tylsää kun ei tarvitse kokata tai keittää juomavettä. Katsomme koneelta Everwoodia (tuttavallisesti Överwood).

KESKIVIIKKO 13.2.2013

Kello soi 6.30, menin vessaan ja palasin sänkyyn ilmoittaen Tallalle etten ole menossa kahdeksaan tänään. "Hyvä", kuului viereisestä sängystä. Nukuimme vielä vajaan tunnin, sitten laahustin koulun keittiölle hakemaan pesuvettä ja maitoa. Aamu kulki slow motion tunnelmissa. Yöllä kurkkuun jumahtanut malarialääke Lariam ärsytti hengittämistä ja nielemistä vielä aamullakin, muutenkin vähän ärsytti, mutta se nyt varmaan meni enemmän aamun, kuin paaston piikkiin.

Facebook on täynnä tuhkakeskiviikkohuokailua ja paastolupauksia. Ihmisillä on yleviä päämääriä ja oikeita ajatuksia. Me paastoamme osittain sen takia, että muuten meillä varmaan olisi tylsää. Hieman hävettää. Oppilaat ihastelevat, että olemmepa me hyviä kristittyjä. Hävettää vähän enemmän.

Lounaalla syön githeriä ja naureskelen kaverin linkkaamalle kuvalle ruokaympyrästä, jossa on kolmasosa githeriä, kolmasosa vettä ja kolmasosa ilmaa. Oppilaat eivät ymmärrä mille nauran. Yksi selventää tietäväisesti, että niin, pitää olla vettä, githeriä ja happea, niin pysyy hengissä. Vaikka niin sitten. Opettajat tyrkyttävät teetä, munkkeja ja jopa limua. Tunnen pientä ylemmyyttä kun kieltäydyn kunniasta. Paaston jumala rankaisee minua moisista ylemmyyden tunteista, lyömällä märällä rätillä naamaan. Kaivan laukustani kyniä ja käteeni osuu kaksi karkkitankoa. Sokeri on ihan kauhean hyvää. Heitän karkit maahan mielenosoituksellisesti.

Kotona Talla tekee paljastuksen. Hän on syönyt lounaalla kohteliaisuussyistä riisiä ja papuja. Sanon että se ei haittaa. Talla vakuuttelee syöneensä vain vähän riisiä ja keskittyneensä papuihin. Myös paljastan itse, että sain yhdeltä oppilaalta papuja. Suunnittelemme jakavamme illalla omenan. On ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nälkä.

Kuudelta kiertelemme jo keittiön ovella ja odottelemme aina yhtä kutsuvan ruokakellon ilmahälytysääntä. Pojat pelaavat koripalloa ja juoksevat. Me rynnimme jonon ensimmäisinä hakemaan sukumawikimme ja ugalimme. Ensimmäistä kertaa koskaan ugali näyttää hyvältä ja tervetulleelta. Nopeasti kuitenkin ugge alkaa tökkiä. Oppilaat kehottavat syömään lautasen tyhjäksi niin ei jää nälkä. Minä haluaisin enemmän sukumawikiä, en niinkään ugalia. Hetken tilitämme ruokaympyrästä. Nirsoilen. Taas hävettää. Oppilas pyytää meitä sanomaan rehtorille, että pojat tarvitsevat monipuolisempaa ruokaa. Voimme sanoa. Mutta onko sillä mitään vaikutusta maailmassa, jossa kaikkeen peruste on raha ja sitä rahaa ei ole.

Mutta ne pienet asiat, joiden merkitys oli päässyt unohtumaan, löytyvät jo mutaman päivän jälkeen. Omaan paastooni on tullut tahtomattani mukaan myös pienoinen nettipaasto, sillä Paaston jumala on käskenyt konettani kieltäytymään yhteistyöstä nettitikkuni kanssa. Itse olen ihan käsi koneiden kanssa ja tekniset tukeni ovat Suomessa, joten nettiroikkumiseni rajoittuu nyt kännykkääni, joka ei ihan yhtä lailla jaksa täällä kukkuloilla nettiä pyörittää ja luuri on muutenkin kehnoudessaan viihteellinen, jos netti toimii, kosketusnäyttö ei toimi, jos kuuntelee musiikkia ja joku soittaa, niin koko puhelin sekoaa ja tähän päälle akku kestää noin kuusi tuntia. Olin jo unohtanut kuinka ihanaa on kun netti ei ole kokoajan auki, tai ainakaan se ei toimi juurikaan vaikka auki olisikin. Syksyllä piirsin ja kirjoitin. Nyt olemme iltaisin keskittyneet katsomaan sarjoja ja elokuvia ja roikkumaan netissä. Nopeasti sitä sormet syyhyävät kirjoittamaan, piirtämään tai vaikka ompelemaan hihamerkkejä reppuun tai lakkaamaan kynsiä. Töissä istuskelen ulkona, kuuntelen musiikkia ja piirrän kun ei ole oppitunteja. Työpäivän jälkeen istumme katsomassa poikien rugbytreenejä. Iltaisin jumppailemme, tosin aika lempeästi. Päiväunelmoin ja haaveilen pitkin päivää, kirjoitan päiväkirjaa. Teen asioita, joita aina uhoan tekeväni, ja joita teen hetken ja sitten katson taas sarjoja ja elokuvia ja roikun netissä.

 Uggen ja keliksen jälkeen pakkasin laukkuuni Lonely Planetin, valkoista paperia ja kyniä ja menin koulun kirjastoon, jossa pojat itsenäisesti opiskelevat. Olin sopinut yhden pojan kanssa, että opetan häntä piirtämään (millä meriiteillä on sitten toinen kysymys). Näytin hänelle joitakin piirustuksiani ja sitten pyysin häntä valitsemaan Lonely Planetista, joka on ainoa kirjani jossa on kuvia, yhden kuvan, jonka hän haluaisi piirtää. Istuimme kylki kyljessä ja piirsimme antilooppeja, leijonia ja buffaloita. Muut pojat alkoivat kerääntyä ympärille. Osa alkoi esittelemään piirustuksiaan, osa kävi katsomassa ja kommentoimassa mitä teimme, osa jatkoi opiskeluitaan ja osa alkoi piirtämään kanssamme. Juttelimme niitä näitä hiljaa hissukseen, vitsailimme, kehuin poikia ja he nolostelivat. Kaksi tuntia olimme poikien kanssa samassa tilassa, ei hässäkkää, ei kilpailua, ei esittämistä. Kun kirjasto meni kiinni pojat toivottivat hyvää yötä ja pyysivät, että tulethan taas huomenna, piirretään taas huomenna. Kun kävelin kirjastonhoitajan kanssa pilkkopimeän kentän poikki takaisin kotiin, hymyilytti niin pirusti. Olin niin onnellinen, että mahaan vähän sattui.

TORSTAI 14.2.2013

Ystävänpäivä! Aamulla ollaan taas torkutuskierteessä. Tyttökoululle kavuttava mäki ei ole puolessakaan vuodessa muuttunut yhtään sen helpommaksi kavuttavaksi. Samanaikaisesti koen suurta riemua, että syvää surua kun laskeskelen, että mäki on kivuttava ylös enää seitsemän kertaa, sillä olemme kylässä enää tämän viikon ja seuraavan viikon ja sitten menemme vaaleja pakoon Ugandaan, jonka jälkeen jäljellä onkin vain kaksi viikkoa.

Unohdan rahapaaston kun käyn kylillä hoitamassa kirjatilausasioita. Lyhennytän mekkoni ja heitän läpyskää mukavan omeplijaukkelin kanssa. Postissa odottaa muutamakin paketti, joista kukaan ei ole kertonut meille. Sakkomaksu on juossut jo viikon verran, kun paketteja ei ole noudettu. Maksan kiltisti. Paaston jumala koettelee lähettämällä ystävän välityksellä Suomesta paketin, jossa on karkkia. Kenialainen karkki on tyhmää. Haaveilemme läskeilyviikkoinakin karkista. Haistelen pusseja ja sieltä huokuvia väriaine huuruja ja kuolaan.

Istun kentällä yksinäni ja ajattelen, että on asioita joita voi katsoa loputtomasti. Juoksevaa vettä, tulta, leikkiviä lapsia ja nuoria poikia jotka pelaavat ja huutavat. Päivällisellä suhtaudumme ugaliin jo suorastaan ystävällisesti. Illalla hengaamme kirjastossa poikien kanssa piirrellen ja pelaillen.

Takaisin talolla katsomme elokuvaa. Olemme päättäneet ystävänpäivän kunniaksi jakaa ananaksen. Jotain himokasta puhetta oli tikkareistakin, mutta pysymme lujina. Ilta sujuu mukavasti, kunnes muistamme kuinka hyvää popkorni on. Popkorni on ihan sika hyvää. Mietimme miksi himoitsemme popkornia, kun lounaalla syömme keitettyä maissia ja illalla syömme maissimönssipuuroa. Mutta silti, popkorni on hyvää. Rupeamme jo juonimaan syövämme popkornia ugalin sijasta, koska sehän on ihan sama asia. Toteamme, että viikko on toisaalta aika lyhyt aika, joten voinemme odottaa vielä hetken ja sitten syömme popkornia, koska popkorni on niin hyvää.

PERJANTAI 15.2.2013

Liha on heikkoa ja sitä on paljon.

Tämä perjantai on spesiaaliperjantai. Kaikista kouluista ollaan vapaalla, sillä kunnassa on TOURNAMENT. Yleisurheilua ja koripalloa tänä perjantaina. Olemme jo muutaman viikon seuranneet kun pojat heittävät suuria kiviä (kuulantyöntö ja kiekonheitto). Tämän viikon pojat ovat myös treenanneet koripalloa. Muutama viikko sitten kun tulin maanantaina töistä kotiin, olivat pojat koko koulun voimin juoksemassa kentällä ympyrää. Sitten lupaavat sällit laitettiin treenaamaan rugbya, koripalloa, pituushyppyä, ja vähemmän lupaavat laitettiin kuokan kanssa merkkaamaan kenttään juoksuratoja ja kentän reunoja ja tasoittamaan tulevaa koripallokenttää.

Aamulla pojat heitettiin kuorma-auton lavalle, ja meidät istutettiin ohjaamoon kuskin ja kahden miesopettajan kanssa. Kuljimme Kisii Highlandsin korkeimmalle kohdalle erään poikakoulun tiluksille. Sieltä kuulemma näkee Kisumuun ja Lake Viktorian. Emme kerinneet tarkastaa tilannetta, sillä meillä oli oppilaita kolmesta koulusta, joita kannustaa, ja oppilaita ties kuinka monesta koulusta jotka halusivat silitellä tukkaamme ja koskea ihoamme ja kysyä veisimmekö heidät Suomeen, tai edes Amerikkaan.

Oppilaat kiskoivat glukoosia pitkin päivää. Lounaaksi kisojen jälkeen heille oli varattu leipää puoli pakettia per naama ja puolen litran limu. Joka toinen oppilas halusi tarjota meille tikkukaramellin. Itse unohdin paasto kisojen huumassa ja nykäisin nyrkillisen glukoosia naamariin. Saman tien olin naama punaisena, "Älkää kertoko Tallalle, me paastotaan." Hetken kiemurtelin tuskissani, kunnes totesin, että säännöt tällä pilipalipaastollamme ovat, että syömme samaa ruokaa oppilaiden kanssa. Tämän oikeutuksen jälkeen hyppäsimmekin sitten yhden opettajan moottoripyörän kyytiin ja menimme syömään lounaaksi kanaa ja riisiä. Kun tulimme takaisin oppilaat tyrkyttivät meille leipää ja limua. Kieltäydyimme kunniasta. Ja totesimme, että olemme heikkoa tekoa, yhtä viikkoa emme pysy ruodussa. Heti rupesi hävettämään, mutta se kai kuuluu paastoon. Ylemmyydentunteesta häpeään. Emme ehtineet jäädä roikkumaan häpeäämme, sillä tunnelma oli katossa. Poikakoulun  pojat pärjäsivät kisoissa äärimmäisen hyvin. He sijoittuivat useammassa lajissa ja jatkavat kisoja provinssin skaboihin. Ensi viikolla luvassa on rugbya, ja koska olemme osoittautuneet oivallisiksi cheerleadereiksi, päätimme, että olemme tuolloinkin paikalla.

Kotona olimme kaksi tuntia lounaan jälkeen kun oli jo illallisen aika. Ajatus keliksestä ja ugalista tökki heti kärkeen. Päätimme, että koska olemme jo lipsuneet, lipsumme loppuun saakka. Menimme pitämään pojille seuraa kun he söivät ja hypimme hyppynarulla heidän kanssaan. Illalla kokkasimme riisiä ja tomaattia ja sipulia ja söimme ananaksen ja katsoimme elokuvan. Jos tässä nyt tekosyitä rupeaa oikein etsimällä etsimään, niin johan me elämme paikallisruualla, ilman tehotuotantoa ja olemme vapaaehtoistöissä.

LAUANTAI 16.2.2013

No niin. Let's cut the crap. Lupaava alku, heikko päätös. Koska perjantaina oli niin mukavaa, päätimme että lähdemme poikien kanssa lauantaina johonkin tapahtumaan, jossa ainakin poikien kuoro esiintyy. Aamulla yksi pojista tuli hakemaan meitä. Kahdenkymmenenkolmen nuoren, nopean, hyväkuntoisen pojan kanssa lähdimme sitten tarpomaan kahdeksalta aamulla kohti Nyarambaa. Koska perjantaina olimme langenneet kanaan, olimme päättäväisiä. Tänään elämme kuin oppilaatkin. No, se tarkoitti sitä, että kieltäydyimme yhden opettajan tarjoamasta moottoripyörä kyydistä ja puolta tuntia myöhemmin koetimme pysyä poikien tahdissa tarpoessamme, valehtelematta ja liioittelematta, tunnin ylämäkeä. Uimme hiessä, mutta luonto ei antanut periksi, että olisimme pysähtyneet vetämään henkeä, kun kundit juttelivat hengästymättä ja kulkivat tasaisella askeleella nahkakengissään.

Kun lähdimme poikien mukaan, luistimme kirkko vierailusta adventistien luo. Tämän teon kosti Paaston jumala. Tapahtuma johon otimme osaa, oli usealle koululle tarkoitettu uskonnollinen tapahtuma. Raamatun lukeminen ja pienryhmissä toimiminen oli ihan okei, mutta kun vieraileva puhuja paasasi yli tunnin, sivuten ainakin sitä, että naisen on oltava lyhyempi kuin miehensä, että muistaa kunnioittaa miestä ja että Jeesus suojelee HIVltä, alkoi päätä kiristää vanne. Tapahtuma päättyi vielä katolisen kirkon messulla, joka kesti toisen mokoman päälle. Messussa puhuttiin paastosta. Paastoajan ei tulisi paastota ruuasta tai juomasta eikä kertoa paastostaan muille. No, me ollaan nyt tehty kaikki väärin.

Tapahtuma loppui neljän aikaan. Olimme syöneet viimeksi seitsemältä, pojat olivat syöneet puoli seitsemältä. Meitä koetettiin saada syömään ugalia, lihaa ja kelistä opettajien ja vierailijoiden kanssa, mutta we stood our ground ja söimme oppilaiden kanssa mauttominta ja kuivinta githeriä kautta aikojen. Otimme kirkola matatun takaisin Nyarambaan, jossa yksi opettajista tarjosi pojille puoli pakettia leipää ja limuta. Tässä vaiheessa se kamelin selkä katkesi. Ensin ollaan syömättä yhdeksän tuntia ja sitten vedetään hiilareita naamaan tunnin välein. Otimme huikat limua pojilta ja kävelimme marketille ostamaan avokadoja. Kävelimme puolitoista tuntia takaisin koululle ja pojat kysyivät tulemmeko syömään heidän kanssaan. Valehtelimme, ettei meillä ole nälkä. Kotona korkkasimme punaviinipöntön, joka meillä on ollut nurkissa jo jonkun aikaan, valitsimme elokuvan ja teimme avokadopastaa (ei sitä mistä Suomessa möyhätään, vaan Alma reggaekeittiön spessu-chili-avokadopastaa). Avasimme vielä karkkipussin to seal the deal.

SUNNUNTAI 17.2.2013

No eiköhän tämä peli ole jo pelattu. Aamulla lähdemme poikien kanssa kirkkoon kylille. Toimitus kestää kolme tuntia, on kokonaan kisiin kielellä ja loppuu poliittiseen kampanjointiin kuvernööriehdokkaan osalta. Käymme tervehtimässä seurakuntaa ja kiitämme oppilaita, koska he ovat opettaneet meille enemmän kuin voimme koskaan opettaa heille. Kirkosta nappaamme bodabodan ja matkaamme markkinoille. Ostamme minulle poikien univormu paidan, tapaamme yhden oppilaan, joka lupaa palata kouluun maanantaina ja tarjoamme hänelle limun. Sitten ostamme seitsemänkymmentä munkkia, jotka jaamme pojille. Munkkisten jälkeen bodaamme heidän kanssaan heidän itse rakentamallaan salilla ja pööpöilemme. Pojat rentoutuivat seurassamme niin paljon, että kertoivat minulle, että ovat pelkäsivät minua viime vuonna, koska kävelen kuin sotilas ja he luulivat, että minulla on laukussani ase.

Eli, ei, meistä ei ole elämää kuin pojat tässä koulussa. Vaikka paasto oli nyt aika heikko esitys meiltä, niin heikko, että mietittiin, että kehtaako tätä tekstiä edes julkaista, oli paastoviikko hyvä kokeilu. Emme pysyneet asettamissamme säännöissä, mutta olimme enemmän oppilaiden kanssa kuin koko tänä aikana. Olemme lähentyneet oppilaiden kanssa yhden viikon aikana niin paljon, että sydämestä ottaa, että tämä vaihe elämästä loppuu aika pian. Urheilutapahtumassa pojat kulkivat rinta rottingilla ja taluttivat meitä paikasta toiseen SHE IS PUR TEACHER. Kun emme kirkkohässäkän jälkeen menneet syömään aikuisten kanssa, vaan jäimme oppilaiden seuraan, totesi yksi oppilas, että nyt hän todella huomaa, että me tykkäämme heistä. Kun kävelimme heidän kanssaan ylämäkeen tunnin, hikoillen kuin pienet siat, pojat puhuivat tasa-arvosta. Munkit saivat pojat heittämään voltteja. Ei meistä saa afrikkalaisen sisäoppilaitoksen oppilaita mitenkään päin, me olemme mukavuudenhaluisia ja tykkäämme hyvistä mauista. Mutta jos tarkoituksemme tällä paastolla oli, että nauttisimme taas niistä pienistä asioista, niin sen me olemme saavuttaneet. Tai ei se ole pientä. Se, että olemme oppilaiden kanssa yhdessä, ihan vain vietämme aikaa, nauramme ja juttelemme, on parasta.

Hyvää mieltä!

Alma ja Talla