Kepistä ja vähän porkkanastakin

Kuva on lavastettu

Viime viikon kantavina teemoina ovat olleet ruumiillinen kuritus ja idealismin puute. Keniassa ruumiillinen kurittaminen on lailla kiellettyä ja kuulemma kaupungeissa sitä ei tapahdukaan, mutta täällä maaseudulla pääsimme todistamaan sitä kun yksi opettajista leikki keppisankaria ja pakotti oppilaan, aikuisen miehen, opettajanhuoneen lattialle kaikkien opettajien, ja meidän, edessä ja löi tätä takapuolelle täysillä. Emme ehtineet reagoida ennen kuin keppi oli jo viuhannut ja läjähtänyt, mutta reaktiomme tämän tapahtuessa olivat niin voimakkaat, että muut opettajat käskivät kepin kanssa meuhkanneen lopettamaan saman tien ja poika parka käskettiin matkoihinsa. Siinä me istuimme Tallan kanssa, iltapäiväteet kädessämme, kyvyttöminä edes puhumaan heti. Kollegat katsoivat meitä melkein huvittuneina. "Hei, te ootte nyt täällä, te opitte nyt uusia tapoja meidän kulttuurista." Joo, no kyllä meilläkin on oppilaita lyöty, mutta ei lyödä enää, tässä ei varmaan ole kauheasti opittavaa." Pelästyittekö te? Anteeksi anteeksi. Solly solly." Ei, ei pelästytty, pöyristyttiin, me ei hyväksytä tällaista. "We africans need to be pushed." Kai sitä voi jollain toisellakin tavalla töniä? "Ei ei ei ei, pakko töniä näin, muuten oppilaat ei pelkää, jos eivät pelkää, eivät tee mitä käsketään." No hienoa, siinähän teillä on oikeat vallan avaimet käsissänne. "No niin onkin."

 Tiistaina huonosti nukutun yön jälkeen messusin opettajanhuoneessa aiheesta aamupäivällä päälle neljäkymmentä minuuttia. Keppisankari puolustautui sillä, että menetti malttinsa. Ehdotin, että menee seuraavan kerran lyömään seinää tai lenkille, sen sijaa, että lyö ihmisiä esineellä. Opettajakunta jakautui möyhäykseni aikana kahtia. Osa opettajista oli puolellani ja nyökytteli tyytyväisenä, että anna mennä tyttö, huuda ne seinälle, toinen puoli taas lainasi Raamattua suu vaahdossa. "Joka vitsaa säästää, se lasta vihaa! Mitäs siihen sanot!" No mä siihen sanon, että ei se Jeesuskaan kulkenut kylillä pieksemässä niitä jotka ei toiminut niin kuin hän halusi. "Mutta kun täällä Raamatussa lukee ihan selvästi näin." Joo niin lukee, lukee siellä kaikenlaista muutakin. Talla yritti keskustella yhdessä kouluista kepin käytöstä, mutta sai huudot niskaansa, siitä, että me valkoiset väkivallan tänne olemme tuoneet, kolonialisti perkeleet. Että älkää te tulko länkkärit neuvomaan. Toisessa koulussa Talla katseli ikkunasta kun alakoululaiset makasivat rivissä ja saivat kepistä, yksi lapsi oli laitettu hyppimään kyykkyhyppyjä. "Olisiko se sitten parempi?" kysyi yksi opettaja. Aivan niin, maailman ainoat keinot kasvattaa, lyöminen ja kyykkyhypyt. On kuitenkin muistettava, että nämä ihmiset eivät ole pahoja ihmisiä. He eivät tunnista kepillä kurittamista väkivallaksi, he ajattelevat sen olevan vain osa kasvattamista. Kun käytin ilmausta "lyödä esineellä" kaikki katsoivat minua huuli pyöreänä, että eihän kepillä lyöminen nyt esineellä hakkaamista ole. Itse keppisankari puolustautui sillä, että hän pitää oppilaasta jota kuritti ja halusi rankaista tätä nopeasti. Niin, ettei hän tarvitse erottaa poikaa koulusta, mikä saattaisi vaikuttaa hänen arvosanoihinsa tai pahimmillaan aiheuttaa luokalle jäämisen. Vaikka opettajat venailevat täällä puolet työpäivästä ja kaikki on aina tunnin myöhässä, oli kiire ja ajanpuute yksi syy tähän toimintaan. Nopeita tuloksia pikaisella piiskauksella! Jollain tasolla kuulen ja ymmärrän kyllä mitä opettajat sanovat. He haluavat, että oppilaat saavat tehtyä ne asiat joita heiltä odotetaan. Kirjallisen työn korjaaminen tai henkilökohtainen ohjaus veisivät aikaa. Kepillä opettajat ilmaisevat nopeasti, että eivät hyväksy huonoa käytöstä ja sitten voidaan jatkaa eteenpäin siitä mihin jäätiin.

 Kannatti mölytä, vaikka naisena ei varsinaisesti kai sopisi huudella miehille. Kirjoitan opettajille paperin, jossa on vaihtoehtoisia rankaisutapoja ja keinoja, niin, että lyöminen olisi se VIIMEINEN, ei ensimmäinen vaihtoehto. Ja toivon mukaan sen saa siitä listasta ennen pitkään pyyhittyä kokonaan pois. Ylipäätään huutamisen tuloksena asiasta puhutaan, se kyseenalaistetaan, sitä mietitään, ja jo joissakin henkilökunnan jäsenissä on huomattavissa asenteiden muutosta. Opettajat ja rehtori olivat samaa mieltä kanssani siitä, että ruumiillinen kuritus on pelon valtaa, eikä silloin halu toimia oikein ja itselle edullisesti lähde oppilaista itsestään. Lupauduimme valmentamaan, motivoimaan ja ohjeistamaan oppilaita, niin että he toimisivat lähtökohtaisesti oikein, itseään varten, eivätkä kepin pelossa. Pääsimme siis aamupäivällä näin pitkälle. Lounaalla kaikki sitten olikin jo unohdettu. Rehtori sanoi lapioidessaan ugalia suuhunsa, että katsotaan vaan, puolen vuoden päästä minä ja Talla tuomme oppilaita piestäväksi opettajanhuoneeseen, kun meitä ärsyttämään se, että he ovat laiskoja. Sanoin, ettemme me lyö ihmisiä vaikka meitä ärsyttäisi, varsinkaan oppilaita. "Katsotaan vaan, kyllä lyöt kun alkaa väsyttämään." Ei, en lyö, se on vastoin periaatteitani, uskomuksiani ja arvojani, en usko väkivaltaan. Jos alan lyömään ihmisiä olen hukannut itseni. Tämä lausunto aiheutti naurua.

Koulun jumalanpalveluksessa puhuttiin Jobista ja koettelemuksista

Naurua - koska arvot, periaatteet, uskomukset, ne ovat tyhjää puhetta. Raamattua luetaan ja lainataan, Jeesus on Herra, mutta se olikin sitten aikalailla siinä. Ei saa lyödä, mutta jos ottaa päähän niin sitten saa. Ei saa valehdella, mutta toisaalta, toisinaan on helpompi valehdella. Pitää olla uskollinen vaimolle, mutta olisihan valkoinen nainen aika kiva tyttöystävä.

Vaalit ovat tulossa ensi maaliskuussa. Kaikki puhuvat niistä. Olemme yrittäneet hahmottaa hieman Kenian poliittista kenttää, mutta se ei ole helppoa. Tai tavallaan se on hyvinkin helppoa. On muutama mies, Raila ja Uhuru lähinnä, ja heillä on omat kannattajansa. Uusia puolueita tulee kuin jatkuvasti ja tähtipoliitikot loikkivat puolueesta toiseen mielensä mukaan ja kansa seuraa. Kaikki lupaavat samoja asioita: rahaa ja töitä, vastustavat korruptiota (niin vissiin). Ei oikeistoa, ei vasemmistoa, ei puoluetta kaupunkilaisille tai maalaisille, ei oikein kansallisylpeyttäkään, kukaan ei ole sitoutunut oikein mihinkään.

Yhtenä päivänä olin tulossa kotiin töistä ja tapasin matkalla nuoren naisen peltojen kupeessa. Juttelimme hetken, hän kertoi olevansa kaksikymmentä vuotta vanha ja että hänellä on kaksi lasta. Kerroin, että olen kaksikymmentäkuusi, en ole naimisissa, eikä minulla ole lasta. Hetken hän koetti saada minulta rahaa, sitten hän kehotti minua pyytämään Suomelta rahaa tälle alueelle. Sanoin, että en usko, että minulle annetaan rahaa, olen ulkopuolinen. Ja rahat Keniassa tuppaavat menevän aina samoihin taskuihin, se on sellainen kehä joka pitäisi saada rikottua. Mutta olen täällä auttamassa, jos saisimme yhteisön nostamaan itse itsensä jaloilleen, luomaan työpaikkoja itselleen ja asukkailleen. Hän nyökytteli, kuulostaa järkevältä. Sitten hän kysyi haluaisinko ostaa jomman kumman hänen lapsistaan.

Oppilailta olemme yrittäneet kysyä mielipidettä johonkin joskus, hämmennyksen jälkeen vastauksena joku lukee jotain suoraan kirjasta. Olemme yrittäneet saada heidät työskentelemään itsenäisesti. Olemme yrittäneet saada heidät soveltamaan tietoa. Ohjeistuksen jälkeen meidän edessämme on aina istunut joukko joka on nyökytellyt ja sanonut, että tietävät mitä tehdä. Kun kehotamme aloittamaan, kaikki istuvat paikallaan. Kysymme uudestaan ovatko he ymmärtäneet. "Yesssss madame" kuuluu vastaus. No aloittakaa sitten. Edelleen kaikki istuvat. Kaikki oppitunnit ovat sitä, että oppilaat istuvat paikoillaan ja kirjoittavat taululta vihkoon. Välillä tekevät jonkun tehtävän. Puhuvat kuorossa ulkoa opittuja lauseita. Kaikki mikä poikkeaa tästä toimintamallista aiheuttaa lamaantumista.

Luokan motto

Kysyimme oppilailta miksi he opiskelevat. Kuorossa he vastaavat SKILLS AND KNOWLEDGE, meille itsellemme, emme kellekään muulle, että voimme saada korkeamman koulutuksen. Vastaus tulee HAUKI ON KALA tyyppisellä varmuudella. Vastaushan on "oikea", sitähän me ajamme takaa. Itsellenne, kasvaaksenne persoonina, jotta osaisitte käsitellä tietoa ja rakentaa tiedon päälle. Jotta teillä olisi omia ajatuksia, mielipiteitä. Opiskelette, koska opiskelu on arvokasta itsessään, jatkoitte sitten yliopistoon tai ette. Ja juuri sen vastauksen he antavat. Kuitenkin tuntuu siltä, etteivät oppilaat oikein tiedä mitä he sanovat. Oppilaat vastaavat kiltisti opiskelevansa itselleen, on tärkeää, että he tekevät tehtävänsä, koska niin he oppivat. He eivät kuitenkaan tee tehtäviään. Siinä he sitten luimistelevat. Ihan sama mulle, mä olen jo yliopistossa. En mä lyö teitä. Te ammutte ihan itse itseänne nilkkaan.

Kun tästä keppiasiasta puhuu opettajien kanssa, usein pöydälle nostetaan KUNNIOITUS. Oppilaiden pitää kunnioittaa, jos eivät kunnioita, niin sitten itkevät ja kunnioittavat. Mikä kunnioitus? Minkä kunnioitus? Mitä täällä kunnioitetaan? Sitä keppiä luultavasti. Pitkänlinjan wannabe-käpyläläisenä, vassarina ja ihmisoikeusvaahtoajana, tällainen arvottomuus ärsyttää. Ei mitään idealismia, ei mitään arvopohjaa, ei mitään ylpeyttä. Keppi viuhasi maanantaina sen takia, että oppilas puhui heimokieltään, eikä swahilia tai englantia, jotka ovat virallisia kieliä. Nyt voitte arvata mitä kieltä opettajanhuoneissa puhutaan lähinnä? Että siinä on sitten todella varaa hutkia menemään kepillä.

Miten me tätä maailmaa muutetaan? Asia kerrallaan, opettaja kerrallaan, oppilas kerrallaan. Koulu kerrallaan. Näytämme esimerkillä, että kehu toimii paremmin kuin keppi tai haukku. Ajamme sen läpi ensin siinä koulussa jossa keskustelu on nyt saatu avattua ja sitten toisessa ja lopulta kolmannessa (eikö ole ihailtavaa itseluottamusta suomalaistytöillä nyt ilmoilla, ei vain yritetä, TEHDÄÄN tämä kaikki). Näytämme opettajille, että he pystyvät parempaan, ovat kyllä kykeneviä toisenkinlaiseen kasvattamiseen. Näytämme oppilaille, että on olemassa muutakin motivaatiota kuin keppi. Suurin osa oppilaista ei voinut uskoa, että Suomessa oppilaat tekevät (no tekevät ja tekevät) läksynsä, vaikka eivät saa kepistä. Kysyttäessä oppilaat itse sanoivat, että eivät tekisi töitä ilman kepin uhkaa. Koetamme näyttää, että meidän motivaationamme toimivat meidän arvomme. Ne ovat kantava voimamme. Ja koetamme muistaa african timen. Kaikessa kestää. Hengitellään. Isätkin voivat hengittää.

Pusuja, Alma Vinniina ja Talla Milvikki

P.S. Ollaan tehty kyykyt ja vatsat ja hypyt joka ilta, ollaan edetty siihen, että tehdään myös minuutin lankku treenin päätteeksi! Vähän ollaan opittu lisää swahilia, saatiin alakoulun kirja ja sanakirja lainaan! Ollaan myös ihan kauheessa sokerikoukussa. Veikkaamme tämän johtuvan siitä, että emme ole vielä ihan päässeet yli ensimmäisen kyläviikon nälkäkokemuksesta ja nyt ihan hamstereina kannetaan karkkia kämpille aina kun mahdollista (mikä ei ole kyllä kauhean usein, esim. kerran kahdessa viikossa). Ja syödään niitä verhot ikkunoissa. Pari kertaa ollaan tultu kesken työpäivän kämpille syömään pari karkkia, salaa. Maailmanhalaajien guilty pleasure.