Maailmantuska Vol. YXI

Tuleva tietokoneluokka

Ei varmaan vähiten johtuen vatsataudista (ja siihen määrätystä mystisestä hevoskuurillisesta tuntemattomia tabletteja), jonka kanssa vääntelehdin puolet viikosta on alkanut maailmantuska ja valkoisen miehen taakka alkanut leikkiä mieleni kanssa. Talla sanoi, että yhtenä yönä näytti siltä kuin olisin saanut raivarit moskiittoverkolle keskellä yöllä, kun pörisin siellä menemään. Viimeiset yöt olen käynyt läpi kauhuskenaarioita siitä millä kaikilla tavoilla voin PETTÄÄ KAIKKIEN ODOTUKSET. Koska odotuksia, niitä on kaikilla, eikä vähiten meillä itsellämme. Odotuksia, vaikka emme tiedä mihin pystymme, mihin tämä yhteisö pystyy, mitkä ovat tavoitteemme, mitkä ovat keinomme. Olemme täällä opettajina, joten jo tuntisuunnitelmista tulee hieman paineita, kun meidän niskaamme on heitetty toive siitä, että koulunsa keskenjättävät tulevat kouluun meidän takiamme, että nyt kaikki vain alkavat oppia vaikka eivät ennen olisi oppineet. Meille on nyt annettu tämä valta, laittakaa meidät oppimaan. Ei tällä ihonvärillä aivan loputtomasti voi kuitenkaan ratsastaa, jos se hetken toimiikin houkuttimena tulla kouluun. Ja jos odotukset rajautuisivat vain opettamiseen, mutta ei.

Sitten kun te hommaatte meille tietokoneet tähän kouluun.  No teillä ei ole sähköjä tässä koulussa. Sitten kun te hommaatte sähköt tähän kouluun ja sitten tietokoneet. Joo, mulla on kieltämättä satoja tietokoneita ja useampi rahtifirma, venaa mä soitan. Kun oppilaat pääsee lääkikseen, kun koulutus nousee kansainväliselle tasolle, kun Suomen hallitus antaa tänne sikana rahaa, kun ne kymmenen muuta suomalaista opettajaa tulee (ketkä kymmenen muuta?). Kun sä annat sun tietokoneen mulle ja vaihdat sun puhelimen mun puhelimeen. Kun sä maksat mun lapsen koulumaksut.

Kuvan mamma seuras meitä vinkuen rahaa kilometritolkulla (kuulemma viinaan). Kehitin hänen kunniakseen "sina pesa, hakuna pesa, hapana pesa" tanssin.

 

Mamma Kahara sanoi täällä käydessään, että ongelmia on täällä monenlaisia, mihin niistä tarttua. Ongelmat liikkuvat ympärileikkauksesta, kotiväkivallasta, kouluväkivallasta, seksuaalisesta väkivallasta, alkoholismista, koulun keskeyttämiseen, koska tytöt menevät liian nuorina naimisiin tai lapset joutuvat sadonkorjuunajaksi menemään pelloille ja putoavat kyydistä. Resurssipula. Yrittelijäisyyspula. Tässä pitäisi osata ensinnäkin täsmentää missä voimme olla avuksi ja missä olemme vain haitaksi. 

Kuvan naiset ehkä tulisivatkin kulbbaamaan.

Sanoin Stellalle, että haluaisimme perustaa tyttöjen ja naisten kerhon. Stella sanoi, että ensimmäinen asia jota meiltä kysytään on se, että mitä he hyötyvät siitä että osallistuvat tuohon kerhoon. En osannut vastata mitään. Oppivat itsestään ja meistä? Ollaan naisia yhdessä? He voivat kertoa meille ketä he ovat ja me voimme pyrkiä ratkaisemaan ongelmia yhdessä? Tämä kaikki kuulostaisi heille arvottomalta, siinä ei ole nopeaa, suoraa hyötyä. Nuoret tytöt saamme varmaankin aika varmasti liikkeelle ja kerhoilemaan kanssamme, mutta en tiedä riittääkö ihonvärimme motivoimaan vanhempia naisia liikkeelle kerran toisensa jälkeen. Mutta tuntuu myös arvottomalta, jos ainoa asia joka motivoi osallistumaan toimintaan, oli se sitten millaista tahansa, on meidän ihonvärimme. Olemme ihonvärimme vankeja. Emme ole kuin nämä naiset, miehet kohtelevat meitä eri tavalla ja naiset kohtelevat meitä eri tavalla. Olemme jatkuvasti jalustalla. Kun sanomme, että haluamme olla osa yhteisöä kaikki hurraavat riemuissaan, mutta vain lapset ja oppilaat käyttäytyvät niin kuin olisimme vain ihmisiä. Joita tietääksemme vain olemme.

Pojat rehaa kentän laidalla

Koska olemme opettajia, olemme koettaneet nyt alkuun ensisijaisesti pyrkineet keskittymään oppilaisiin. He ovat meidän ensisijainen syymme olla täällä, he myös pyytävät meiltä vähemmän kuin muut, he pyytävät meiltä läsnäoloamme ja joskus purkkaa. Voi voi voi, täällä on kokoajan sydän särkymäisillään. Pojat Nyagokianissa. Opiskelemassa ihan tosissaan. Istuvat etukenossa pulpeteissaan, nuhjuisissa univormuissaan, liian isoissa housuissaan, keskittyvät. Kirjaavat vihkoihinsa jotka on päällystetty sanomalehdellä. Tytöt Nyasiossa, ujoina. Vain yksi oppikirja kustakin aineesta käytössä. Yksi kirja, viisitoista oppilasta. Tallan ollessa Nyamaurossa sinne tuli mikroskooppi, josta sitten kaikki kävivät vuorotellen katsomassa miltä näyttää. Nyasion alakoululaiset, jotka hykertävät kun käymme tervehtimässä luokissa. Yksi alakoululainen poika, jonka silmät ovat keltaisena, vatsa pömpällä ja yskä ei lopu. Kuinka kylmäävää kuulla, että opettajista tykätään, silloin kun he eivät lyö. Kuinka koulun pitäisi olla ilmaista, mutta kuitenkin joudutaan maksamaan koulumaksuja, koska korruptiosta edes koululaitos ei ole vapaa.

Nyasion pikkuset aamuparaatissa

Naapuruston pennut <3

Eivät nämä ole uusia asioita, emme me ole vältelleet lukemasta tällaisia uutisia Suomessa ollessamme. Kyllä me tiesimme tänne tullessa, että maailma on epäreilu paikka. Silti nyt ensimmäistä kertaa huomaan pelkääväni. Pelkään koska nyt kaiken luonne alkaa muuttua. Me emme vain saa lahjaksi hedelmiä hymyileviltä kyläläisiltä, me emme vain istu tyhjän koulun opettajanhuoneessa heittämässä läppää miesopettajille, jotka kiertävät kehää ympärillämme kuin kissa kuuman puuron, emme vain kuljeksi kylillä vilkuttelemassa ja kättelemässä. Eivät nuo yllämainitut asiat varmaan lopu. Mutta nyt alamme elää suuren ristiriidan kanssa. Rehevät, vihreät, kauniit kukkulat ja niille sekalaisesti sijoittuneet majat ovat myös jotain muuta kuin kaunis maisema. Niissä asuu ihmisiä ja he eivät elä paratiisissa. Mitä jos joku noista naapurin ihanista lapsista, joiden kanssa leikimme hippaa ja joita kutittelemme ohimenneessämme, kuolee? Oppilaissa on niin paljon potentiaalia, he ovat ihania omia persooniaan, nuoria ihmisiä. Mihin se katoaa? Minne se hukkuu? Näemme heidän vanhempiaan, jotka tarraavat ranteeseen kiinni, vaativat rahaa henki kotipolttoiselle viinalle haisten. Kun nuoria katsoo näkee ne kaikki esteet jotka heidän tielleen on asetettu ja se ihan todella käy sydämeen. Ajatus, toive, paremmasta elämästä, opiskelupaikasta, ammatista. Täällä, missä ihmisillä ei ole varaa rakastaa, eikä unelmoida. Kuinka haluaisin, että kaikilla näillä nuorilla olisi mahdollisuus päästä niin pitkälle kuin heidän kykynsä antavat myöten. Perheyhteisö tukee ja sitoo. Se voi joko mahdollistaa opiskelun tai se voi nousta sen esteeksi. Tytöt saattavat jäädä sisaruksiensa huoltajiksi ja sitten heidät jo naitetaankin jonnekin. Perheen vanhin poika saa usein koulutuksen, koska ei ole varaa kaikkia kustantaa. Sitten poika elättää perhettä, ja kun oikein köykäisesti käy, niin elätettävät dokaavat minkä kerkeävät.

Raha, se tietenkin täällä on kaikkein suurimassa roolissa, kun esteistä puhutaan opiskelun suhteen. Vuodesta, vuosikymmenestä toiseen nämä samat esteet ovat olleet tiellä. Ja se tuntuu katkaisseen niskan yritteliäisyydeltä. Omiin kykyihin luotetaan pinnallisesti, muttei oikeasti. Ymmärretään, että koulumenestyksellä on jotain merkitystä, se edesauttaa jotenkin tulevaisuuden opinnoissa, miten se ei ole aina selvää. Odotetaan jotain ulkoa tulevaa ratkaisua. Stipendi. Rahaa taivaasta. Jotain. Mutta mitäs kun menee pieleen? Sitten annetaan olla. Luovutetaan. Jätetään sikseen, ei nyt lähdetä tavoittelemaan mahdottomia. On sitä ennenkin eletty ilman yliopistokoulutusta.

DALMAS ON IHANA

Building the nation, sanoi yksi opettajista Dalmasista (ihana, ihana Dalmas!) jolla oli yhtenä päivänä enemmän oppitunteja kuin jollain opettajilla koko viikossa. Building the nation. Dalmas on saanut sen stipendinsä (edellään go suomalainen luterilainen kirkko, hyvään osoitteeseen). Nuorissahan se tulevaisuus on. Lauantaina olimme kävelyllä muutaman tyttöoppilaan kanssa ja törmäsimme paikallisiin naisiin. Naiset sanoivat tytöille, että teistä tulee samanlaisia kuin nuo suomalaiset tytöt. Itsenäisiä, työtätekeviä, vapaita naisia. Siihen te nyt pyritte, ettäs tiedätte. Kirjoitin jossain sellaisessa avautumisessani, joita emme julkaise, että täällä pitäisi nyt jengi saada nostamaan leuka pystyyn! Että hei, me ollaan hyviä, me pystytään. Mutta nyt tämän kolmannen tekstini äärellä, niin ehkä se olemme me joiden pitää nostaa leuka pystyyn. Kyllä me saadaan joku näistä tytöistä elämään itselleen. Kyllä me saadaan joku näistä pojista arvostamaan vaimoaan. Kyllä me saadaan johonkuhun näistä oppilaista valettua vähän suomalaista sisua (yörjöögh ilmaisusta, mutta joku sisältö silläkin on).  Masai-oppilas antoi meille nimet, Talla on Nashipae, iloisuus, ja minä olen Naserian, siunaus. Otetaan ne nyt ohjenuoraksi (joo, tiedän cheesy, mut pakko jollain itseään piiskata liikkeelle).

Tulevia itsenäisiä, työssäkäyviä, vapaita naisia.

Pusuja, Alma ja Talla

P.S. Muut opettajat ihmettelevät kun välillä vietämme aikaa keittiössä keittiöhenkilökunnan kanssa, luokkayhteiskunta kun tämä on. Mutta me olemme hyvin kiintyneitä keittiönväkeen, erityisesti talonmies Samueliin. Yksi painajaisistani oli, että sanoin tai tein jotain niin pahasti, että Samuel vain itki ja itki ja itki ja sanoi minulle omalla hassulla englannillaan, että "Madame, I'm mourning so much, Madame, now I'm sad". Siinä on ainakin yksi tavoite tälle reissulle, sellainen jossa aion onnistua, en koskaan itketä Samuelia.

Maailman paras keittiöhenkilökunta, Ekerekekeke (jotain?) oikealla,

 

Samuel keskellä, Micah vasurissa