Mätäpaise ja vatsatauti trooppiseen tapaan!

Ollaan nyt sitten päästy trooppisten sairauksien ihmeelliseen maailmaan. Tallan elämää suloistuttamaan saapui mätäpaise. Hetken verran Talla ajatteli sen olevan ohimenevä vaiva, mutta perjantaina paise aiheutti niin kovaa kipua, että näköä haittasi ja päätimme lähteä lekuriin. Iloksemme tässä lähellä (naapureiden mielestä kilometrin päässä, kokemuksella noin viiden kilometrin päässä) on tšekkiläisten ylläpitämä sairaala. Menimme sinne Tallan kanssa hakemaan antiseptistä litkua noin kahden litran putelin ja vastaanottamaan ohjeet (jotka suunnattiin minulle, koska olen vanhempi nainen), että lepoa kolme päivää ja maanantaina pamautetaan paise. Itkuun täällä ei osata suhtautua, hoitsu vain naurahti ja sanoi "don't cly!" kun Talla kysyi epäuskoisena, että onko tämän kivun kanssa odoteltava kolme päivää. Paise sitten otti ja räjähti omia aikojaan viikonlopun aikana ja määräsimme omatoimisesti Tallan antibioottikuurille ja kiitos Tallan äidin perusteellisen apteekin tyhjentämisen saatiin kipukin aisoihin. Joten Tallan isä, nyt voi hengittää!

Sunnuntaina länttäsimme tänne ylpeinä makusafarimme yhteydessä, ettei vatsataudin vatsatautia ole sairastettu. Maanantaina sitten seisoin keskellä koulunpihaa kaksinkerroin ja oksensin raivokkaiden vatsakramppien avittamana oppilaiden katsellessa ikkunoista. Hetken siinä sitten kykin ja tuijottelin aamiaistani ja mietin että nyt nolottaa. Koska Fjällrävenin reppu tuntui tuolla hetkellä turhan painavalta ja oppilaat vain tuijottivat ikkunoista ja opettajat olivat kaikki opettajankokouksessa, josta olin lähtenyt kesken, soitin Tallalle joka hölkkäsi hakemaan reppuni ja minut kotiin. Tarkoituksena oli viettää opettajien kanssa perjantaista syntymäpäivääni lounaalla, jälleen oli teurastettu kana, ja reksi ja varareksi tulivat hakemaan meitä syömään, mutta lähdimmekin taas tšekkiläisten tarjoamaan hellään huomaan. Talla oli käynyt aamulla jälkitarkastuksessa, joten hoitsut heitteli siellä iloisesti femmoja, valkoiset tytöt sairastaa vuoroissa, hehhehee. Koska en päässyt osallistumaan lounaalle, hoitivat rehtorit vielä toisen kanan teurastettavaksi, jotta olisi oikein tuore, maanantai-illaksi. Korisin sitten sohvalta, ettei nyt juuri ehkä jaksa tulla teurastamaan. Vaikka verikoe todisti, ettei kyseessä ole malaria, saamme nyt jatkuvasti pitkiä "näin vältyt malarialta" puheita.

You take the red pill, kolme kertaa päiväs kaks kerrallaan

Sairastaminen on asia sikseen, olimme varmaan molemmat valmistautuneita jossain vaiheessa sairastumaan. Ihmisten suhtautuminen sairastamiseen sitten taas täällä on erikoinen. Jengiä ramppaa ovista ja ikkunoista sisään ja komentavat sairaan ihmisen ylös sängystä ja sanovat, että no niin nythän sä seisot, huomenna olet ihan kunnossa! Siinä sitä sitten tuijottaa hämillään kuumeessa, että no niin kai sitten. Sairastumiselle on olemassa täällä vai yksi ainoa jatodellinen syy: CLIMATE. Ilmasto, se tämän aiheuttaa, ilmasto, ihan kuulemma kenialaisillekin, jos he täältä Kisiin Highlandseiltä lähteävät Mombasaan, niin voi tulla huono olo. Normaali keskustelukaava menee näin "I'm a bit sick", "I'm sorry, pole, YOU WILL BE OKEY, you will be okey!" Sen jälkeen tulee kehotus "just relax, after one week you have adjusted to our climate". Sairaista ihmisistä ollaan huolissaan, sunnuntaina kävin varareksi Frankin kanssa moikkaamassa hänen sairastunutta sukulaista, istuimme olohuoneessa viisi minuuttia ja kävimme yllä olevan keskustelun, paitsi ei tuota ilmasto osuutta, mikä olisikin ollut outoa, koska tuolla sukulaisella oli ollut kasvain päänahassa. Tallan puolesta rukoiltiin sunnuntaina kirkossa, kun juoru oli kylillä kiirinyt että hän on sairaana. Koska itse sairastuin maanantaina niin tiistaina pastori tuli ihan kotiin asti rukoilemaan puolestani. Mutta koska tärkeintä on paraneminen niin ei saa kertoa mitään oireistaan tai ihmiset vaivaantuvat. "Mulla oli yöllä kuumetta" MUTTA NYT SÄ OLET KUNNOSSA, ISTUT JA PUHUT KAIKKI ON NYT HYVIN. Emme ole varmoja, johtuuko tämä raivokas vakuuttelu jostain taikauskosta vai siitä, että sitten toisinaan, useammin kuin vaikka Suomessa, käykin niin, että ei parannutakaan. Tšekkiläisten kustantama Itibon terveyskeskus on onneksi verrattain tasokas. Hoitsu katsoi minua hieman huvittuneena kun sanoin, että mulla on kyllä omat neulat mukana, ettei vaan käytetä likaisia kun otetaan verikoetta. Joo, kyllä heilläkin on, vaikka Afrikassa ollaan. Onneksi olin sen  verran kuivuneessa tilassa, ettei jaksanut kauheasti hävettää. Terveysasemalta sain mukaani oman keltakantisen terveysvihkoseni, johon hoitajatar kirjoitteli ensin oireet, sitten verikokeen tuloksen (neutrophilia?) ja sitten lääkeohjeet. Kylkiäisenä sain kaksi harmaan pientä paperipussia, joiden sisältämiä lääkkeitä minun tulee ottaa kaksi kappaletta kolme kertaa päivässä. Jotta maksa ei pääsisi turhan helpolla tästä hevoskuurista, päätin ottaa vielä kylkeen vähän Paramaxia, kun kuumehourailut olivat edenneet siihen pisteeseen, että luulin että peiton alla on torakoita.

Kiehtovat näkymät

Mutta kiitos vain vaaleanpunaiset pillerit ja tuhannet valkoiset tabut! Talla on nyt ihan täysissä sielun ja ruumiin voimissaan ja meikäläinenkin nousee tasaisen varmasti täältä sohvalta. Järki on jo alkanut taas juosta ja alkaa toi kattopaneelittoman katon tuijottelu kyllästyttää jo muutaman päivän jälkeen. Molemmat ovat nyt onnistuneet olemaan yhtenä päivän töissä ja muuten sitä ollaankin koristu täällä kämpillä, mutta nyt me kyllä ryhdytään hommiin! Ja onneksi suht kevyesti tässä vain ollaan sairasteltu ja mikäli paikallisia käy uskominen niin nyt kun tässä totutaan ilmastoon niin ollaan terveitä kuin pukit loppu vierailumme. Meillä on kauheesti hienoja suunnitelmia näiden paikallisten tyttöjen ja naisten varalle, jos vaan saadaan ne (ja itsemme) liikkeelle ja juttelemaan meidän kanssamme! Tästä lisää sitten kun on jotain oikeaa kerrottavaa! PUSUJA! 

Torakkaisin tunnelmin, Alma ja Talla

Seuraa sairaalle