VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA. Tuo on huudahdus jonka heitin
ilmoille syyskuussa Helsinki-Vantaan Starbucksissa, jossa joimme aamupäivän
kahveja saattojoukkojemme kanssa ennen kuin nousimme koneeseen ja lähdimme
matkaan. Leikittelimme ajatuksella, että kuinka moni tulisi meitä tänne
Afrikkaan moikkaamaan, ja millaisia asioita voisimme tehdä kenenkin kanssa.
Ystäväni poikaystävä sanoi, että häntä kyllä kiinnostaisi Afrikka. Naureskellen
ajattelimme häntä hakkaamassa rumpuja rannalla nuotion loimussa, huutaen
tähtitaivaalle VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA.
Kylässä oleilun jälkeen aina kun menemme suurkaupunkiin
hieman kavahdamme muita mzunguja. Kun olimme Ugandassa ensimmäisen kerran,
olimme hostellin pihalla aivan kuumotuksissa, kun joka puolella oli niin paljon
valkonaamoja. Istuimme mzunguövereissämme keskenämme ja kyräilimme. Suorastaan
vähän pelotti puhua muille valkoisille ja kaikki valkoiset näyttivät tosi
typeriltä. Koska mehän olemme asuneet jo hyvän pätkää OIKEASSA AFRIKASSA, me
tiedämme kuinka tämä maailma toimii ja me OLEMME TODELLA KOTONAMME niin
kylässämme, täyteen ahdetussa matatussa kana jaloissamme, sähkökatkon aikaan
majassamme, tinkimässä torilla, kuin korruptoituneiden poliisin kourissakin.
Joululomalla olimme lentokentällä vastassa perheitämme.
Ovista purkautui ihmisiä pihalle, jotka jäivät sitten pyörimään siihen
tuloaulan ovien välittömään läheisyyteen ja koettivat löytää ihmisjoukosta
kylttiä jossa lukisi heidän nimensä tai tuttua naamaa. Kun sitä ei löytynyt, he
vain jäivät matkatavaroineen seisomaan muutaman metrin päähän puomista, jonka
takana vastaanottojoukot odottavat. He vain seisoivat tiedottomina tuossa
välitilassa ja räpelsivät älypuhelimiaan. Meinasimme Tallan kanssa mennä
ottamaan kutakin kädestä ja saattaa taksiin, kertoa taksin oikea hinta ja
toivottaa onnea joululomalle ja sanoa, että kyllä se siitä, kyllä Afrikassakin
jää ihmisiä henkiin ihan päivittäin. Kun perheemme olivat täällä ja Ennakin oli
vasta saapunut Afrikkaan tajusimme kuinka paljon ärsykkeitä tulee vastaan ihan
vain kadulla. Hajuja, ääniä, kauhean paljon mustia ihmisiä, pakokaasua,
tööttäilyä, autoja, Hiaceja, busseja, tuktukeja ja mopoja. Olemme jo aika
paljon sokeutuneet näille ärsykkeille, sillä mehän, no, olemme kotona. Ennan
kanssa naureskelimme yhtenä päivänä Nairobissa ajatukselle rannalla
vapautuneesta mzungusta afrobeatin pyörteissä, huutamassa onneaan uudesta,
OIKEASTA, kodistaan. Ja tuolloin vastaan tuli valkoistakin valkoisempi mies,
joka puristi reppunsa hihnoja, hikoili ylähuulesta, reisitaskushortseissa,
sukissa ja sandaaleissaan. Mies ylitti hieman nykivällä askeleella, huolellisen
huolettomasti sivuilleen vilkuillen kadun Nairobin keskustassa. Katsoimme
miestä hieman huvittuneina ja totesimme: "Himassa".
Himajengi sisältää täällä Afrikassa ainoastaan valkoisia
jengiläisiä. Ja olemme tässä tulleet siihen lopputulokseen, että valkoisena
Afrikassa ei voi olla muuta kuin himassa.
Nyt kun teimme comebackimme Ugandaan ja Kampalaan, päädyimme
samaan mzungutäyteiseen hotelliin kuin edelliselläkin kerralla. Nyt emme
kuitenkaan pelänneet muita valkoisia kuten aiemmin. Nyt me istuimme arvioimassa
heidän himailu-astettaan.
Kuvan henkilöllä ei ole mitään tekemistä rekkajengin kanssa |
Himailjoista ensimmäisenä on mainittava
rekka-otsalamppu-jengi. Tämä porukka ei nauti muiden himailijoiden
kunnioituksesta, mutta se ei haittaa, sillä rekkajengillä on koheesio
kohdillaan. Rekkajengi kulkee läpi mantereen panssaroidussa rekassa, jonka
kyljessä lukee TRUE LIFE EXPERIENCE tai ULTIMATE AFRICAN EXPERIENCE tai sen
sellaista. Rekat lähtevät joko ylhäältä tai alhaalta, niistä voi jäädä pois
jossain vaiheessa matkaa ja niihin voi nousta kyytiin. Yksi mamma kertoi
matkanneensa yhdessä rekassa 71 päivää ja kulkevansa toisella vielä 42 päivää.
Sieltä voi sitten katsella ikkunasta maisemia, elukoita ja köyhiä. Rekat
pamahtivat hotellin pihalle iltapäivällä ja sitten reippaat matkaajat
purkautuivat pihalle pystyttämään Sambia ja Kongo-nimisiä telttojaan, kun
rekkahenkilökunta alkoi kokkaamaan heille illallista, joka nautittiin
otsalamppujen valossa ja naurun raikaessa. Aamulla rekkajengi lähti liikkeelle
aina hyvin aikaisin ja mikäli he yöpyivät dormissa, he ystävllisesti jättivät
laittamatta kattovalon päälle ja sen sijaan koko kahdenkymmenen hengen voimin
sekoilivat vessaan vuorotellen otsalamppuineen. Jos rekkajengi ei lähtenyt
ennen seitsemää, saattoi heidät löytää pihalta ringistä, jossa leikittiin
tutustumisleikkejä ja vähän joogattiin. Kaikki paitsi rekkajengi vihaavat
rekkajengiä. Mutta kuten sanottu, rekkajengi viihtyy keskenään niin hyvin, että
ihan sama vaikka me muut himailija halveksuisimme.
Sitten on se ylähuulesta hikoava himailija, joka on juuri
tullut Afrikkaan, jolla on päällään mukavat ja käytännölliset matkustusvaatteet
ja jota pelottaa aivan helvetisti. Tämä himailun vaihe on aika vaikea ohittaa,
sillä kaikelle on ensimmäinen kertansa, jopa kotiintulolle.
Ja himahousujengi. Himahousut ovat haaremihousut, joissa on
elefantteja tai muita asiaankuuluvia kuvioita. Himahousuja näkee lähinnä
tytöillä, joilla on myös kankainen lompakko ja pikkuletit tai rastat tai
vähintään helmiä hiuksissa. Himahousulaiset ovat olleet Afrikassa muutaman
kuukauden, mutta man it feels good to be here. Kukaties ovat täällä jo
toistamiseen, sydän kun jäi ensimmäisellä kerralla Afrikkaan, täällä he olivat
vihdoinkin vapaita. Heillä on paikallisia kavereita ja näkemys siitä kuinka
Afrikka nostetaan jaloilleen.
Yhtenä suurena porukkana ovat vakituiset valkoiset asukkaat.
He jakautuvat tietenkin erilaisiin ryhmiin. On niitä jotka ovat täällä töissä.
Usein työnkuva tuntuu olevan aika painostava ja joskus jopa lohduton. Nämä
työntekijät ovat oppineet liittämään african timen ja länsimaisen tehokkuuden
yhteen ja ovat ihmisinä yksinkertaisesti parempi kuin muut. He ovat kokeneita,
viisaita ja realistisia, vaikkakin toiveikkaita. Sitten on niitä, joilla on oma
hotellinsa, kaupungissa tai rannalla. Vaihtoehtoisesti joko sykitää stressistä
valkoisena kansio kainalossa paikasta toiseen, tai sitten ollaan pilvessä ja
ongelmissa, niin syvissä taloudellisissa, kuin lainkin kanssa. Kaiken lisäksi
vaimo turhautumistaan huutaa korvaan. Ja Afrikkaan avioituneet. Jotka joko
väsäävät koruja siippansa kanssa ja myyvät niitä rannalla tai ovat koulutustaan
vastaavassa työssä.
Ei sovi tietenkään unohtaa vapaaehtoistyöntekijöitä, jotka
ovat tullet Afrikkaan jonkun innovatiivisen ja mullistavan projektin mukana. He
ovat tekemässä työtä jolla on tarkoitus. He käyvät välillä lepäämässä mzungumestassa,
puhumassa kokemuksistaan ja pyörittelemässä päätään. He juovat illalla oluen
ehkä toisenkin. Suht samaa porukkaa ovat myös harjoittelijat ja
yliopisto-opiskelijat, jotka ovat muutaman kuukauden vaihdossa tai tekemässä
porukalla jotain tutkimusta. Usein he haluavisivat mennä vaikka kylään tai
johonkin primitiivisiin oloihin vaikka kahdeksi päiväksi, näkemään sitä oikeaa
Afrikkaa. Eräs ugandalainen ystäväni kuunteli kun listasin kaikki projekteja
joista olin kuullut hotellillamme ja sanoi "Too many projects in Kampala.
Nothing ever changes".
Ihan kasuaalisti mzungumestassa |
Äärimmäistä himailujengiä ovat länkkärit jotka ovat olleet
täällä niin pitkään, että ei tarvitse edes yrittää näyttää muulta kuin
länkkäriltä. Heistä paraatiesimerkki on Bumber, amerikkalainen nuori mies, jonka
tapasimme eräänä kohmeisena aamuna mzunngumestamme pihalla. Bumber asuu
itseasiassa myös täällä Kisiissä, on asunu jo kaksi vuotta, ja oli Kampalassa
vaaleja paossa. Kysyttäessä mitä Bumber eniten kaipasi kotoaan hän vastasi,
että huumeita. Kysyttäessä mitä mieltä hän oli vaaleista hän vastasi "I
don't give a fuck about that shit". Myöhemmin Bumber kyllä jäi kiinni
siitä, että hän soitteli hädissään Kisiihin kavereille ja huusi puhelimeen,
että hän vihaa Uhurua. Bumber on ollut täällä niin
pitkään, ettei häntä kiinnosta rusketus ja hän vetelee baarista toiseen takki
auki, entouragenaan joka sormelle yksi paikallinen opiskelijatyttö, joille hän
tarjoaa juomia muina miehinä koko illan. Hänellä on paikallisia ystäviä ja
amerikkalaisia ystäviä. Hän osaa liikkua jouhevasti paikasta toiseen. Bumber ei
yllättynyt, eikä kauhistunut yhdestäkään "meillä on kylässä ollut aika
rankkaa"-tarinastamme, onhan Bumber asunut myös Ghanassa ja toiminut
siellä opettajana. Bumber on hyvä työssään, hän tekee ihan oikeasti tärkeää
työtä ja saa siitä hyvää palkkaa. Hän tietää, että hänellä on enemmän rahaa
kuin paikallisilla, eikä häntä enää paina valkoinen syyllisyys.
Ja kuinka himassa ovatkaan allekirjoittaneet? Me olemme niin himassa että hävettää. Lähtökohtaisestihan
me olemme jo himajengiä, vapaaehtoistyöntekijöitä, joilla on visio. Meillä on
sata tarinaa kerrottavana kylästä ja sen kurjuuksista ja kommelluksista. Voimme
järkyttää, itkettää, naurattaa tai herättää keskustelua tosi elämän
kokemuksillamme, rankoilla, mutta ah, niin arvokkailla. Kylässä kokkaamme
jikolla ja kun puhallamme hiiliin saadaksemme sen hohkaamaan kovemmin, toteamme
laittaneemme levyn kutoselle ja sitten voimmekin hieman naureskella hiirten
valtaaman kämppämme pimeässä keittiössä otsalamppu on päässä. Olemme kuitenkin
muistaneet samalla olla hukkaamatta itseämme ja en ole kertaakaan mennyt töihin
ilman meikkiä. Kulmat ovat nypitty ja karvat ajettu. Meillä on jopa kynsilakkakerho.
Koska eihän sitä kotonaan tarvitse kaikista maailman luksuksista luopua.
Kylähimailun voi antaa vähän anteeksi, kylä on kuitenkin
ollut kotimme viimeisen puoli vuotta. Kaupunkihimailu sen sijaan eteni
Ugandassa nopeassa tahdissa nöyryyttävälle asteelle, joka korostui, kun
ympärillä oli niin paljon muuta himajengiä. Talla selitti naama vakavana
muutamalle vasta Afrikkaan saapuneelle pelokkaalle britille, ettei tarvitse
pelätä, jos on maalaisjärkeä "if you want to be scared of something, be
scared of the police. They make their own laws". Loppuillasta Talla
facapalmasi sitten naama punaisena. Itse ostin matatun liikkeellelähtöä
odotellessani ohuen puuvillahuivin, jollaisiin paikalliset pyyhkivät naamansa
kuumana päivänä. Yritin olla huomaamaton, mutta jäin kiinni Ennan "Alma
himailee!" huudosta. Enna itse tosin markkinoilla ei halunnut ostaa
jäykkää mekkoa koska etsi jotain joka on "good with the boda, you
know". Muutenkin aina jos joku pyytää meiltä mzunguhintaa, muistamme
kertoa asuneemme täällä jo puoli vuotta, tiedämme kyllä kuinka täällä
toimitaan. Se jälkeen naureskelemme myyjien kanssa hölmöille valkonaamoille,
jotka maksoivat törkeän mzunguhinnan ja poistumme tyytyväisinä maksettuamme
ihan yhtälailla mzunguhinnan.
Tallalla on himahaalarit |
Kahden viikon Kampala vierailumme viimeisenä päivänä
hotelilla tapaamamme hollantilainen kysyi, kuinka olemme ylipäätän hengissä,
kun olemme himailleet öisin baarista toiseen bodabodilla tietämättä kunnolla
missä olemme. Ei meidän tarvinnutkaan tietää missä olimme, sillä kahdessa viikossa
jokaisessa Kampalan baarissa kyllä tiedettiin keitä me olemme ja mistä me
olemme tulossa. Paikalliset kaverimmekin ehdottelivat baareja sen mukaan, että
ei mennä mihinkään mzunguplaceen, kun tytöt ei viihdy. Tallan vaatekerrasto
alkaa olemaan sataprosenttisesti pitkää afrikkamekkoa ja hiuksista löytyy
helmiä. Itselläni killuu korvissa aina suuret korvakorut ja onhan se Afrikan-manner-
tatuointi käynyt mielessä. Ennalla oli himahousut jo ennen kuin se tuli tänne,
mutta ne varastettiin, mikä on meille ihan arkipäivää nykyään, kun ollaan oltu
täällä jo niin pitkään. Osaamme sanoa "okei okei" kisiin
heimokielellä, swahiliksi ja lugandaksi, niin himassa me ollaan. Kuljemme
Nairobissa ja Kampalassa itsevarmoina sivuillemme pälyilemättä, tietäen minne
olemme menossa. Meillä on se hieman pitkästynyt ilme, kun ei nyt vaan millään
jaksaisi tätä iltapäivän liikennettä, aina tää on niin tätä. Me vitsailemme
paikallisten kanssa ja me uskallamme myös aukoa heille päätä. Noin kymmenessä
minuutissa, paikassa kuin paikassa, olemme onnistuneet keräämään ympärillemme
jengin, joka on mukava sekoitus paikallisia ja länkkäreitä ja huolehdimme, että
meidän pöytämme on aina kaikkein äänekkäin.
HIMAS |
Kolme viikkoa Ugandassa takana, nyt ollaan Tallan kanssa takaisin
Keniassa, omassa pikku kylässämme ja Enna on Nairobissa. Täällä vietämme vielä
viikon ja sitten muutamme pois kylästä ja vappuna meidät löytää jälleen sieltä
Helsinki-Vantaan lentokentältä. Siellä me kuljetaan ilman kenkiä, pikkuletit,
rastat ja simpukat hiuksissa heiluen, himahousuissa, himapaidassa ja
himahaalareissa ja huudetaan VIHDOINKIN MÄ OLEN KOTONA.
Rauhaa!
Alma ja Talla
Tää käy loppua kohti aina vaan syvällisemmäksi. Me ei muuten jääty puomin taakse räpläämään kännyjämme:D Ootte te tytöt aika kovia.
VastaaPoistama aion pyytaa Rosee tekee mulle sellasen oikeen, autenttisen,kaksosasen HIMAMEKON mitas siihen sanotte!
VastaaPoistaIhan mahtavaa! Hihii, onpa paljon samoja havaintoja! Ollaan niin himassa, et suosittelemme ajanvietteeksi myös mzungu-bingoa - jokaisesta bongatusta länkkäristä saa pisteen. Tuplapisteet saa, jos mzungu on vanha (yli 60v.), tai vauva, tai paikallisen kaverin kanssa tai tiirailee lonelyplanettia. Triplapisteet jos ajaa polkupyörällä. Viis pistettä jos ajaa mopolla tai skeittaa. 50 jos ajaa tuk-tukia. Ei saa pelata majoituispaikoissa, ravintoloissa tai ostoskeskuksissa!
VastaaPoistaMe, 2 hengen himahousujengi ollaan sambiassa. Kauhee kiire hankkii ne helmet letteihin, kaikki muu mätsää! Ollaan Sambiassa, reilu vuos sitten oltiin 3kk Keniassa, Masenossa. Terkkui Keniaan! Meijän blogi löytyy www.sindimvera.blogspot.com
<3: himahousujengi Kake & Make
HAA! Maailman paras peli! Naurattaa, että jos näkisitte meidät niin siinä nasahtas samantien hyvä kasa bongoja. Saako tuplatuplat jos tiirailee lonelyplanettia paikallisen kaverin kanssa? Talla on myös täällä jo kunnostautunut muutaman kerran bodabodakuskina ja uhonnut ottavansa mzunguhinnan kaikilta. Huomenna mennään moikkaa Bumberia ja toivon mukaan aletaan kerryttää pistepörssiä.
PoistaIhanaa aikaa Sambiaan! Himaillaan jos tavataan!
<3 Alma ja Talla
Lonelyplanet + paikallinen kaveri on 3 pojoa. Ei tupla-tuplat!
VastaaPoistaOlitteko menossa himailee Tansaniaan, kuinka kauaks aikaa? Me himaillaan sinne vähän ennen huhtikuun puoliväliä ja ollaan pari viikkoa.
<3: Kake ja Make
Me ollaan huhtikuun alusta loppupuolelle asti Tansaniassa, puolivälin tienoilla ollaan varmaankin Zanzibarilla. Jos ootte maisemissa, olisi kiva tavata! Mun sähköposti on vilma.vuorio@gmail.com, pistäkää linkaten, niin sovitaan tällit!
Poista