MAKUSAFARI

Ensinnäkin, yli 2000 vierailua tällä sivulla, voi pojat tuntuu kivalta! Ihan kuin olisi lukiossa ja olisi tosi suosittu! 

Käytiin kylillä ravintolassa

Yleisön pyynnöstä aiomme hieman esitellä ruokaympyräämme. Keskiviikkoiltana, oltuamme täällä noin puolitoista viikkoa, jumppasimme kotonamme ja mietimme miksi punnertaminen tuntuu niin raskaalta. Totesin Tallalle, että ruokavaliomme on romahtanut. Toisaalta tästä voimme syyttää vain itseämme, heti kun pyysimme kananmunia, lupasi saman tien kaksi miestä tehdä järjestelyitä, jotta saamme niitä ja muutenkin täällä tuo keskusteluyhteys, on sen luominen sitten kuinka vaivaannuttavaa tahansa, on hyvinvoinnin tae. Joten jotta jii-haa, täältä tullaan lihasmassa! Mutta sukelletaan hieman Kisii Highlandin ruokatarjontaan.

Veitsi, katsos näin, ja sitten leikataan, LEI-KA-TAAN.

Täällä Nyagokianissa ruokaa on, täällä ei kuolla nälkään. Mitä tahansa laittaa maahan, se kasvaa. Kaikilla on oma maaplänttinsä, jota he viljelevät. Paikalliset ovat hyvin huolissaan suomalaisista, kun ovat kuulleet ettei siellä voi kasvattaa kahvia, teetä, banaaneja, mangoja, ananaksia eikä oikein mitään muutakaan. Kylmyys ei oikein aukea näille ihmisille, sillä he eivät ole sitä koskaan kokeneet. Hei eivät oikein ymmärrä, että ruoka ostetaan kaupasta. Koska tuijotimme keittiömme rautapyttygrilliä melko pitkään tietämättä mitä sillä pitäisi tehdä, luulevat paikalliset ettemme me osaa tehdä mitään ruokaa, emmekä tunne mitään kasviksia tai hedelmiä. Meille on esitelty suurella paneutumisella perunat, porkkanat ja kaalit. Naapurinpojat ovat meille usein kokkailleet ja saamme aina vieraillessamme katsoa suurella paneutumisella kuinka sipuli on tässä ja näin sitä leikataan ja tämä on sitten tomaatti, TO-MAAT-TI, ja sekin nyt laitetaan palasiksi. Sen jälkeen on vuorossa ugaliuhoaminen.

Ennen kuin saimme keittiöömme kaasukeittimen toi koulusihteeri Stella meille ruuat kotiimme. Koska emme olleet osanneet varsinaisesti pyytää ruokaa, vaan olimme vain syöneet ostamiamme hedelmiä ja juoneet hätäpäissämme kaikki saamamme teet, kyselivät Stella ja Jospeh, että syömmekö me valkoiset ruokaa, FOOD, ylipäätänsä. Silmät jo suurina nälästä nyökytimme minkä kerkesimme, kyllä me syödään ruokaa, kiitos saadaanko ruokaa. Onneksi kuitenkin tämä ruuan-tuonti-kotiin-järjestely ehti olla voimassa vain yhden päivän, sillä jos se olisi jatkunut vielä kauan olisimme molemmat Tallan kanssa pamahtaneet kappaleiksi tasaisena lautaselle valuneesta hiilarivirrasta. Ensimmäinen aamupalamme täällä oli keitettyjä perunoita ja chapatia, eli pannukakkuhenkistä leipää. Stella läimäisi lautasellemme seitsemän perunaa per naama. Aamulla, kello kahdeksalta, perunoita. Niitä siinä sitten koetettiin työstää ja heitettiin potut takaisin hotpottiin heti kun Stellan katse vältti. Aamiaisen jälkeen kävimme kirkossa ja palasimme sitten kotiimme, jonka ovella odotteli jo suuri joukko ihmisiä. Saimme viisi ananasta tulevalta oppilaaltamme ja Nyagokianin varareksi Frank toi meille riisiä, perunoita, sokeria ja linssejä. Stella ilmoitti valmistavansa ruokaa. Tämä tarkoitti, että hän keitti riisiä ja lämmitti aamulta jääneet perunat. Kylkeen saimme avokadoa. Luojan kiitos Frank oli tuonut meille kaasukeittimen riisien mukana niin pystyimme sanomaan, että voimme valmistaa ruokamme jatkossa itse. Illalliseksi olisi varmaan ollut kilo ugalia nassua kohden.

Some serious ugalibusiness

Pääsääntöisesti täällä syödään hiilareita. Jengi kiskoo äärimmäisen sokerisen teen, joka on keitetty vastalypsettyyn maitoon (ajatus punaisesta maidosta tuntuu kovin kevyeltä) kanssa esimerkiksi pari viipaletta valkoista leipää, toisinaan keksejä ja Nyasion opettajanhuoneen väki ovat kovia paistamaan ja syömään munkkeja. Mutta se mahtavin hiilaripommi, kaksi kertaa päivässä, on tuo paljon puhuttu ugali. Jos nämä ihmiset eivät saa ugaliaan he ajattelevat, etteivät he ole syöneet. Riisi on kuulemma sama asia kuin joisi vettä. Naapurin pojat ovat koettaneet opettaa meille kuinka ugalia tehdään, se ei ole kauhean vaikeaa, sotketaan kiehuvaan veteen maissijauhoja. Haaste on vain siinä, että ugali on hyvin jämäkkää kamaa, joten sen työstäminen vaatii hartiavoimia ja näyttää siltä että sitä tulee veivata tietyn koreografian mukaan tai muuten se ei ole syötävää. Uskon myös vakaasti, että kun palaamme toukokuussa Suomeen, tai ihan sama minne menemme ja vaikka vasta viikon päästä, niin ugalia tuskin tulemme kaipaamaan. Täällä ugaliin suhtaudutaan melkein intohimoisesti, mikä on outoa, koska se ei maistu yhtään miltään. Se on jämäkkää valkoista mössöä, joka vain saa meidät haaveilemaan riisistä. Ylipäätänsä mausteita täällä ei juuri käytetä. Ravintoloissa olemme saaneet ruokiimme tuoretta korianteria, mutta paikalliset eivät edes tienneet mistä puhuimme kun kysyimme saisimmeko sitä täältä. Ainoat mausteemme täällä ovat olleet suola ja tomaatti, koska tomaatista tulee sitä jotain yybermakua, joka ei ole suolainen eikä makea. Nyt saimme onneksi Suomen vieraamme, mamma Kaharan, mukana pippuria ja paprikaa ja chiliä ja masaloita.

Lounaaksi opettajanhuoneessa on yleensä tarjolla vihreää mönssiä, mystistä kasvia nimeltä kelis, jota on paistettu tomaatin kanssa. Tämän lisäksi sivussa saattaa olla muutama palanen lihaa. Ja ugalia. Ihan sama kuinka paljon sitä ugalia ottaa lautasella, sitä on kuulemma aina ottanut liian vähän. Minulla ja Tallalla ei ole mitään massiivista ruumiillista eroa, mutta Talla on pienempi kuin minä. Tästä hyvästä saan joka päivä useita iloisia onnitteluita lihavuudestani ja Tallalle huomautellaan hänen pienuudestaan. Toivomme, että tämä tilanne muuttuu, sillä muuten me molemmat alamme kärsiä jonkinlaisista syömishäiriöistä.

Munakas, itkua, munakas.

Herkuteltiin työpaikalla

Olemme melko nopeasti tottuneet siihen, että syömme päivässä kaksi kertaa ugalia jonkinmoisen nokareen ja sitten sitä vihreää kelismönssiä. Olemme myös melko nopeasti alkaneet haaveilemaan ruuasta. Täällä kylässä on hedelmiä ja hedelmiä ja ugalia. Vasta viikko takana ja olimme jo ihan hätää kärsimässä, että täältä tullaan ihan keripukkisina takaisin. Keskiviikkoiltana menimme nukkumaan ja haaveilimme munakkaasta ja kypsistä avokadoista, juustosta puhuimme melkein tunnin. Alkavan viikon tähtäimessä on, että menemme ensi viikonloppuna Kisiihin ja syömme siellä ranskalaisia ja jäätelöt. Kun torstaina sitten olimme Nyamaurolla tutustumassa muihin opettajiin ja oppilaisiin, alkoivat kätemme täristä ja melkein aloimme itkeä kun saimme lounaalla munakasta ugalin ja kelishässäkän lisäksi. Sen jälkeen aloimme melkein itkeä, kun meidän eteemme heitettiin mukilliset "sour milkiä". Hapanta, käynyttä, lämmintä maitoa. Keitettyä, lypsettyä maitoa joka on jätetty pariksi päiväksi käymään johonkin astiaan. Ja kaikki olivat tästä ihan riemuissaan. Harvoin kaipaa jääkaappia yhtä suuresti kuin täällä, silloin kun joutuu diilailemaan maitotuotteiden kanssa. Toverimaikat tuijottivat meitä silmät kirkkaina, tämä on hyvää, jugurttia. Mukeissa oli keltaista nestettä ja valkoisia kokkareita. Hysteerisen naurun saattelemana join omani, Talla hivutti omansa salaa Dalmakselle. Loppupeleissä se ei ollut kauhean pahaa, mutta en ehkä sitä nyt jää kaipaamaankaan palattuani e-koodattujen jugurttien luo.

Kypsyvät avokadot joita puristellaan toiveikkaana joka päivä

Aamiaiseksi olemme yleensä syöneet ananaksen tai papaijan. Yleensä päivän mittaan saamme myös jostain passionhedelmiä ja semmoisia hassuja pikku hedelmiä, jotka ovat semmoisen lehden sisällä.  Innostuin avokadoista ja avokadopuista pihallamme (olen kaikki nämä vuodet luullut että avokadot kasvat maassa, tyyliin pensaissa) ja pudottelimme niitä naapurin poikien kanssa kymmenkunnan kypsymään. Paikallisia on naurattanut niin paljon se, että innostuimme avokadoista, että olemme saaneet niitä myös paljon lahjaksi. Sokeriruoko on myös kova sana paikallisten keskuudessa, mutta me emme ole vielä oppineet sen suuriksi faneiksi. Dalmas lupasi viedä meidät joskus kotiinsa poimimaan banaaneita. Hieman koomista, että olemme Tallan kanssa molemmat huolella rahdanneet tänne mukanamme kalsiumtabletteja, ja juomme enemmän maitoa päivässä kuin koskaan, ja multivitamiineja, ja syömme vähintään ananaksen päivässä.

Poitsut lounaalla

 Myös kouluruuasta emme ehkä aio koskaan enää valittaa kun pääsemme Suomeen. Hengailemme aika paljonkin koulun keittiössä, koska sen työntekijät ovat maailman ihanimpia ukkeleita. Oppilaat saavat aamulla vähän puuroa, päivällä ja illalla ugalia ja kelistä ja papuja. Joka päivä.

Maailman paras keittäjä ja ämpärillinen ugalia

Syömme täällä hyvin tuoretta ja käsittelemätöntä ruokaa, luomuruokaa. Lehmät, kanat, vuohet ja muut lihat hengaavat ihmisten pihoilla, joten tehotuotannosta ei varmaan voi oikein puhua. Olemme myös kuulleet huhuja, että joessa olisi kalaa. Ne harvat kerrat kun olemme lihaa täällä syöneet, olemme tehneet sen hyvällä omatunnolla. Syntymäpäiväni kunniaksi sain teurastaa kanan. Paikallisia viihdyttää suuresti se, että emme ole koskaan ylipäätään teurastaneet mitään. Isäni serkun kehotuksesta yritin saada kanan pyörtymään pyörittelemällä sormea sen naaman edessä. Ei onnistunut, enkä varsinaisesti ainakaan kunnioitusta niittänyt tällä toiminnallani. Muutenkin nössöilin enkä osallistunut tappotoimiin, muuten kuin hiljaisella hyväksynnällä.

Juhlakana

 Kasvikset ja hedelmät kasvavat ihmisten omilla pihoilla ja he myyvät ne omissa kojuissaan. Olemme välistä olleet täällä hyvin nälkäisiä kun emme ole osanneet tehdä/pyytää/valmistaa ruokaa. Hiilarihomma alkaa nyt olla turhankin hyvin hallussa, ja kun saamme kananmunia niin eiköhän tämä protskutuska ala helpottaa. Mamma Kahara myös puhutteli miehet ja nyt olemme melko varmoja, ettemme ole hetkeen nälkäisiä. Olemme myös syöneet ihania safkoja guest houseissa, ravintolassa ja katukeittiössä. Lääkärit kehottivat meitä olemaan syömättä porkkanoita tai mitään kasveja jotka tulevat maasta. Tämän lisäksi ei saisi syödä kananmunia. Eikä mitä katukeittiöstä. Ollaan me aika rebeleitä, ollaan rikottu kaikkia sääntöjä. Vatsatautien mahdollisuus on jatkuvasti läsnä, mutta toistaiseksi olemme niiltä välttyneet. Oletusarvona olisi kuitenkin muutama ameeba tuoda masuasukkina mukanamme kun palaamme Suomeen.

Pus, Alma Vinniina ja Talla Milvikki

P.s. Meidän ihana talkkari melkein alkoi itkeä kun se kuuli, että mä olen syönyt etanoita.

P.p.s. VAROITUS TÄÄLLÄ PYYDETÄÄN TAVARAA NÄILLE KOULUILLE, ÄLÄ LUE JOS SE ALKAA ÄRSYTTÄÄ. :):) Ne jotka haluaisivat lahjoittaa tänne kouluille jotain, niin laittakaa mailia osoitteeseen vilma.vuorio@gmail.com. Tavaran postittaminen on ihan törkykallista, mutta jos on luottoa meihin, voi laittaa tilille rahaa ja me käydään sitten Nairobissa ostamassa tarvikkeita, esim. kyniä ja erittyisesti karttoja, koska ne on täällä joltain kahdeksankymmentäluvulta. Myös jouluntienoilla tänne on tulossa meidän perheet, joiden mukana voisi laittaa jonkin verran tavaraa tulemaan, silleen et ne saa lomakamansa kuitenkin tänne myös ilman ylimääräisiä kuluja, ei tässä varmaan masseissa kukaan pyöri. Esimerkiksi kaunokirjallisuutta englanninkielellä voisi kerätä, koska nää ei oo kauheesti noita mielikuvitusnystyröitään pääseet treenailemaan, ja se voisi olla aika arvokasta. Lupaamme ja vannomme tässä samalla, ettemme koskaan enää pyydä tai vingu tässä blogissa tänne mitään tavaraa Suomesta.