Itkuvirsi

Minä itken paljon. Kun olin lapsi vanhempani kutsuivat minua ulinakeijuksi, johon vastasin huutoitkemällä, etten ole ulinakeiju. Itken kun katson Titanicin, jonka olen nähnyt sen sata kertaa. Itken vaippamainoksille, koska vauvoilla on isot päät ja ne on niin viattomia. Kerran itkin kun näin miehen, jonka housut oli vedetty kainaloihin ja hän söi jäätelöä. Jäätelöä oli jäänyt hänen partaansa, ja ajatus siitä, kuinka hyvää tuo jäätelö miehen mielestä onkaan, sai minut itkemään. Itken kun katson Satuhäitä ja itken YouTube -videoille joissa amerikkalaiset sotilaat palaavat kotiin. Itken, kun puhun Titanicin loppukohtauksesta, tosirakkaudesta tai jostain typerästä nolosta asiasta mitä olen tehnyt. Itken, kun puhun siitä miehestä jäätelön kanssa. Itken, kun ajattelen itseäni itkemässä.

Täällä kylässä ei itketä. Lapsetkin itkevät vähemmän, kuin mitä lapset Euroopassa itkevät. Olimme kyläilemässä eräässä majassa täällä ja seuranamme pyöri hieman päälle vuoden vanha lapsi. Jossain vaiheessa lapsi kaatui ja me molemmat Tallan kanssa haukkasimme henkeämme, oletko kunnossa pikkuinen? Lapsen sisko sanoi meille, että afrikkalaiset lapset ovat kuulkaa sellaisia, että jos te huomioitte sen, että heihin mahdollisesti sattui, niin sitten ne itkevät, joten älkää nyt siinä haukkoko henkeänne, ihan kunnossa hän on. Sitten sisko naurahti. Suu auki lapsi oli tarkkaillut sananvaihtomme. Hän odotti vielä pienen hetken maaten lattialla ja nousi sitten ylös ja käveli pois. Yhtenä päivänä kävelin pellon poikki kotiin ja pihamme lähelle kasattujen sähköjohtorullien päälle kavunnut pikkupoika oli pudonnut ja makasi maassa itkemässä satuttamaansa jalkaansa. Menin lohduttamaan lasta, mutta hän ymmärsi vain vähän englantia ja swahilini on vielä sellaisella tasolla, että osaan luetella erilaisia sanoja putkeen. Jotkut oppilaat huomasivat minut kyyristelemässä rullien takana lohduttamassa poikaa, pyyhkimässä kyyneleitä pois poskilta ja puhaltelemassa tämän kipeää jalkaansa. Oppilaat tulivat paikalle ja kysyivät ensimmäisenä olenko minä kunnossa. Pitkän todistelun jälkeen oppilaat uskoivat, ettei minulla ole hätää ja että halusin vain tietää onko poika kunnossa. Oppilaat koukistelivat pojan jalkoja ja kysyivät jotain tältä äidinkielellään, sitten he kääntyivät puoleeni; madame, poika on kunnossa, madame, voit nyt mennä rauhassa kotiin. Katsoin oppilaita ja poikaa vuorotellen. Poika nousi ylös ja lähti kävelemään pois taakseen katsomatta. Itkeminen ei kuulu täällä tapoihin. Ihmiset hämmentyvät ja vaivaantuvat, jos joku itkee. "Me ei tiedetä mitä me tehtäisiin kun sä itket, älä itke kiltti." Olemme siis yrittäneet olla turhia itkemättä.

 Kuukausi sitten Talla taisteli mätäpaiseensa kanssa, joka sai Tallan itkemään, ei ainoastaan kivusta, vaan myös pelosta. Kun olimme lekurin vastaanotolla toisteli sairaanhoitaja kokoajan "Don't cly, you are going to be okey, don't cly!" Sen jälkeen hän naurahti. Talla koetti selittää, ettei hän pelkää ettei parane, häneen sattuu ja turhauttaa, väsyttää. YOU ARE GOING TO BE OKEY! Joojoo, nyt vaan sattuu ja haluaisin että tää loppuisi. Don't cly. Selvä.

Oppilaat saavat täällä tasaisesti kepistä tai avokämmenestä. Edes alakoululaisten en ole nähnyt itkevän silloin. Pelko ja häpeä paistavat kyllä oppilaiden kasvoilta, joskus kapinakin. Mutta kyyneleitä ei näy. Yhdessä koulussa yhtenä päivänä Tallan tullessa töihin, oli oppilastyttöjä kuritettu niin roimasti, että suurin osa oppitunnista meni siihen, että tytöt itkivät hysteerisinä. Puhumaan he eivät kuitenkaan suostuneet tai pystyneet. Milloinkaan ei selvinnyt miksi tytöt saivat kepistä, ei oppilailta, ei opettajilta.

Eräänä aamupäivänä istuin opettajanhuoneessa ja huoneeseen tuotiin oppilas. Kyseisestä oppilaasta on muodostunut tietyllä tavalla minulle ja Tallalle tärkeä. Emme opeta häntä, mutta juttelemme usein koulun pihalla oleskellessamme. Hän on sisäoppilaitoksen oppilas, eli asuu koulun aikana tässä samoilla pihoilla. Hän on avulias ja fiksu, pidämme hänestä ihmisenä. Kaksi opettajaa ojensi poikaa kisiin ja swahilin sekoituksella, en ymmärtänyt mistä oli kyse. Koetin kysellä mitä tässä nyt tapahtuu, mutta en saanut vastausta, muut opettajat vain painoivat katseensa kännyköittensä näyttöihin ja jatkoivat iäistä näpertämistään. Poika pakotettiin polvilleen lattialle. Sitten toinen opettaja löi samanaikaisesti molemmille puolille kasvoja ja korvia avokämmenillään. Tämän jälkeen oppilaan piti riisua paitansa, jota sitten tampattiin ja jolla pyyhittiin lattiaa. Sitten oppilas lähetettiin pois. Sydämeni vajosi mahaani. Olin vain istunut vieressä. Käteni tärisivät. Miksi? Miksi te teitte noin? Koska pojalla oli ollut vääränlainen kauluspaita aamusta alkaen, eikä hän ollut vaihtanut sitä pyynnöistä huolimatta. Tyhmää, tämä on tyhmää, pojalla oli kauluspaita, mitä sitten vaikka siinä ei ole jotain logoa? Täällä univormut ovat suurella osalla reikäisiä, likaisia, entisiä, osalla ole edes mitään kauluspaitaa. "Huomenna on kuule oikeanlaiset vaatteet, saatpa nähdä." "Jos te haluatte, että oppilas käyttäytyy paremmin, se ei onnistu laittamalla häntä tuntemaan olonsa huonommaksi", aloitin jankkaamisen, mutta kuulin kuinka ponneton olin, huomasin värähtäväni joka kerta, kun lyönyt opettaja käveli ohitseni. Tiedän, ettei hän olisi lyönyt minua, mutta niin ruumiini reagoi, pelolla. Perinteinen vastalauseiden vyöry oli vastaamassa kaikkeen mitä sanoin." Tämä on kulttuurijuttu, sopeudu." Sitten yritin hyvällä, pystytte parempaan, olette ammattitaitoisia opettajia, hyviä ihmisiä. "Ei, ainoa tapa kasvattaa on tämä, muuten eivät opi, haluamme oppilaista kunnon kansalaisia, miksi sinä et halua sitä." Kurkkua alkoi kuristamaan. Haluan minä kunnon kansalaisia. Ymmärrän, että on sääntöjä, ymmärrän, että niitä pitää totella, mutta ei ihmisiä tarvitse lyödä naamaan silti. Ei Suomessa ihmisiä lyödä. "This is Kenya." Pulssi kiihtyneenä tuijotin kollegoitani, mitä te sitten haluatte meistä? Kaikki maailman pyynnöt, jokainen käsi ojossa. Jos tämä on nyt vain Kenia, tämmöinen Kenia nyt on, sopeudu. Pitäkää vittu Kenianne.

Väsytti. Kädetön ja avuton olo. Sitten huomasin, että kyyneleet valuivat kuumina pitkin poskiani. Kahden kuukauden patoutunut turhautuminen, väsymys, jokapäiväinen oppiminen, joskus loputtomalta tuntuva työskentely, työmatkaaminen liukkaassa, mutaisessa ylämäessä ja jatkuva tasapainoilu ihmisten tunnetilojen välillä, valui naamallani. Koetin olla hiljaa, istua paikallani, antaa vain kyyneleitten valua pois kenenkään huomaamatta. Umpimielisesti tuijotin seinän ja katon rajaa. "Ota Alma teetä." Ei, en nyt halua teetä. "Mä tästä kaadan sulle kupin teetä." MÄ EN HALUA TEETÄ. Itkemisessä on se huono puoli, että kun sen kerran aloittaa se on vaikea lopettaa. Ja tilanne vain kiihtyy ja pahenee, jos pitää puhua. Teestä kieltäytyminen oli saanut minut nikottelemaan ja viimeistään tässä vaiheessa jokainen joka oli huoneessa tuijotti minua hämillään, ahdistuneena. Don't cly. Älä komentele, mä nyt itken jos itken. "Me ollaan pahoillamme, ei me haluttu sua loukata." Joo. Joojoo. Sama ralli. Vieläkään teidän ei tarvitse pyytää anteeksi minulta. Tiedän jo kaiken mitä aiotte sanoa. Antakaa mun olla.

 

Kaksi opettajaa, jotka ovat minulle hieman tutumpia kuin muut työtoverit, istuivat molemmille puolilleni, yhä heilutellen teekuppia. No niin no niin Alma, ei tässä mitään hätää, ei se poika kuole. Joo ei kuole, joo tiedän, että ette te halua mitään pahaa, kasvatatte vain, jaada jaada, we africans need to be pushed. Yritin pidätellä kyyneleitä ja saada sanottua, että en itke sitä lyömistä, itken avuttomuuttani, itken kyvyttömyyttäni, itken sitä, että aika loppuu ja mikään ei muutu, itken epäonnistumista, itken pettymystä itseeni ja teihin. En pysty antamaan rahaa, oppilaat eivät ymmärrä aina englantiani ja aina vain te lyötte oppilaita. En noussut puolustamaan oppilasta, josta pidän. Minä vain istuin. Minä vain istuin. En puolustanut häntä, vaikka hän ehkä toivoi, että minä auttaisin häntä. Ihan sama miksi minä itken, mulla on nyt tunti, jos sitä nyt edes käyttäisi aikansa oppilaiden kanssa, kun täällä asti on.

Oppituntini jälkeen Talla tuli lohduttamaan minua, halasi. Sitähän itkevä kaipaa halausta. Vaikka se, että joku välittää ja haluaa, että paha olo loppuisi, yleensä saa itkun vain kiihtymään. Koska olin ryhtynyt itkijänaiseksi, ryhtyi Talla asianajajaksi. Hän istutti rehtorin alas ja he kävivät keskustelun niin lyömisestä, kuin meidän tehtävistämme täällä, odotuksista ja toimintatavoista. Kävin itsekin pyörähtämässä mukana keskustelussa, mutta aloin vain itkemään uudestaan koettaessani sanoa, että tässä nyt ollaan vain vähän väsyneitä. Sopertelin, että mun pitää nyt mennä tunnille. Rehtori oli hädissään kielsi minua menemästä. Älä nyt mene. Miksi? Jos oppilaat näkee, että itket, ne luulee, että joku on satuttanut sinua. Ja sitten ne tulee heittelemään opettajia kivillä. Pieni hymy alkoi nykimään suupielessä. Olenhan minäkin opettaja.

"Älä itke, me ei tiedetä mitä tehdä kun sä itket." Miten niin et tiedä? Halaa, lohduta, välitä, sano ettei ole hätää, puhalla pipi pois. Mutta ei, jos kerran lohdutat, saat lohduttaa joka kerta. Afrikkalaiset lapset itkevät, jos heidän hätänsä huomataan, joten ollaan huomaamatta. Ei lohduttamiseen ole aina aikaa. On vain noustava ylös ja käveltävä pois. Kysyin yhdeltä kollegalta, miksi kaikki ihmisiä ahdistaa, kun joku itkee. No kun Afrikassa on niin vähän vettä, hän vastasi velmuillen. Onko itkeminen luovuttamisen, heikkouden merkki? Siksikö ei itketä? Vai siksi, että jos kerran alkaa itkemään, niin itkulle ei enää tule loppua? Itse kun kerran menin itkuni aloittamaan, itkin sitten pitkin päivää, itkin vielä tätä kirjoittaessanikin. Ehkä vesi ei todella riitä siihen, että kaikki kulkevat itkemässä päivät pitkät. Vai onko se aika joka ei riitä itkemiseen? Minä, itkemisen kruunamaton kuningatar, olen ollut varmaan pisimmän aikani koskaan itkemättä täällä. Itkin kyllä syntymäpäivänäni,  kun istuin sähkökatkon aikana otsalamppu päässä keittiössä keittämässä riisiä Tallalle, joka tuskaili mätäpaiseensa kanssa ja luin kirjeitä, joita ystäväni olivat minulle kirjoittaneet Suomessa. Mutta tuolloin itkin itsekkäistä syistä, itkin koska työkaverit täällä eivät edes toivottaneet hyvää syntymäpäivää, vaikka olisin halunnut huomiota, itkin itsesääliä ja koti-ikävääni. Mutta tämän egosentrisyyteni lisäksi olen empaattinen ihminen, jonka paha maailma saa usein itkemään. Täällä näen epäkohtia ja epätasa-arvoa, väkivaltaa, köyhyyttä, sairautta ja toivottomuutta joka päivä. Ja silti en itke. Kannan valkoisen miehen taakkaani, näen kuinka paljon minulla on, ja kuinka vähän täällä on, ahdistunkin siitä, silti en ole itkenyt. Joka ilta poltan sormeni keittiön rautapyttyyn kun kokkaan, yhtenä iltana kaadoin vahingossa kiehuvaa vettä kädelleni. Mutta silti, kesti näin kauan ennen kuin todella aloin itkemään. Ei ole ollut aikaa itkeä. On pitänyt opetella pyörittämään arkea ilman koneita, usein pimeässä sähkökatkojen takia. Pitää tehdä töitä. Pitää kävellä mudassa. Ei ole aikaa itkeä. Aikaa tai ei, aloin nyt sitten viimein itkemään.

 Mutta oliko itku heikkouden, luovuttamisen merkki? Kiitos itkuni, ja Tallan tomeruuden, rehtori istui alas, pysyi paikallaan ja kuunteli mitä Talla puhui. Itkuni olisi voinut saada oppilaat nousemaan kapinaan. Itkuni sai työtoverini viimein viemään minut shamballe, eli kasvimaalle, kaivamaan, jonne he olivat luvanneet viedä minut viimeisen kolme viikkoa. Tekisi mieli sanoa, että joskus on oltava heikko, jotta voi olla vahva. Mutta tosiasia on, että en minä vahvistunut koko päivänä, jäin heikoksi. Olin puhki - väsynyt ja vetämätön, itkuinen ja surullinen. Silti jokin muuttui, jotain alkoi tapahtumaan. Tulimme kuulluiksi ja nähdyiksi, asiat etenivät, asioista oikeasti puhuttiin.

Kun olin "piristetään Almaa shamballa" retkelläni kahden kollegani kanssa, kysyivät he miksi itkin. Sanoin, etten halua puhua itkemisestäni, kun alan vain itkemään lisää ja räpyttelin jälleen pintaan pyrkiviä kyyneleitä pois. Toinen heistä otti kasvoni käsiinsä ja tuijotteli silmiäni, odotin "älä itke" komentoa ja koetin pyristellä pois. Sitten hän sanoi, että ihmiset kieltävät minua itkemästä, koska heitäkin alkaa itkettämään. Hän ei ainakaan kestä nähdä minua itkemässä, hänen tekee mieli heittäytyä maahan ja itkeä niin että koko keho tärisee. Sitten hän laski kätensä ja jatkoi valtavalla viidakkoveitsellä rikkaruohojen pätkimistä. Palasin kaivamaan shambaamme, johon aiomme Tallan kanssa istuttaa porkkanoita, pinaattia ja kurpitsoita. Työkaverini huikkasi leikkuuhommiensa keskeltä, että jos minua joskus vielä itkettää, minun pitää soittaa hänelle ja hän tulee itkemään kanssani. Voimme istua vierekkäin, itkeä rinnakkain ja lohduttaa toisiamme. Itkukaveri, sellaisen varmaan jokainen tarvitsee.

Afrikan ulinakeijut, Alma ja Talla