Ensitärinöissä Nairobissa

No hoi! Täällä Alma Vinniina ja Talla Milvikki, kaksi teologian opiskelijatyttöä, jotka ovat enemmän tai vähemmän omaksi yllätyksekseen nyt Keniassa, aloittelemassa puolen vuoden vapaaehtoistyötehtäviään opettajina Kisiissä, itä-Keniassa. Mutta toistaiseksi olemme Nairobissa. Tekstittäjänä Alma, kuvatoimituksessa Talla.

Olemme painaneet mieleemme Talla Milvikin kanssa kaikki tarpeelliset ohjeet ja toivotukset, joita niin tutut kuin tuntemattomatkin jakavat Afrikan matkaajille. "Oi, oon niin kade", "En itse koskaan uskaltaisi", "sä et salee koskaan tuu takas ku siel on niin ihanaa", "Sä tuut takas ja sulla on mukana mies ja sit ku se saa oleskeluluvan niin se vaan pettää ja jättää, mun kaverille kävi niin ihan oikeesti semmosii ne on", "Ootko ottanu dengue-kuumerokotuksen? Miten niin semmosia ei ole olemassa? Kai sä oot ottanu malaria-rokotuksen? Ai niitäkään ei oo olemassa, soita uudestaan nyt sille lääkärille!", "Et sitten harrasta kenenkään kanssa seksiä".

En ole aiemmin lähtenyt näin pitkäksi aikaa matkalle (au-pair vuosi Belgiassa menee nyt ihan toisenlaiseen mappiin). Afrikkaan kahdeksaksi kuukaudeksi lähtevälle ihmiselle on kaikilla paljon sanottavaa ja huomattavasti vähemmän suodatinta, kuin monissa muissa asioissa joita sanotaan ihmisille päin näköä. On ollut häkellyttävää kuinka seksielämäni kieltämisestä on tullut täysin suvereeni pöytäkeskustelun aihe. Mahdolliset tavat joilla voin kuolla kerrotaan myös useissa yhteyksissä. Jos kuolema ei liity sairauksiin tai eläimiin - ameebasta elefanttiin - sitä edeltää oletettavasti raiskaus. En halua vähätellä näitä neuvoja, mutta mukana tuntuu olevan jonkinlaista Afrikka-pelkoa. Koska en ole kunnostautunut madventuresreppureissaajana, en tiedä tuleeko samaa määrää varoituksia kun lähtee vaikka Intiaan. Kyllä minua on pelottanut ja pelottaa, mutta nyt en halua antaa pelon määritellä itseäni, enkä tätä matkaa. On ihmisiä jotka ovat luontaisia matkustajia, pelottomia ihmisiä, jotka pärjäävät kolmella kymmenellä eurolla puoli vuotta missä tahansa maan kolkassa. Minä en ole sellainen ihminen. Osaan kyllä kieliä ja osaan liikkua kaupungeissa, mutta olen eurooppalainen kaupunkimatkailija. Afrikkaa ajatellessa usein mieltä varjostaa jatkuva uhkan tai vaaran tai kuoleman tuntu. Minun on vaikea nähdä hyppääväni täällä matututuun muina miehinä ja kulkevani yksinäni kujilla ja kaduilla ilta-aikaan.Joten olen myös nyökytellyt niille varoituksille joita olen kuullut. Kyllä viimeinen yö Suomessa tuli nukuttua aikalailla niska jäykkänä.

Kaikki nuo varoitukset ovat nyt meillä takataskussamme ja täällä me olemme, Nairobissa. Työmme koulussa alkaa vasta ensi viikolla ja tätä ennen vietämme aikaa täällä Kenian pääkaupungissa. Koska yhteyshenkilömme on ollut koko päivän ollut estynyt saapumaan Nairobiin, koska on Kisiissä, jossa on satanut niin paljon, ettei autolla voi ajaa siinä liejussa, olemme hieman päättömästi pyörineet Ishmael kuskin kanssa.

Alkumatkasta autossa myös matkusti tasaisesti "virkaintoisia" poliiseja. Matkalla Helsinki-Vantaan lentokentälle heitin äidilleni ja ystävälleni, että siinä näen nyt viimeisen ei-korruptoituneen poliisin pitkään aikaan. En ollut tosin ihan varautunut siihen, että nämä korruptoituneet poliisit ihan ensimmäisenä päivänä nousevat saman auton kyytiin, ja vielä vauhdissa. Ensimmäinen poliisi nousi autoon liikenneympyrästä. Kuski ja poliisi kävivät tuttavallisen keskustelun, jonka jälkeen poliisi kääntyi meidän puoleemme ja ilmoitti juuri pidättäneensä kuskimme ja soittavansa meille uuden taksin. Ishmael aloitti heti anomisen ja me mätkättämisen. Noin minuutin väännön jälkeen poliisi nousi autosta ja antoi meidän mennä. Kun poliisi oli poistunut kyydistä kääntyi Ishmael puoleemme leveästi hymyillen, sorry sorry. Ehdimme edetä seuraavaan kadun kulmaan kun kuskimme huokaisi että "this is not my day". Ikkunasta puoli vartaloaan sisääntunkenut naispoliisi alkoi huutamaan meille, että mihin olemme menossa. Vastasimme, että lounaalle. Ilmeisesti täti halusi mukaan ja nousi kyytiin. Jälleen kuskimme pääsi käymään keskustelua virkavallan edustajan kanssa. Ainoat asiat jotka ymmärsin swahilin seasta olivat erinäiset lukumäärät, luultavasti summia siitä mitä maksaa päästä jatkamaan matkaa ilman jatkuvaa poliisiedustusta. Kuskimme lähetti meidät lounaalle ja palasi myöhemmin kertomaan, että hakuna matata, kaikki ok. Kun kyselimme mistä oli kyse hän kertoi asian liittyneen johonkin tarraan.

Lopun päivää saimme kulkea ilman poliisivahvistusta. Kävimme kunnon turistien tapaan ruokkimassa kirahveja. Palaessamme Giraffe Centeristä päätimme kunnon turistien tapaan myös hieman uhmata niitä tuhansia ohjeita ja neuvoja joita olemme matkallemme saaneet. Mutta uhmasimme näitä sääntöjä vain ruuan suhteen (isä, hengitä). Mikä tietenkin onneksi vaikuttaa vain meidän elimistöömme, ehkä vain lopun elämäämme. Istahdimme mukavaan katukahvilaan, muovisia tuoleja, aurinkovarjoja, autoja joka puolella, pari katukissaa ja hämmentyneitä paikallisia. Yksi lapsi hämmentyi asiasta niin, että otti meistä kuvia.  Söimme ihanat hedelmäsalaatit, joissa oli papaijaa, mangoa, ananasta, vesimelonia ja banaania, ja hieman suomityttöä hämmästyttämässä avokadoa ja punajuuri raastetta.  Ihana Talla Milvikki, nainen vailla pelkoa vain totesi "tää on niin siistiä, tää on niin siistiä". Ja siinä sitä istuttiin, keskellä kuhinaa ja hedelmäsalaattiemme kanssa. Siinä istuessa mietin olevani hyvin kaukana omasta kontekstistani. Olen melko mukavuudenhaluinen ihminen, nynny ja nössö.  Pelkään uusia asioita, en uskalla Helsingissä aina edes mennä yksin sisään uuteen ravintolaan. Tietenkin lopulta aina saa sen oven avattua ja mentyä sisälle, mutta ei se ole minulle aina helppoa. Kun menen jonnekin, haluaisin tietää kuinka siellä käyttäydytään ja ollaan. Nyt täällä, minulta ei oikein edes tunnuta odottavan, että tietäisin kuinka tässä nyt pitäisi olla. Ja kyllä, tämä kaikki kertoo siitä kuinka olen niin suorituskeskeisestä yhteiskunnasta, etten uskalla enää olla utelias lapsi ja kysellä ja kokeilla ja luottaa.

Ishmael kutsui meidät vielä luokseen tapaamaan perhettään. Ajoimme Nairobin läntisellä alueella. Kaikkialla oli tuhottomasti ihmisiä, autoja, palavia roskia, kojuja ja meteliä. Puhuimme ääneen ympäröivästä meiningistä ja Ishmael sanoi "Yes yes this is middle class area". Silmämme ei selkeästi osaa vielä nähdä hulinan alta missä on rikkaampaa kuin toisaalla, sillä meille alue näytti slummilta. Toisaalta, olemme olleet täällä vasta noin 20 tuntia. Auto jatkoi pomppuista kulkuaan ja pian loppui alta asvalttikin. Lapset huusivat riemuissaan muzungua ja Ishmaelia nauratti kuinka onnessaan pennut olivat meistä. Ishmael käänsi autonsa muurein rajaamalle tielle ja osoitti jossain kohdassa yhtä kojuista ja totesin sen olevan vaimonsa työpaikka. Emme tienneet mitä sanoa, hieno? Kiva? En osaa sanoa onko se hieno tai kiva? Suomalaisessa mittakaavassa ei ole, mutta no täällä ei toimita muutenkaan suomalaisten standardien mukaan.

Ishmael pysäköi autonsa yhden muurin vierelle. Muurissa oli rautainen ovi, jonka hänen vaimonsa avasi. Ovesta pääsimme sisäpihalle, jolla oli aaltopellistä rakennettuja taloja. Ishmael avasi oman talonsa oven, joka oli lukittu suurella munalukolla. Sisällä oli huone, jossa oli sohva ja nojatuoli, puolet huoneesta oli rajattu verholla, jonka takana oli sänky jossa Ishmaelin kaksi lasta nukkuvat. Asunnossa oli myös pieni, yksinkertainen keittiö ja olohuoneesta oli käynti vielä Ishmaelin ja hänen vaimonsa huoneeseen. Meidät istutettiin sohvalle ja Ishmaelin vaimo keitti meille kaakaot (tässä vaiheessa stressasimme jonkin verran aiheesta onko-nämä-keitetty-pulloveteen, oli ne). Naapurin lapset kurkkivat sisään ovesta. Kun Ishmaelin lapset tulivat kotiin, hämmentyi hänen tyttärensä niin että meni vain sohvan taakse piiloon kikattamaan. Kymmenenvuotias poika kertoi meille mitä oli oppinut kirkossa tänään. Joimme kaakaot ja kerroimme joulupukista. Kun aloimme tekemään lähtöä perhe nousi ylös ja lapset lukivat meille rukoukset. Koko pihapiiri heilutti meille hyvästit ja skidit lähtivät vielä saatille. 

Matkaa majapaikallemme oli vain muutama kilometri, mutta näillä liikennesäännöillä matkaan taittui tunti. Jossain vaiheessa istuimme nelistään lasten ja Tallan kanssa kun Ishmael oli etsimässä jotain puhelinkorttia. Ympärillä pimeyttä ja satamiljoonaa ihmistä joka suunnassa johon katsoo. Taas se toveri pelko alkaa jäytämään mahan pohjassa. Näiden 20 tunnin aikana täällä on ihonvärimme ollut kokoajan keskiössä. Ihonvärimme saa meidät levottomiksi. Ishmaelin tytär, viisivuotias tyttö, jolla oli suu täynnä Jenkkiä tässä vaiheessa, palpattaa meille swahiliksi ja osoittelee ympärilleen ja kikattelee. Ei hän näe mitään pelättävää.

Pelonsekaisin tuntein, täynnä rakkautta, toivottelevat rauhaa teille Alma ja Talla!