RED CARPET WELCOMING!

Shem varoitteli meitä viime viikolla torstai-iltana että lähdemme kylään aikaisin perjantaiaamuna. Tämä tarkoitti luonnollisesti sitä, että lähdimme kohti kyläämme kello yksitoista. Pysähdyimme matkalla ostamaan meille safaricomin mokkulan, jolla voimme pyrkiä saamaan kontaktia ulkomaailmaan (kuten nyt huomaamme, tätä kontaktia on jouduttu hakemaan jo jonkin aikaa).

Puoli kahdentoista aikaan perjantaina saavuimme Nyamira North Districtin hallintoalueelle. Tapasimme alueen DEO:n (district education office) ja kylässämme sijaitsevien yhdeksän ala-asteen ja kolmen yläasteen rehtorit. Viimeisten päivien teemana on ollut erottua joukosta, ei ainoastaan sen takia, että olemme erivärisiä kuin muut vaan myös sen takia, että olemme aina jatkuvasti ainoat naiset huoneessa. Rehtorit esittelivät laveasanaisesti toisensa ja kiittelivät ja teitittelivät meitä kaikkia kilpaa ja sanat "you are most welcome" toistuivat useaan otteeseen. Noin neljänkymmenenviiden minuutin kiittelyiden ja tervetulotoivotteluiden jälkeen tämä ensimmäinen kokoontuminen päättyi. Tutustuimme nopeasti Nyamiraan, joka on lähin kaupunkia muistuttava keskittymä kylästämme. Sieltä löytyy tsekkiläisten ylläpitämä sairaala-alue ja myös supermarket. Ikonge on lähin keskittymä kylästämme, sieltä voimme hankkia hedelmiä ja ostaa lisää puheaikaa liittymiimme, mutta peruskauppatavaroita emme sieltä saa. Nyamrista matkaan lähti myös meidän oma henkilökohtainen poliisimme, herra Chief. 

Nyamirasta lähdimme liikkeelle kohti kyläämme. Emme olleet varautuneet siihen kuinka kovasti meitä olikaan odotettu tuleviksi. Koko matkan kyläämme, joka sijaitsee kukkuloilla, edellämme ajoi pitkä letka boda-bodia, eli mopokuskeja. "This is our red carpet welcoming" Shem kertoi meille. Perässämme tuli matutu johon kaikki kaksitoista rehtoria olivat ahtautuneet. Kyläämme johtavalle hiekkatielle oli kerääntynyt ihmisiä, jotka joko katsoivat meitä totisina tai 

vilkuttivat innoissaan, muzungua olemme kuulleet tänään huudettavan ennätysmäärän. Kun automme kaartoi poikakoulun pihaan odotti meitä portin pielessä lauma naisia jotka lauloivat ja tanssivat. Meille molemmille tulvahtivat kyyneleet silmiin. Tiesimme, että meitä oli odotettu tulevaksi, mutta suomalaisina emme olleet varautuneet siihen kuin ylitsepursuvasti ihmiset näyttivät meille ilonsa. Kun nousimme autosta ympärillämme muodostui näkymätön kehä jota kukaan ei uskaltanut rikkoa hetkeen. Naiset jatkoivat lauluaan ja tanssiaan, mutta eivät uskaltaneet tulla lähellemme, emmekä me tienneet mikä olisi soveliainta käytöstä. Joten siinä sitä sitten tuijoteltiin toisiamme ihmeissämme. Lopulta kylän vanhimmat tulivat kättelemään meitä ja se laukaisi tilanteen. Loputon määrä käsiä ja halauksia ja "karibu, welcome" huudahduksia. Chief otti lopulta meidät hallintaansa kahden assistenttinsa kanssa ja kävelimme koulun saliin kolmen vartijan saattelemana. Salissa istuimme lavalle kaikkien rehtoreiden ja vartijoiden ja joidenkin random poliitikkojen sekä kyläkomitean kanssa. Salissa istui oppilaita, opettajia, vanhempia, boda-bodakuskeja, kyläläisiä, lapsia ja kaikkea tältä väliltä. Tilaisuus aloitettiin rukoukselle, jollaiseen se myös lopetettiin kolme ja puoli tuntia myöhemmin. Kun saimme käsiimme käsiohjelman tajusimme, että ohjelma alkoi vaivaiset kolme ja puoli tuntia myöhässä. Laulavat naiset olivat odottaneet meitä portilla kello kymmenestä ja me saavuimme paikalle puoli kahdelta. Tämä hieman hävetti meitä, vaikkemme varsinaisesti asialle mitään olisi mahtaneet, mutta paikallisia se ei näyttänyt vaivaavan. African time ei selvästi vielä aukea meille. (Tämä on nyt se hetki kun uhosin Suomessa, että tässä blogissa sitten hämmästelen sitä miten aikakäsitys on niin erilainen Afrikassa.) Kolme ja puoli tuntia puheita seurasi siis rukouksesta. Suurin osa niistä oli pelkästään kisiinkielellä, osa oli osittain englanniksi. Puheiden sisältö aiheutti meille melkoisesti paineita. Meidän toivotaan kahdestaan saavan aikaan sellainen muutos lapsissa ja nuorissa, että heidän suorituksensa paranevat ja he eivät jätä koulua kesken. Yhdessä puheessa toivottiin että useammat kylän lapsista pääsisivät lääkikseen. Yksi poliitikoista oli innoissaan siitä, että me nostamme kylän koulutuksen kansainväliselle tasolle. Me katselimme Tallan kanssa toisiamme ja ympärillemme. Luokissa ei ole kaikille oppilaille edes pulpetteja. Ei tietokoneen tietokonetta. Sähköä vaihtelevasti. Kansainvälinen taso saattaa jäädä teorian tasolle, mutta yritämme kaikkemme tietenkin. Myöhemmin hieman paineita helpotti se kun kuulimme, että vain 45% kylän ihmisistä osaa lukea ja kirjoittaa.

Meille on koko Keniassa olomme ajan uhottu, että WE ARE HAVNG A BIG FUNCTION FOR YOU. Mutta emme me olleet oikein osanneet varautua tähän tilanteeseen mitenkään. Ensinnäkin, nämä ihmiset rakastavat puheita. He pitävät niitä syvällä paneutumisella ja hartaasti ja joka puheen alussa he muistavat erikseen huomioida jokaisen huoneessa olija, "Principals, headmasters, DEO, our visitors, parents, students, it is my great pleasure to tell our visitors you are most welcome...". Se että vaalit lähestyvät ei myöskään varsinaisesti ainakaan vähentänyt puheiden määrää tai pituutta. Puheet kulkivat melko samaa rataansa ensimmäiset kaksi tuntia samaa rataa, viimeisen tunnin puheista emme tiedä, sillä ne olivat puhtaasti poliittisia ja kokonaan kisiiksi. Sen pätkän istuimme lavalla janoissamme ja vessahädässä ymmärtämättä mitään. Mutta tilaisuus oli ihana. En usko, että olen koskaan ollut niin tervetullut mihinkään kuin tähän kylään. Kylän naiset esittivät puheiden lomassa perinteisen laulun, jossa kutsuttiin ihmisiä nimeltä tanssimaan heidän kanssaan. He kutsuivat vuorotellen kaikki rehtorit, vartijat/poliisit, Shemin ja lopulta meidät. Kun menimme jammailemaan naisten luokse hurrasi koko sali hulluna riemusta. Ja kun kaikki kolmetoista rehtoria olivat saaneet sanansa sanottua, pääsimme Tallan kanssa esittäytymään. Kyläläiset hihkuivat, nauroivat ja kiljuivat meidän kisii-nimillemme, Kwamboka ja Moraa. Kun aloitin puheeni sanomalla swahiliksi "terve vanhemmat ja oppilaat" sain raikuvimmat aplodit mitä olen koskaan osakseni saanut. Tapahtuman aikana aina kun puhujat kiittelivät meitä nostivat kyläläiset kätensä ilmaan ja heiluttivat kämmeniään ja naiset huusivat (kaikki on nähnyt joskus jonkun dokkarin missä on kädet ilmassa ja sitten huudetaan silleen jajajjajajajajajajja), mikä on merkki arvostuksesta ja ilosta. Suomalaisina olemme tottuneet siihen, että tällaiset tilaisuudet istutaan hiljaa paikallaan läpi. Täällä ihmiset menivät ja tulivat ja ennen kaikkea, kännykät olivat jatkuvasti jossain roolissa. Jonkun puheen aikana Chiefin puhelin soitti Kulkuset kulkuset soittoääntään useita minuutteja putkeen. Lavalla kanssamme istuneet ihmiset myös puhuivat puhelimiinsa täysin suvereenisti samalla kun joku piti puhetta. Mietimme jossain vaiheessa, että lähtisimmekö vain suosiolla vessaan samalla tavalla kuin muut lavalla olleet lähtivät kalppimaan milloin minnekin. Tiedämme kuitenkin, että se olisi pysäyttänyt koko tilaisuuden, emmekä halunneet olla epäkohteliaita (suomalainen kirous).  Kun tilaisuus loppui, odotti meitä ovella massiivinen ihmistulppa. Vanhuksia, lapsia ja aikuisia kädet ojossa tulossa kättelemään meitä, lapsia kiertelemässä epäluuloisena, mutta uteliaana ympärillämme. Naiset olivat valmistaneet meille ruokaa, jonka söimme opettajien ja rehtoreiden ja kylän vanhimpien kanssa tiedeluokassa.

Kun olimme saaneet syötyä viisi rehtoria lähti saatille esittelemään meille meidän uuden kotimme, josta kerromme joskus hieman tarkemmin. Asuntomme on vielä remontin alla ja täytyy myöntää, että köyhyys löi kasvoille ensimmäisen kerran toden teolla kun astuimme uuteen kotiimme ja tajusimme, että tulemme asumaan siinä seuraavat kuusi kuukautta. Asuntomme on hyvin korkeatasoinen verrattuna kyläläistemme asuntoihin, joten emme halua valittaa. Mutta koimme pienen shokin jos vertaamme sitä mihin tahansa majoitukseen Suomessa tai missä olemme yöpyneet täällä Keniassa. Kuuden kuukauden päästä täältä palavat hyvin erilaiset Alma ja Talla, kuin jotka lähtivät Suomesta viikko sitten. Myös nähtyämme kyläläisten riemun ajattelen ehkä ensimmäistä kertaa sitä mikä arvo tällä harjoittelulla ja vapaaehtoistyöllä on. En halua nostaa itseäni nyt tässä kenenkään yläpuolelle. Olen vastannut aiemmin kysyttäessä, että miksi lähden tänne tekemään tätä työtä, että minulle tuli tämä mahdollisuus, juuri nyt mikään ei sido minua Suomeen, haluan tehdä tämän itselleni, olen aina haaveillut joskus tekeväni töitä ja asuvani Afrikassa, pelastan tässä sivussa itseni. Minä, minä, minä, minä, MINÄ. Nyt näin kuinka paljon meihin luotetaan, kuinka paljon meihin on ladattu toivoa. Rehtorit ja random-poliitikot, sekä Shemin kyläkomitean jäsenet kannustivat puheissaan vanhempia motivoimaan lapsiaan käymään koulua, kannustamaan lapsiaan, että he pyrkisivät mahdollisimman pitkälle koulutuksessaan. Nyt puhumme siis siitä, että lapset kouluttautuisivat ammattiin, ei siis välttämättä korkeakouluopinnoista. Että lapset jaksaisivat käydä koulua niin pitkään, että oppivat lukemaan ja puhumaan englantia, joka on maan virallinen kieli kuitenkin. Meillä nähdään olevan tässä motivoinnissa avainasema, me olemme uusi tekijä, muuttuja. Ennen kuin olen pitänyt ensimmäistäkään oppituntia, ennen kuin olen kunnolla edes kävellyt kylässämme, haluaisin jo sanoa, että minä olen täällä tekemässä tätä työtä, koska tämä on työtä jolla on tarkoitus. Minä haluan tuoda tänne muutoksen mukanani, edes pienen.

Emme aloita työtämme vieläkään (voimakas startti tähän muutoksen tuomiseen), sillä kollegamme ovat yhä lakossa. Kyselimme mitä he tarkalleen vaativat. Opettajat taistelevat palkka-asioista, kuten tiesimmekin. He ovat saaneet viimeisimmän palkankorotuksen vuonna 1997, jota ennen he lakkoilivat. Siitä alkaen heille on lupailtu palkankorotusta, mutta sitä ei ole näkynyt. Nyt he ovat olleet lakossa kolme viikkoa ja lakko jatkuu maanlaajuisena. Palkka, jota opettajat nyt saavat liikkuu ilmeisesti 1300-5000 Kenian shillingin välillä. Toisin sanoen opettajien palkka liikkuu 13-50 euron välillä. Vaatimus olisi saada 5500kSh kuussa palkkaa, 55 euroa. On siis ilmeisen selvää, että lakkoilemme kollegoidemme kanssa. Tietenkin elämäkin on halvempaa täällä paikallisille, mutta kyllä 55 euroa on todella vähän rahaa. Täällä lähes kaikilla on perhe ja lapsia ja lasten koulunkäynti maksaa perheille. Opettajat ovat myös maksaneet koulutuksestaan. Nyt meillä on myös aikaa tutustua koulukirjoihin ja paikkoihin rauhassa. TOIM.HUOM. Lakko loppui sunnuntai-iltana ja koulut alkanevat keskiviikkona normaalisti. Joten pääsemmekin työn makuun ja asuinalueellemme on alkanut saapua opettajia, joihin olemme tutustuneet. Joten pian päästään tositoimiin!

 Olemme myös ajatelleet, että voisimme perustaa jonkinlaisen naisten kerhon. Naiset olivat innoissaan kun kuulivat, että me haluamme oppia kokkaamaa paikallisia ruokia ja lypsämään lehmiä (joita kuljeksii muun muassa meidän takapihallamme). Koska suurin osa naisista, äideistä, ei puhu englantia opimme siinä sivussa kenties swahilia ja kisiitä. Muutenkin kaipaamme naisseuraa. Naiset täällä ovat elinvoimaisia ja kauniita, voimakkaita.

Juhlien jälkeen lähdimme vielä yöksi Kerichoon, Shem halusi tarjota meille lasilliset viiniä ja kylästä ainoa alkoholituote jota on tarjolla lienee kotipolttoinen, jos sitäkään. Autoon survaisi Shemin ja meidän lisäksemme herra Chief, sekä Shemin veli ja kuski. Etupenkeillä oli siis kolme suurehkoa afrikkalaismiestä ja takapenkillä me neitoset sekä Shem. Lähdimme ajamaan luonnollisestikin ihan täysiä eteenpäin, koska ei ole mitään rajoituksia missään, eikä se haittaa että on säkkipimeää. Iknogessa meidät pysäytti poliisi joka toivotti meille mukavaa illanjatkoa ja heitti femmat etupenkin jengille. Tästä muutaman metrin päässä törmäsimme lampaaseen. "Memorable moments" totesi Shem ja nukahti. 

Rakkautta! Kyläläiset, Kwamboka ja Moraa